Jurij Pompeev
Kultainen kehä (Золотое кольцо)

1. Historiaa

«Oi valon valkea ja punaisen kaunis Venäjän maa! Monet ovat kauniit järvesi, ihanat jokesi ja lähteesi, seutusi, jyrkät vuoresi, mäkesi korkeat, tammimetsäsi, peltosi, monenlaiset eläimesi, lukemattomat lintusi, suurenmoiset kaupunkisi, ihanat kyläsi, kunniakkaine sotureineen, ylhäiset ihmiset, kaikkea sinulla on yllin kyllin, Venäjän maa, oi oikeauskoinen ja kristillinen!».

Tämä teksti ihmeellisesti säilyneestä pergamenttikääröstä on laadittu Vladimirissa vuosien 1238 ja 1246 välillä, Jaroslav Vsevolodovitshin ollessa ruhtinaana. Ei ole ainoa kerta kun korkealentoinen runous elähdyttää vanhan historian ja arkkitehtuurin arvostajaa, jos hän sattuu Moskovan koillispuolen ikivanhoille teille. Nämä tiet ovat antaneet aiheen vertauskuvalliselle nimitykselle

Kultainen kehä. Se ei muuten ole ollenkaan mikään kehä tai rengas, vaan kiemurainen nykyaikaisten teiden verkosto, joka yhdistää keskenään upeita museokaupunkeja Venäjän ydinosassa. Niistä tärkeimpiä ovat Sergiev Posad, Pereslavl-Zalesskij, Rostov Velikij, Jaroslavl, Kostroma, Ivanovo, Suzdal ja Vladimir. Ja valkokivinen Moskova, tietenkin myös se! Näillä seuduilla on säilynyt vanhan venäläisen luovuuden mestariteoksia: Pokrovan kirkko Nerlissä, Uspenskin katedraali Vladimirissa Andrei Rublevin maalaamine freskoineen, Rostovin, Suzdalin ja Moskovan Kremlit, Kostroman ja Jaroslavlin luostarikokonaisuudet. Mutta mikä tärkeintä – siellä on säilynyt ihmeellinen yksinkertaisuuden ja laadun ykseys, ainutlaatuinen kansallinen väritys. Suurenmoiset palatsit, linnoitukset, temppelit ja kellotornit näissä vanhoissa kaupungeissa ovat kuin siirretyt suoraan venäläisistä kansansaduista.

Kultaiseksi tämä tie on nimitetty täysin ansaitusti: keskiaikaisen Pyhän Venäjän koillisosa on satumaisen rikas historian ja kulttuurin muistomerkeistä – ihmiskäden tuotteista, jotka todistavat historiallisia tapahtumia, murhenäytelmiä, kansallista sankaruutta.

Historiaan liittyvien kokonaisuuksien arkkitehtuuri luo tietyn ilmapiirin, tunnelman, vaikuttaa tietoisuuteen, ihmisten luonteeseen, heidän käyttäytymiseensä elämässä ja luovassa toiminnassa.

Menneisyyden kallisarvoisiin muistomerkkeihin on leimautunut Venäjän kansan vuosisatainen kulttuurin jatkumo ja kokonaisuus, sen valtava luomistyö. Matka menneeseen aikaan on joskus yhtä kiehtova kuin matka tulevaisuuteen. Menneessä on yhtä kiinnostavaa, että sen haluaisi nähdä omin silmin, elää yksityiskohtien kautta, tutustua maanmiesten elämään, sellaisena kuin se on ollut. Ihmisessä on pienestä pitäen suuri tarve älylliseen uteliaisuuteen, kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa ja hengellinen kanssakäyminen taivaan kanssa – ajassa ja avaruuden äärettömyydessä.

Valkeakivikirkot 12. ja 13. vuosisadalta tulivat näyttelemään erityistä osaa Vladimir-Suzdalin Venäjän suuruuden toteutuessa: täällä selvimmin näkyi kansallisen valtion, kotimaisen kulttuurin ja hengen voiman alku, kansakuntamme humanistinen, moraalinen olemus.

Salaperäiset kivikirjoitukset ja kaiverrukset, kallisarvoiset riisit veistetyin koristeluin vuosisatojen takaa ovat olleet kiehtova arvoitus. Temppeleiden plastinen koristelu puhuu vertauksien kielellä aatteellisista inhimillisistä arvoista, elämän merkityksestä.

Vladimir-Suzdalin arkkitehtuuri on ja pysyy muinaisvenäläisen arkkitehtuurin ja plastiikan ohittamattomana huippuna. Kulta-aarre ei ole vain sattumalta merkitty UNESCOn Maailmanperinnön luetteloon. Venäläiset mestarit ovat unelmoineet näiden kaupunkien kohoamisesta väkevänä sateenkaarena valkeiden rantojen ylle. He ymmärsivät ihmeen herkästi maan profiilin ja maiseman luonnollisen kauneuden, johon lähtemättömästi liittivät omat rakennuksensa.

Kaupunkirakentajilla oli huomattavan hyvä hartiatuntuma, kun he vuosisatojen kuluessa loivat ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Tuotannon merkityksen tunnetta ei puuttunut muinaisvenäläisen ihmisen luomistyöstä.

