Multaisten matka eksoottiseen Viipuriin[ Tämä on alunperin kirjoitettu matkakirjeeksi luumäkeläiselle nettiystävälle. ] Oltiin YLEn multaiset nimisen puutarhakerhon matkalla Viipurissa, missä viivyttiin lauantaista maanantaihin. Mentiin Lappeenrannan ja Nuijamaan kautta ja tultiin Vaalimaan kautta. En ole Viipurissa koskaan ennen yöpynyt ja vain kerran - joskus 30 vuotta sitten kaupungilla edes jonkin verran kierrellyt. En ole maassakaan kymmeneen vuoteen käynyt, vaikka sitä ennen 20 vuoden aikana aina silloin tällöin tulkin ominaisuudessa Moskovassa kävin. Nyt on kielitaidon ylläpitäminen jäänyt kirjallisuuden lukemiseen. Olenkin lukenut 2/3 venäjäksi lukemistani 41 kirjasta (17000 sivua) viimeisten 10 vuoden aikana. Venäjän taidosta en mitenkään halua luopua, en myöskään italian, vaikka sekin on jäänyt vähälle, kun on tämä unkari tullut ja vallannut osuudet kaikilta muilta. Onneksi keksin, että nykyään luen rinnan unkarilaista ja jonkin muun kielistä kirjaa. Nyt on menossa Tolstoin Kootut osa 1, edellinen oli italialainen. Tunnelmaan virittäydyttiin LappeenrannassaKarjalaiseen ja vähän venäläiseenkin tunnelmaan virittäydyttiin Lappeenrannassa, missä käytiin Linnoituksen museoalueella tutustumassa Viipurin pienoismalliin (mittakaava 1:500), joka esittää Viipuria vuodelta 1939. Eipä ollut etukäteen mielessä mitään muuta kuvaa kuin aseman välitön läheisyys ja että siihenkin linna näkyi. Meillä oli myös omasta takaa (YLE) erinomainen Viipuria esittelevä, varmaan tunnin pituinen video. Nimen verran, ehkä enemmänkin tuntumaa venäläisyyteen saimme myös Wolkoffin minikokoisessa ravintolassa, jossa oli maksihinnat ja joka myös selvästi tavoittelee muutenkin ykköstasoa. Tuntuu, että onnistuikin muuten paitsi meidän muutaman tilaamien ahvenfileiden kohdalla: itse fileet olivat joka suhteessa moitteettomat, mutta lisukkeet ystävälliselläkin arvostulla korkeintaan kouluarvosana 5: kumma on kuinka perunaa eivät hallitse. En oikein päässyt perille: oliko vain raaka, vai oliko myös muuten heikko laatu. Varsinaiseen Venäjään saimme sitten kosketuksen Nuijamaan Venäjän puoleisella raja-asemalla. Se oli todellinen lätsähdys siihen nähden mitä kuvittelin, kun nyt kuitenkin sitäkin kautta liikennettä kulkee. En sitä nyt tässä sen kummemmin käy kuvailemaan eikä se nyt mikään kynnyskysymys muutenkaan ole, jos niinkuin sattuisit esim kesällä päättämään tehdä eksoottisen matkan ulkomaille Viipuriin. Minusta eksotiikkaa on vähintään yhtä paljon kuin oli Tunisian matkallamme. Mielestäni plus- ja miinusvaa'alla punnittaessa tämän matkan ryöväri- ja raunioeksotiikka painaa kyllä plussakupissa enemmän kun miinuksessa nämä jonotukset sun muut muodollisuudet. Alahuuli lerpahti, kun Viipuri tuli näköpiiriinTäytyy myöntää, että alahuuli lerpahti, kun Viipuri tuli näköpiiriin. Asukkaita on saman verran kuin oli ennen sotaa: 90000. En tietenkään ole nähnyt kaupunkia suomalaisten jäljiltä, mutta tuskin näytti rauniokaupungilta kuten nyt. Ihan todellisiakin raunioita on, mutta ennen kaikkea rapistunutta ulkokuorta. Näyttää jopa siltä, että heidän omat rakentamansa ovat enemmän rapistuneet kuin suomalaisten ennen sotaa rakentamat. Kyllä rappaukset lohkeilevat kunnolla rakennetuista Jugend-taloistakin, kun vuosikymmeniä kertyy. Teillä ja jalkakäytävillä tulee lihakset kipeiksi pelkästään tasapainottelusta, kun tasaista paikkaa ei ole. Majoituimme kaupungin parhaaseen hotelliin, Druzhbaan, joka on valmistunut 1982. Se on jotenkuten sinnitellyt siedettävänä ja jopa melko siistinäkin, vaikka valmistumisajankohdan tyyli ja leima ovatkin päällimmäisinä: että olisivat edes vuoteen päädyssä olleen 'lukuvalon' suunnanneet luettavaan eli vinosti kohti jalkopäätä. Mutta ei, suoraan alaspäin lukijan silmille kirjan jäädessä varjoon. Oli käyttöä amerikkalaiselle