Nykypäivän matkailija havaitsee sopusuhtaisuuden kaikessa, perusmuotojen ja yksityiskohtien harmonian toteutettuna taiteellisella tahdikkuudella. Nimettömien taiteilijoiden esteettinen maku ei ainoassakaan detaljissa herpaannu. Vuosisatojen ajan loistaa auringon valon lailla kosmiseen äärettömyyteen kuolematon unelmoitu kauneus.

Nikolai Nikolajevitsh Voronin, arkkitehturin historioitsija, Bogoljubovin palatsin tutkija, Leninin palkinnolla palkittu, kirjoitti vuonna 1958 Vladimirin täyttäessä 850-vuotta:

«Muinaisvenäläinen taide oli kiinteässä suhteessa kirkkoon. Seitsemän vuosisadan kuluessa rakennettiin ennen muuta kivisiä vuosisataisia temppeleitä, runsaasti koristeltuja mosaiikilla ja freskomaalauksilla, kaiverruksilla ja kallisarvoisilla koristeilla. Tämän vuoksi myös Vladimir-Suzdalin alueen kaupungeissa avautuu silmiemme eteen enimmäkseen hartauden harjoittamiseen liittyviä muistomerkkejä. Mutta niiden todellisia luojia olivat kansan mestarit – arkkitehdit ja kuvanveistäjät, maalarit ja kultasepät, jotka polveutuivat kaupunkien käsityöläisistä. Heidän käsillään toteutettiin ruhtinaiden vallan ja kirkon taiteellisia ideoita. Linnoitusten ja palatsien, temppeleiden rakentamisessa esiintyi mahtavan kansan mestareiden kuoron lahjakkuus».

2. Valta keskittyy

Matkaopasta vaihtamatta siirrymme Suuren Opoljen – hedelmällisten laaksojen historiaan, joka alkaa Vladimirista ja jatkuu Rostov Velikijiin saakka. Kiovan elämän myllerrykset 1100-luvulla, ruhtinaiden välisten riitaisuuksien vallitessa ja polovetsilaisten tuhoamisen aikaan, josta aiheutui Kiev Rusin asukkaiden siirtyminen etelästä koilliseen, Volgan ja Okan yläjuoksujen väliin. Suzdalin aluetta nimitettiin vanhastaan Zalesskijksi (metsän takuinen): Kiovasta sitä rajoittivat ikimetsät.

Vuoden 1097 Ljubetshkoen kongressin ajasta alkaa Suzdalin alueen merkittävä vilkastuminen. Suurissa kaupungeissa, joita silloin olivat Rostov, Suzdal, Jaroslavl, Murom ja muut, vallassa olivat ruhtinaat. Näin, Vladimir Monomahin vallassa ollessa olivat Rostovissa hänen poikansa Boris, Muromassa Okan varrella toinen poika Gleb.

Etelä-Venäjän tyhjenemisen kaudella kaukaisella Suzdalin alueella voimistuu rakennustyö. Uusia kaupunkeja, siihen asti tuntemattomia, syntyy yksi toisensa jälkeen. Vuonna 1147 Moskova tulee tunnetuksi, vuonna 1150 Pereslavl-Zalesskij, sitten Kostroma.

1100-luvun puolivälissä Kiovasta pohjoiseen Suzdaliin rakennetaan suora tie. Rostovista ja Suzdalista muodostuu erillinen ruhtinaskunta, ja ensimmäiseksi itsenäiseksi Suzdalin alueen ruhtinaaksi tulee Monomahin poika Jurij Vladimirovitsh Dolgorukij. Hän johtaa jo kokonaisia rykmenttejä suoraa tietä Rostovista Kiovaan. Hänen pojastaan, Vladimir-Suzdalin ruhtinas Vsevolod IIIsta, tulee mahtava ruhtinas, joka Bojanan, vanhojen aikojen satakielen, ’Sana Igorin rykmentistä’ laulajan, sanojen mukaan pystyi ’loiskuttamaan Volgaa airoillaan, ja Donia kypärillä äyskäröimään’. Hän tulee johtamaan eteläistä Venäjää kaukaisilta Kljazman rannoilta, perustaen itsevaltiuden perinteen.

Koillisalueen erityisruhtinas, joka usein ensimmäisenä valtasi uusia paikkoja, ei vain johtanut ja säätänyt lakeja, vaan myös ensimmäisenä otti omistukseensa maat, piti itseään ja perhettään kyseisen paikan omistajien yläpuolelle kuuluvana. Jurij Dolgorukij, alettuaan rakentaa uusia kaupunkeja Suzdalin alueelle, asetti rajat myös monille tuhansille ihmisille, antaen heille suuria lainoja. Ruhtinaan valta laajeni ja lisääntyi enemmän kuin lounaisten ruhtinaiden. Venäläisen historioitsijan, akateemikko S.F. Platonovin määritelmän mukaan

’koillinen erityisruhtinas omisti samalla hallitsijan vallan ja käyttäytyi sen mukaan’.

Venäjän talonpoikaisto oli jo silloin ollut olemassa kaksi vuosisataa. Ainoa yhdysside Venäjän maahan tällä erillisellä kaudella oli kansallisen yhtenäisyyden tunteen kautta, joka sisältyy ortodoksiseen uskontoon. Maailmassa elävä ihminen ymmärsi maailman valtavana yhteytenä.

Akateemikko Dmitrij Sergejevitsh Lihatshev arvioi muinaisen venäläisen ihmisen näin:

«Hänen talonsa oli idän punainen nurkka. Kuoltuaan hänet laitettiin hautaan pää kohti länttä, jotta hänen kasvoilleen paistaisi aurinko. Hänen kirkkonsa pystytettiin siten, että alttari oli kohti nousevaa päivää. Temppelissä kirjoitukset muistuttivat häntä Vanhan ja Uuden Testamentin tapahtumista, keräsivät hänen ympärilleen pyhyyden valtakunnan: pyhät soturit alapuolella, marttyyrit yläpuolella; kupolissa kuvattiin Kristuksen ylösnousemuksen näkymää, kupolia kannattavissa sivulaivoissa evankelistoja. Kirkko oli mikromaailma ja sen ohella se oli makroihminen. Sillä oli pää, pään alla kaula ja hartiat. Ikkunat olivat temppelin päädyissä (tästä todistaa sanan ’okno’ etymologia). Ikkunoiden yläpuolella olivat ’kulmakarvat’. Suuri maailma ja pieni, maailmankaikkeus ja ihminen! Kaikki oli yhteydessä keskenään, kaikki merkityksellistä, kaikki muistuttaa ihmistä hänen olemassaolonsa ajatuksesta, maailman suuruudesta ja ihmisen kohtalon merkityksellisyydestä».

Mongolivaltaa edeltävänä aikana 900-luvulta 1200-luvulle, kaupunkien pystyttämisen aikana ja ortodoksisen uskonnon Venäjälle juurtumisen aikana perustettiin yli kaksisataa kivikirkkoa. Meidän aikoihimme saakka niistä on säilynyt vain kolmekymmentä, niistä yhdeksän on Vladimir-Suzdalin luovan taiteen muistomerkkejä. Tämä taide alkoi kehittyä Jurij Dolgorukijn vallassa ollessa. Kuten aikakirjat kertovat «Jumala avasi hänelle järkevät silmät ja hän rakensi monta kirkkoa Suzdalin alueelle»

Tämän koillisen suunnan asuttamisen yleistä merkitystä kuvailee venäläinen historioitsija V.O. Kljutshevskij

«Venäjän kansan pääosa päästyään ylenmääräisistä Dneprin lounaisista ulkoisista vaaroista Oka joella ja Volgan yläjuoksulla, kokosi sinne hajalle lyödyt voimansa, voimistui keskisen Venäjän metsissä, pelasti kansallisen olemassaolonsa ja varustautuen kiinteään valtiomuotoon, tuli takaisin lounaaseen, pelastaakseen sinne jääneen heikentyneen venäläisväestön muukalaiskansojen ikeeltä ja vaikutuksilta».

3. Kiovan Venäjä

Valkeakivisen luomiskauden kukoistus ja Vladimirin nousu Pyhän Venäjän keskukseksi sattui Andrej Bogoljubskijn hallituskaudelle. Vladimirin ja Suzdalin suuriruhtinas, Jurij Dolgorukijn ja polovetskilaisen ruhtinattaren poika, Vladimir Monomahin pojanpoika keksi siirtää ruhtinaskunnan pääkaupungin Rostovista Vladimiriin: «Ja niin tulee tälle kaupungille suuriruhtinasvalta ja johtajuus kaikkien yli!».

Venäjän uusi pääkaupunki, jätettyään Kljazma ja Lybedi jokien välisen paikan on nyt korkeinden mäkien rinteillä, ja perustettuaan vielä 900-luvulla Vladimirin toimesta Krasnoe Solnyshkon ja voimistuttuaan 1100-luvun alussa Vladimir Monomahin toimesta, toimii nyt Luojan ja Jumalansynnyttäjän omalaatuisen hymnin mukaan. Pääreitti Vladimiriin, kuten myös Kiovaan, oli Jaroslavlin kaupunki, Venäjän kaupunkien äiti, rakennettiin vuosina 1158-1164 Kultainen portti ja veräjä Jumalanäidin riisin sijoittamiseksi. Remontti ja menetykset eivät riistäneet lujan Kultaisen portin suuruutta, sen ainutlaatuista vanhaa autenttisuutta, joka on säilynyt meidän päiviimme saakka Vladimirin kaupungin vertauskuvana. Vuonna 1238 Kultainen portti kesti Kultaisen taljan hyökkäyksen eikä sortunut: vihollinen pystyi tunkeutumaan kaupunkiin vain iskemällä aukon puiseen suojavallin seinään.

Ruhtinas Andrej Bogoljubskij, synnyttyään täällä, osoittautui täysin samanhenkiseksi Venäjän kaupunkien äidin kanssa. Eräs myöhäisimmistä aikakirjojen kirjoituksista selittää tämän näin:

«Hämmentyneenä ruhtinas Andrej, nähdessään veljensä, hänen lastensa ja muiden sukulaistensa hädän, heidän ikuisen kapinansa ja jännityksen, joutuen tyytymään kaikessa Kiovan suuriruhtinaan tahtoon, sen takia ei kenelläkään ollut mitään rauhaa, sen vuoksi turvautui ensin Kiovan suuriruhtinaskuntaan, mutta kun senkään kanssa ei rauhaa ollut, ja koko ruhtinaskunta tyhjennettiin, ja vielä ’seinän puolelta’; tästä harmistui suuresti ruhtinas Andrej salaa sydämessään, vaikka ei sanonut sitä isälleen, ja päätti lähteä kotiinsa Rostoviin. Vasta sitten Suzdal rauhoittui».