Itty-Bitty lukuvalolle, josta kyllä patteri alkaa olla sökö. Kumman puolta mahtoivat kiekkokisoissa pitää?Sattui nämä jääkiekkokisat ja arvailimme, että kumman puolta mahtoivat pitää: entisten veljiensä Tshekin vai nykyisten leivän tuojien eli Suomen. En tullut kysyneeksi, mutta näytti, että Suomen. Ystävällisyyttä, mutta ei missään tapauksessa (onneksi) lipevyyttä tavoitteli henkilökunnan suhtautuminen vieraisiin. Tällä kertaa ei mitään isompaa kännikalaparvea näköpiiriin sattunut. Aivan erikoisen kunniamaininnan ansaitsee meidän oma porukkamme: aina joku örisijä sattuu joukkoon (todellinen pohjanoteeraus: apteekkarit viime keväänä Unkarissa; heillä oli tietenkin omasta takaa aivan ihmeelliset juovukkeet kuten arvata saattaa), mutta nyt ei ollut yhtään ainutta, päin vastoin paras porukka, missä olen koskaan ollut. Hotellissa on myös mainio grilliravintola, jonka lohi (RUR 130 = FIM 32) hakkasi, varsinkin hinta-laatu suhteen huomioonottaen Lappeenrannan Wolkoffin aivan mennen tullen. Jotenkin ihmetytti paperiton laskutus. Seuraavalla kerralla ehdottomasti: Tulen syömään, jos saan laskun paperilla (Stshot na bumáge). Kohta perille tultuamme teimme vajaan tunnin pituisen kaupunkikierroksen paikallisen oppaan Ludmilan selostaessa uskomattoman 'tehokkaasti' eli bussin melkein koko ajan liikkeellä ollen varmaan melkein 50 talon pikahistorian, nimenomaan mainiten niiden suomalaisen alkuperän ja nykyisen käytön. Ohimennen mainitsi asukkaiden keskipalkan ja eläkkeen. Oliko eläkekin 400 ruplaa (100 mk) kuussa ja keskipalkka, jaa mitähän se oli, joka tapauksessa niin vähän, että tulin ajatelleeksi, että pyöristetäänköhän täällä sittenkin systemaattisesti alaspäin turistien hellyttämiseksi.
Kauppahallissa ja torilla on väkeä monelta Venäjän kolkaltaJa kyllä niitä markan pyytäjiä sitten riittikin, kun torilla ja kauppahallissa liikuttiin. Monen kohdalla sitä vain kovetti sydämensä ja sanoi ei, mutta useammin kuin kerran se jotenkin kouraisi. Pari kertaa annoinkin: toinen oli sellainen tapaus, että vanha mies näytti nätisti suomeksi tekstatun lapun, jossa kertoi olevansa suomalainen ja olleensa Venäjällä kovan kohtalon kokeneena vuodesta 1942. Oli myös suomalaisen näköinen ja puhui kutakuinkin virheetöntä suomea. Olisi pitänyt kysyä: eikö kelpaisi paluumuuttajaksi? Torimummot auliisti kertoivat syntyperänsä, kun sitä kysyin. Kuka kertoi olevansa Ukrainasta, kuka Tadzhikistanista, kuka Valko-Venäjältä. Kaikkihan ne tänne on jostakin muualta kyörätty. Torilta ostettiin koreja ja pellavakangasta. Varsinaiset huippuostokset tehtiin kuitenkin kauppahallissa. Ehkä monikaan ei ole saanut tuntumaa Venäjän varsinaisiin herkkuihin: adzhikaan ja valkosipulisäilykkeisiin. Harmi, ettei tullut manituksi ja että vasta picnicin jälkeen hankimme. Niiden salaisuus on säilöntätapa: maitohappokäyminen, joka antaa niille pehmeyttä, niin että ne selvästi poikkeavat kaikille tutuista etikkasäilykkeistä. Me ostimme monta purkillista. Voisi kuvitella, että niitäkin myytäisiin tavanomaisin dumppaushinnoin, mutta ei: 10 mk pieni purkki ja 20 mk iso, eikä puhettakaan tinkimisestä. Mikä näistä herkuista on paras? Ehkä punajuuriliemeen säilötyt valkosipulit (tshesnokí)? Salli pitää eniten 'villistä valkosipulista' eli karhunlaukasta (tsheremshá). Kunnon satsi otettiin myös äkeätä paprikaa ja tietysti purkki turkinpippurivalmistetta adzhíkaa, jolla höystetty tavallinen hernekeitto on uskomaton herkku. Kaiken ydin eli hapankaali (kíslaja kapústa, josta on tehty hapankaalikeitto eli shtshi) jäi ostamatta. Torikahvit nautittiin hallissa rahkapiirakan (vátrushka s tvorogóm) kanssa. Tämä herkunhankintaretki on ihan pakko tehdä heti kun nämä loppuvat. Brezhnevin aikaan toivat delegatsijat Moskovasta tulijaisina niin paljon, että tähän päivään saakka