Historioitsija V.O. Klutshevskij todistaa:

«Kysymättä isältään, hän hiljakseen lähti pois omasta Suzdalin pohjolastaan, anastaen mukaansa Vyshgorodista Kreikasta tuodun ihmeitä tekevän Jumalanäidin ikonin, joka jäi sitten Vladimirin nimellä tärkeimmäksi pyhäksi esineeksi Suzdalin alueella».

Vladimirin Jumalanäitiä säilytetään nykyään Tretjakovin galleriassa. Sen on legendan mukaan tehnyt evankelista Luukas.

Ruhtinas Andrej siirtää pääkaupungin. Ruhtinas Andrejsta tulee historiallisesti kuuluisa, kun hänen toimestaan Venäjän valtion keskus siirretään koilliseen pyrkimyksenä yhdistää Venäjä Vladimirin ruhtinaiden vallan alle. Sen aikainen pikkukaupunki Vladimir Kljazma joen varrella, oli tunnettu tervastaan, Andrej, aikakirjojen käyttämän ilmaisun mukaan antoi sille vahvuuden, rakentaessaan sinne suurenmoisen Kuolonuneen nukkumisen seurakuntakirkon, kultahuippuisen ihmeitä tekevälle Jumalanäidille, ja sijoittaa sinne etelästä tuomansa ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin. Temppeli on tarkoitettu piispanistuimeksi, ja sen korkeata tarkoitusta kuvataan rohkealla korkeudella, yli komekymmentäkaksi metriä, kaksikymmentäyhdeksän metriä Kiovan Sofiankirkkoa korkeampi. Vuonna 1408 temppelin sisäseinät koristaa freskoilla ihmisen sieluun näkemisen ja värien mestari Andrej Rubljov. Ei missään muualla ole hänen nerokkaita maalauksiaan niin merkittävässä mitassa – yli 300 neliömetriä. Suurenmoinen viisihuippuinen Kirkon katto toimii 1400-luvulla mallina Venäjän valtion tärkeimmälle kirkolle Moskovan Kremlin Uspenskin kirkolle.

Ruhtinas Andrej on hurskas ja nöyrä, rakentaa monia kirkkoja alueelleen, ennen aamuhartautta sytyttää itse kynttilät kirkossa, kirkon huolehtivaisena vanhimpana, käskee viedä kadulle ruokaa ja juomaa sairaille ja heikoille. Vladimirin kaupunki, täynnä viekkaita kauppiaita ja monenlaisia käsityöläisiä, pian ohittaa rikkaudessa ja väestömäärässä Rostovin ja Suzdalin.

Vuonna 1158 ruhtinas perustaa itselleen kivikaupungin nimeltään Bogoljubovo, täsmälleen yhtä kaukana Vladimirista kuin Vyshgorod on Kiovasta. Kaupungilla on Vladimirin kannalta tärkeä strateginen merkitys Nerli- ja Kljazma-jokien yhtymäkohdassa. Maavallien ja kiviseinän suojassa rakennetaan Jumalanäidin Syntymän valkeakivinen kirkko. Taiteellista makua ja harmonian tuntoa, venäläisten rakentajien ammattitaitoa ja rakennustyön sopusuhtaisuutta voidaan arvostella, mutta Pokrova kirkot Nerlissä ovat vailla vertaansa olevia arkkitehtonisia muistomerkkejä niiltä ajoilta, onneksi säilyneet lähistöllä. Tämän ainoan temppelin rakentaminen matalalle keinotekoiselle kummulle, jolle on omistettu Jumalanäidin pyhittämisen laulu ja eräs kaikkein lyyrisimmistä venäläisten rakentajien töistä, liittyy nuoren ruhtinas Izjaslav Andrejevitshin menehtymiseen haavoihinsa vuonna 1164.

Rakentajista aikakirjat mainitsee:

«Uskossa ja ahkeruudessa kääntyä pyhän Jumalansynnyttäjän puoleen Jumala vie hänet kaikkien mestareiden edelle».

Venäläisen historioitsija V.N. Tatishtshevin mukaan Andrej Bogoljubskijn lukuun työskenteli mestari Lanfranco – Saksan keisari Friedrich Barbarossan rakennusmestari, joka Italian pohjoisosassa, Pavian maakunnassa, Modenan kaupungissa rakensi kirkon, jossa oli veistetyt reliefit. Valkean kiven tekniikka, koristelun erikoislaatu, monet yksityiskohdat melkein kirjaimellisesti sattuvat yhteen Vladimirin ja Bogoljubovan valkeakivisten rakennusten kanssa. Eikö juuri tämä mestari tullut vuonna 1158 työhön Vladimirin ruhtinaan luo?

«Muistoksi itsestään, - kirjoittaa muinainen aikakirjakirjoittaja, - hurskas ja jumalaapelkäävä ruhtinas Andrej perusti kiveen vastapäätä Bogoljubovia kirkon Herra Jumalalle, omisti sen pyhän Jumalansynnyttäjän ihanalle Syntymälle ja koristi sen kauniimmin kaikista kirkoista, koristi kallisarvoisilla ikoneilla, kullalla ja jalokivillä, ja äärettömän arvokkailla helmillä, varusti monenlaisilla koristeilla ja laatoilla, kaikenlaisilla kuviollisilla valutöillä, - sellaisella loistolla, että sitä tekee kipeää katsella, koska se on kullaksi muuttunut. Ja sirotteli astiat kullalla, kallisarvoisesti, kaikkien ihmeteltäväksi, niin että kukaan sen nähtyään ei osaa ilmaista sanoin sen uskomatonta kauneutta».

Mongoleja edeltäneen ajan Venäjän ruhtinaiden rikkaus, melkein uskomaton arvokkaiden käytössä olevien metallien laatu, ja niistä tehtyjen kirkkojen, luostareiden ja palatsien astiat ja koristeet, aseiden osat, pajarien, kauppiaiden ja muiden kokoelmat, vetävät puoleensa ihastusta ja kysymyksiä. Mistä ne ovat kotoisin? Voidaanko olettaa, että keskiaikaisen Venäjän kulta- ja hopeavarat on saatu aikaan tullimaksuilla, joita ulkomaiset kauppiaat maksoivat? Tai ase- ja turkiskaupalla, tällä kevyellä, helposti kuljetettavalla ja kalliilla tavaralla. Ruhtinaiden kunnianosoitukset kerättiin oravan, ketun, kärpän, sopulin, majavan ym turkiksilla, joilla oli suuri kysyntä Bysantissa, Välimerenmaissa, Länsi-Euroopassa. Mutta keskiaikaisen Venäjän tärkeimpänä valuuttavarannon lähteenä oli sen luonto ja talonpoikien, metsästäjien, kalastajien, käsityöläisten työpanos.

4. Moskovan Venäjä

Kultainen portti torjuu Kultaisen taljan. Helmikuiset Ordan (Kultaisen taljan) tuhojoukot 1238 Vladimirin alueella oli koettelemus: ruhtinaskunnan kaikki kaupungit yksi toisensa jälkeen kaatuivat, koska niissä oli vähän puolustajia – ne menehtyivät Kolomnan lähellä, Moskovassa, Vladimirin lähistöllä ja itse Vladimirissa. Kuitenkin kaikki kaupungit ryhtyivät taisteluun. Moskovalaiset kestivät yleistä hyökkäystä viisi päivää. Yhtä paljon sieti Pereslavl-Zalesskij: Aleksanteri Nevskin syntymäkaupungilla oli strategisesti tärkeä asema päätiellä Keski-Volgalta Tveriin ja Novgorodiin. Mitään yksityiskohtia ei ole säilynyt vuoden 1238 helmikuusta Kostroman ja Jaroslavlin tappiosta. Mutta arkeologit ovat paljastaneet Jaroslavlissa ehyen kerroksen suuresta tulipalosta tuohon aikaan ja hyvin köyhän niin sanotun kulttuurikerrostuman sen yläpuolella. On selvää, että Jaroslav Viisaan vuonna 1010 perustama kaupunki tuhoutui täydellisesti ja sitten syntyi hitaasti uudelleen vuosisatojen kuluessa. Paikallisessa luostarissa, joka on rakennettu vähän ennen Ordan invaasiota, löytyy selittämättömän ihmeen kautta vuosisadan ainoana käsikirjoituksena nerokas «Слова о полку Игореве». (Sanoja Igoreven rykmentistä).

Valloitusta seuraa kallisarvoisten metallien varastojen anastus ja pois vienti. Ne viedään kultaharkkoina, rahaksi lyötyinä, koruina. Kaikki kirkot ja tornit tyhjennetään, hopealautaset viedään, lusikat, kupit, sormukset, riipukset, maljat, ikonikehykset ja kirjat.

Ratkaiseva merkitys valtion restauroinnissa kuuluu suuriruhtinas Aleksanteri Nevskille, Pyhän Venäjän rakentajalle, joka turvaa läntiset rajat ja ymmärtäväisellä politiikalla keventää Kultaisen Ordan ikeen painoa.

Venäläinen historioitsija Lev Nikolajevitsh Gumilev kirjassaan «От Руси до России» (Rusista Venäjään) esittää käsityksensä Aleksanteri Nevskistä:

«Aleksanterin muotoilema vallitseva käyttäytyminen on altruistista isänmaallisuutta – muutaman vuosisadan ajan tätä ennen hän määritteli Venäjän rakentamisen periaatteet. Runtinaan kehittämät kansakuntien liiton Euraasian traditiot perustuvat kansalliselle ja uskonnolliselle suvaitsevaisuudelle, ovat käytössä Venäjällä 1800-luvulle saakka. Ja lopuksi, nimenomaan Aleksanteri Jaroslavitsh Nevskin jälkeläiset rakentavat 1300-luvulla vanhan Kiovan Venäjän raunioille uuden Venäjän. Aluksi se on nimeltään Moskovan Venäjä, mutta 1200-luvun alussa Rusin alueella tapahtuu kiihkeä törmäys. ’Uusia’ ihmisiä alkaa syntyä noin vuonna 1220, ja historialliseksi voimaksi se muodostuu 1300-luvulla, noin vuonna 1380. Näin siis kiihkeän nousun kausi kestää noin 160 vuotta».

Kiihkeän nousun keskiössä ovat Kultaisen kehän kaupungit ja ennen muuta Moskova, silloin vielä rivikaupunki muiden rinnalla Vladimirin suuriruhtinaskunnan rajalla, pienine puulinnoituksineen Borovitskijn kukkulalla, osana kiinalaiskaupunginosaa ja Podolom kauppalaitureineen. Tästä pienestä maapalasesta, kaukana metsän keskellä alkaa uusi Venäjä. Moskovan ympärille asettuu etninen ydin, josta kasvaa suurvenäläinen kansakunta ja kulttuuri.

Lev Nikolajevitsh Gumilev:

«Moskovan nousun syy on juuri siinä, että poiketen muista kaupungeista ja ruhtinaskunnista, nimenomaan Moskovassa asuu monia kiihkeitä ihmisiä: ja tataarit, ja liettualaiset, ja rusit, ja polovetsilaiset – kaikki, jotka haluavat ylläpitää luottamusta huomispäivään, ja vastaavasti yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Kaikkia näitä tulokkaita Moskova osaa käyttää hyväkseen, sopeutuu niiden tapoihin, ja yhdistää yhteen ortodoksiseen uskontoon. Tataarit, Kultaisen ordan jäsenet Moskovan palveluksessa muodostavat Venäjän ratsuväen selkärangan, joka myöhemmin mahdollistaa voiton Kulikovon kentällä. Suzdalilaiset, vladimirilaiset, rostovilaiset, pskovilaiset lähtevät taisteluun Kulikovon kentällä ruhtinaskuntiensa edustajina, mutta palaavat sieltä venäläisinä, vaikka asuvatkin eri kaupungeissa. Uusi etninen yhteisö – Moskovan Venäjä – on todellisuutta koko maailmassa, sillä on historiallinen merkitys.

5. Venäjä Napoleonin jälkeen

Kultainen kehä on historiansa aikana menettänyt suuren osan muistomerkeistään ja pyhäinjäännöksistään. Valmistautuessaan jättämään Moskovan syksyllä 1812 Napoleon komentaa räjäyttämään Kremlin tiilipölyksi. Lokakuun 11 päivän yönä, kun Ranskan armeija on jo kaukana, kaupunkiin tulee sade. Ja yksin Kremlissä jyrähtää yksi toisensa jälkeen kuusi kertaa. Pyhättö tuhoutuu kaduille keräytyneiden pelästyneiden ihmisten silmien edessä. Onneksi eivät kaikki maahan kaivetut räjähteet syty. Sade sammuttaa jo syttyneet tulilangat. Suurin osa Kremlin kirkoista selviää, vaikka itse Moskova tuhoutuu perusteellisesti. Melkein 10 tuhannesta talosta vain kolmannes säästyy. 290 kirkosta palaa 127, loput ryöstetään.

Tsaarin pääkaupunki, kauppiaiden ja talonomistajien kaupunki rakennetaan ihmeen nopeasti uudelleen. Keisari Aleksanteri I, joka rakasti Moskovaa ja arvosti sen ansioita taistelussa vihollista vastaan, viivyttelemättä päättää pystyttää muistomerkiksi kirkon.

«Ja se kirkko kestää vuosisatoja, ja siinä poltetaan pyhän Jumalan Istuimen edessä jälkipolvien kiitollisuuden suitsutusta, yhdessä rakkauden ja esi-isien muiston kanssa».

Lokakuun 12 vuonna 1817 Moskovassa aletaan rakentaa Kristus Vapahtajan kirkkoa Venäjän voiton muistomerkkiä vuoden 1812 isänmaallisessa sodassa. Suurenmoinen arkkitehtoninen rakentaminen toteutetaan kansallisin uhrauksin. Kirkon sisäinen koristelu on valkeata ja punaista marmoria. Sisämaalaukseen osallistuu nerokas venäläinen taidemaalari Vasilij Surikov, laatien neljä suurikokoista taulua ’Maailmankaikkeuden kirkot’.

Knut Hamsun, kuuluisa norjalainen, käytyään neljässä viidestä maanosasta ja tehtyään vuonna 1898 matkan Venäjälle, satumaiseen maahan, tunnusti, että mitään Moskovan Kremliä vastaavaa hän ei milloinkaan ollut nähnyt, että Moskova on jotakin satumaista.

«Moskovassa on noin neljäsataaviisikymmentä kirkkoa ja tshasounaa, ja kun kaikki kellot alkavat soida, silloin ilma vapisee äänteen paljoudesta tässä kaupungissa, jossa on miljoona asukasta. Kremlistä aukeaa näkymä yli koko kauneuden meren. En ole koskaan osannut kuvitella, että maan päällä voi olla sellaista kaupunkia: kaikki ympärillä loistaa punaisin kultaisin kupolein ja huipuin. Tämän kultamäärän edessä yhdistyneenä kirkkaaseen siniseen väriin kalpenee kaikki mistä olen koskaan unelmoinut».

Lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 varojen keräys venäläisille aseille ja koko Venäjän hengen voimalle omistetun muistomerkin rakentamisen keskeytettiin. Itse suuri valtakunnan temppeli alkoi rappeutua. Vuoden 1931 lopulla toisten aikojen tataarit ja mongolit räjäyttivät Kristus Vapahtajan temppelin – tälle paikalle suunniteltiin Stalinin yleistä suunnitelmaa vastaten Moskovan rekonstruoimiseksi Neuvostojen palatsia ja sen huipulle jättiläismäistä Leninin patsasta. Suunnitelma ei toteutunut, mutta Moskova kärsi jättiläismäisiä arkkitehtonisia menetyksiä. Suunniteltujen vandalististen toimien aloitteentekijänä oli kaikkivoipa Moskovan kaupunginjohtaja Lazar Kaganovitsh. Purkamista vastusti määrätietoisesti Venäjän historian ja kulttuurin muistomerkkien restauroija Pjotr Dmitrievitsh Baranovskij. Keskustelu Kaganovitshin kanssa isoilla kirjaimilla ei tuottanut tulosta. Silloin Pjotr Dmitrievitsh lähetti jyrkän sähkeen Stalinille. Tuloksena Pyhän Vasilijn temppeli onnistuttiin pelastamaan, mutta itsepäinen restauraattori pidätettiin. Maria Jurjevna, Baranovskijn puoliso, on kertonut:

«Pjotr Dmitrievitsh pystyy vain kysymään minulta nähdessämme ennen hänen lähettämistään Gulagiin: ”Hävittivätkö?” Minä itken, mutta nyökkään: ”Ehyt!”

Kristus Vapahtajan temppelistä, josta suunniteltiin Kremlin kokonaisuuden rinnalla, pääkaupungin arkkitehtonista keskustaa, unohdettiin virallisesti. 1960-luvun alussa valtavaan kuoppaan suunniteltiin uima-allas. Vuonna 1994 allas poistettiin ja aloitettiin valmistelut Venäjän temppelin uudelleenrakentamiseksi. Muistomerkin uudelleenrakentaminen saatettiin päätökseen Moskovan perustamisen 850-vuotisjuhliin vuonna 1998.

Eräs Baranovskin oppilas epäitsekäs isänmaan kulttuurin säilyttäjä Vladimir Aleksandrovitsh Desjatnikov omassa ammatillisessa toiminnassaan taidejohtajana on käyttänyt maaliskuusta 1963 lähtien aikaa kuuluisien rostovilaisten soittoäänien tallentamiseen. Hän toimi siihen aikaan Neuvostoliiton Kulttuuriministeriön vanhempana tarkastajana, joten hänellä oli mahdollisuus tutustua laajasti Venäjän kulttuuriperintöön.

Kirkonkellojen äänet on selkeä luku Venäjän kulttuurissa. Syvästä muinaisuudesta Baranovskij on myötämatkustanut kansan elämässä, haastanut taisteluun, palohälyyttänyt, maltillisesti ja juhlallisesti provosoinut ihmisiä viimeiselle tielle. Kenelle venäläisistä säveltäjistä ei olisikaan kuulunut kirkonkellojen äänten rikkaus – Glinka, Musorgskij, Tshaikovskij. Kellonäänillään ovat kunnostautuneet Novgorod, Pskov, Suzdal, mutta sellaista hyvin viritettyä orkesteria kuin on Rostov Velikijn Uspenskin katedraalissa, ei ole missään muualla. Soittomestarit ovat siirtäneet jälkipolville vanhan kellojen soiton taidon. Jokaisella sellaisella taitajalla on ollut musiikkikorvaa, hän on ollut lahjakas improvisoija. Tästä intomielisesti on todistanut V.V. Stasov. Shaljapin, Gorkij ja Hector Berlioz ovat tulleet erityisesti Rostoviin kuuntelemaan kirkonkellojen soittoa. Beethoven kirjoitti Appassionata sävellyksensä Rostovin kirkonkellojen Egorevin soiton perusteella. Nuottimerkinnät suurelle säveltäjälle lähetti hänen ihailijansa Itävallan suurlähettiläs Venäjällä.

Kun Vladimir Desjatnikov esittää ehdotuksensa Rostovin kellojen äänittämisestä yleisliittolaisen äänilevystudio Melodian johtajalle, tämä suoralta kädeltä ilmoittaa:

«Minä en teidän korkeudellenne voi antaa puolueen suostumusta».

Sattuma tuli avuksi. M Gorkin elokuvastudiossa tarvittiin kellonsoittomateriaalia historialliseen elokuvaan. Äänitys suoritettiin, mutta kuka julkaisee levyn? Neuvostoliiton Kulttuuriministeriön puoluekomitean sihteeri kutsuu Desjatnikovin luokseen ja ehdottaa ’isällisesti’:

«Minulle on sanottu, että sinä määräät ’Rostovin kellot’ äänilevystudiolle. Mutta eikö se ole kirkkomusiikkia…».

Kaikki pysähtyy: oopiumia kansalle. Taas auttaa sattuma. Sana Vladimir Aleksandrovitsh Desjatkoville:

«Moskovaan tuli amerikkalainen impressaario n:o 1 Solomon Urok. E.A. Furtseva oli varattu eikä kiirehtinyt ottamaan vastaan impressaariota. Solomon istuu vastaanottohuoneessa ikävystyneenä. Pyydän ministeriön avustajaa ’viihdyttämään’ entistä venäläistä ja panemaan ’Rostovin kellot’ pyörimään. On kiinnostavaa, miten hän tähän reagoi. Menee minuutti, toinen… Ovi avautuu, sisään astuu E.A. Furtseva ja hämmästyen kääntyy Urokun puoleen: ’Mikä teidän on?’ Solomon Urok itkee. Kuunneltuaan äänityksen loppuun, hän pyytää Furtsevaa antamaan itselleen lisenssin levylle ’Rostovin kellot’. Ja kaikki on selvää. Levyä aletaan painaa meille varustettuna kommentein venäjäksi ja muilla kielillä».

Paitsi mieluista työtä ihmisen on ehdottomasti oltava mukana jossakin isossa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Sellainen asia oli Desjatnikovilla Venäjän kansan kulttuurihistoriallisen perinnön säilyttäminen ja levittäminen. Yhdessä Baranovskin kanssa lokakuussa 1964 he ehdottavat että perustettaisiin Yleisvenäläinen historian ja kulttuurin muistomerkkien säilytyksen seura. Nimenomaan tälle Seuralle kuuluu Kultaisen kehän muodostamisen idea. Tutustuttuaan Venäjän Federaation Vladimir-Suzdalin, Rostov-Jaeroslavin, Zajurekijn ja Kostroman hallinnollisiin määräyksiin museojohtajat esittävät näitä ensimmäisinä Venäjän historiallis-arkkitehtonisten ja taiteellisten muistomerkkien joukkoon. Niiden restaurointiprosessi on hidas ja asteittainen, mutta se on alkanut kohta Suuren Isänmaallisen sodan jälkeen.

1960-luvun lopulla tapahtuu niin sanottu museoräjähdys – museoissa käymisen jyrkkä lisääntyminen koko maailmassa. Kolmessa vuodessa 1966-1969 Kultaisen kehän museoissa kävijöiden määrä kolminkertaistuu. Jokaisena vuonna kasvaa ulkomaisten turistien määrä: tutustuminen kauneuteen antaa makua kuten vesi otettuna lähteestä tuohilipolla kuumana heinäkuun päivänä.

On alkanut tulla todeksi akateemikko Igor Grabarin ennustus vuodelta 1928:

«Säilyttäkää muistomerkkinne, vladimirilaiset, suzdalilaiset, novgorodilaiset, pskovilaiset. Säilyttäkää, sillä, kun luoksenne tullaan kuten tänään matkustetaan Italiaan, ja tämä aika ei ole vuorten takana, ne ovat teidän onnenne lähteitä ja täyttävät sydämenne ylpeydellä».

Jaroslavl 1000 vuotta. Tämä ylpeys ilmenee nykyään valmistautumisessa Jaroslavlin 1000-vuotisjuhliin, Venäjän kuuluisan Kultaisen kehän hullutuksiin. Heinäkuussa 2005 kaupungin historiallinen keskusta liitettiin UNESCOn muistomerkkiluetteloon.

«Tätä juhlaa me olemme alun alkaen pitäneet kansallisesti merkittävänä, ilmoitti Venäjän presidentti D.A. Medvedev Valtioneuvoston istunnossa lokakuussa 2008. – Vuosisatojen kuluessa Jaroslavl on ollut Venäjän valtiollisuuden linnake, huomattava kaupallistaloudellisesti, kulttuurillisesti, maamme poliittinen keskus, joka on näytellyt hyvin vakavaa osaa Venäjän valtion muodostumisessa».

D.A. Medvedev kävi Jaroslavlissa 2008 elokuun 3 päivä, tarkasti kunnostettavana olevan Uspenskin katedraalin ja kulki puolisoineen rantakadulla, mistä aukeaa suurenmoinen näköala Volgan ja Kotoroslin yhtymiskohtaan. Jaroslavlilaiset kysyvät kiinnostuneina:

«Miellyttääkö kaupunkimme teitä?».
«Ehdottomasti», vastaa Presidentti nostaen peukaloaan.
«Mieluisaa nähdä teidät meidän Rantakadullamme, maailman kauneimmalla rantakadulla», - sanoo vastaukseksi eräs Jaroslavlin asukas.

Kultaisella kehällä käy miljoonia kansalaisia. Natalja Kapustina, journalistiopiskelija Elitsasta, äskettäisellä matkakierroksella ’Kultainen kehä muistona’ ylpeydellä ilmoitti:

«Monta kilometriä pitkä on tämä Vladimirin ja Suzdalin museojohtajan aikaansaannos – ihmeellinen ja ainutlaatuinen nykyaikaisen museoidean ja innostuneen museolaisten luovan ajattelun luomus. Kellonsoitto, jota kuulimme Spaso-Evfimievin luostarissa, ei voinut jättää välinpitämättömäksi. Monet meistä ottivat esiin sanelukoneen, yrittäen äänittää tämän syvän soinnin. Viimeisenä näimme Suzdalin kremlin ja V.V. Putinin merkinnän seinässä: ’Ainutlaatuinen museo, ainutlaatuisia ihmisiä. Kiitos!’ Mainiota, että myös Putin äiti-Venäjällä matkustellessaan avaa itselleen uutta. Huomaa valtavan Venäjän vanhimman osan. – se on arvokasta!».

Kiviset agitaattorit. Toinen tunnettu Venäjän johtaja V.I. Lenin käydessään vuonna 1918 Kremlin Uspenskin katedraalissa nimitti vanhoja kulttuurimuistomerkkejä kivisiksi agitaattoreiksi.

Ja lisäsi: ’Mitä merkittävää on seinissä? Kansan elämää. Työ, ponnistelu, uhrit, rohkeus, järki ja kansan saavutukset. Mitä on tavoitettu? Venäläiset talonpojat. Ryysyissä, tohveleissa, märissä rievuissa sinertävin, palelevin jaloin. Meidän kansamme ansaitsee paremman osan! Meidän on pakko kaivaa se tyhjästä ja käsittämättömästä köyhyydestä. Vaikeata? Kyllä. Mutta minä uskon meidän kansamme suureen tulevaisuuteen’.

Syyskuu 2008