on hernekeittoon riittänyt. Jokaiseen Moskovan matkaan liittyi käynti kauppahallissa tutuksi tulleita myyjiä tervehtimässä. Ja ihana valkosipulin lemu levisi kotimatkalla koko vaunuosastoon... Päätavoitteita oli tutustuminen Monrepos'n puistoonYksi matkan päätavoitteista oli tutustuminen kuuluisaan Monrepos'n puistoon. Se oli semmoinen 15 ruplan huvi. Meillä oli erittäin sujuvasanainen ja asiantunteva opas. Vähän ihmettelin kumpaakin ominaisuutta, kunnes kävi selville, että olikin lappeenrantalainen Pro-Monrepos liikkeen aktivisti ja biologi koulutukseltaan. Puisto on aika iso (170 ha), historiallinen ydin 30 ha. Varmaan kuljimme hanhenmarssia pari kolme kilometria. Jotenkin kuului pientä pettymyksen sanailua sekä luonnon että varsinkin perin juurin ränsistyneen näköisten rakennusten kohdalla. Jokunen, jopa sen tärkein kaarisilta oli rekonstruoitu ja ympäritöäkin vähän perattu, mutta hoidetun näköiseksi sitä ei voi sanoa. Tapasimme kulkiessamme myös paikallisia asukkaita. Iäkkään näköinen mummo kertoi olevansa 75, mutta että nälkä (hän käytti nimenomaan tätä sanaa) pakotti hänet yhä töihin. Otin kuvan hänestä ja työtoveristaan, noin 50 ikäisen näköisestä miehestä, ehkä oli mummon aikamiespoika. Heti ei lanttu leikannut, vaan vasta vähän myöhemmin. Päätin antaa mummolle 'kuvauspalkkion', jos vielä sattuisin näkemään. En nähnyt, mutta pojan tapasin ja työnsin 10 ruplaa taskuun. Yllätyksekseni hän nolostui ja vastusteli, mutta sönkkäsin jotakin kuvauksesta. Näytinkin heille digikuvaa heti otettuani. Varmaan eivät olleet ennen nähneet, kun jäivät ihmettelemään ja pohtimaan, että 'miten se sen teki niin äkkiä teki'. Terveyslähteellä tapasimme paikallisia asukkaitaPuiston kuululla terveyslähteellä tapasimme sitten useampiakin paikallisia asukkaita. Vanhimman näköinen mummo oli tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa hakemassa vettä. Kysyin juttuihin päästäkseni, että onko vesi hyvää. Mummo kehui vettä. Oli muuten kiinnostava kuunnella ryhmän kaupungistuneiden jäsenten pohdintoja veden laadusta. Rohkeimmat maistoivat, mutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, ihmeteltiin, että onkohan tutkittu, vaikka lähteellä oli maineensa ja vuolaana virtasi. Olin lentää pyrstölleni, kun haastattelemani mummo ilmoitti syntyneensä täällä. Oli siis hyvän verran meitä nuorempi. Minä voin hänelle vain kertoa, että Salli on myös syntynyt Viipurissa. Jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että ehkä heitä on opetettu näin sanomaan ikäänkuin 'omistusoikeutensa' vahvistamiseksi. Tämä oli kyllä epäilyttävä tapaus: siis huivimummo vuodelta 1945! Puisto senkuin aina vain jatkui, 'Fin du monde' oli oli perimmäisenä. Vähän joka kukkulalla seisoi jokin 'herrasväen kotkotus', obeliskia, kiinalaista lehtimajaa, Neptunuksen temppeliä, marmoripylvästä ja mietiskelypaikkaa ja ihan kauimmaisena, juuri ja juuri omalla erillisellä saarellaan Ludvigstein hautaholvi neljine torneineen. Minun kannaltani ilman muuta kiinnostavin oli sellainen, jota siellä ei edes ollut, nimittäin (Takasen) Väinämöinen-patsas. Paikalla oli enää vain kivi ja kivessä tappiPaikalla oli Väinämöisen patsaasta enää vain jalusta eli kivi ja kivessä tappi, joka ei kuitenkaan ollut onnistunut pitelemään patsasta vandaalien hävitykseltä. Opas oli asiasta ihan kohtuullisesti selvillä, mutta sai minulta hieman vahvistusta ja lisätietoakin. Tulitko lukeneeksi [tämän tarinan kirjoitin alun perin matkakirjeenä helsinkiläis- luumäkeläiselle nettiystävälleni] sitä minun ja Giovanni Takasen italiaksi kääntämää Aspelinin kirjoittaamaa Takasen elämänkertaa? Siellä kerrotaan, että alkuperäisen särkivät 1871 kesällä myös vandaalit, joita ei koskaan saatu kiinni. Uusi tilattiin Johannes Takaselta, joka oli nimenomaan viipurilaisten varoilla lähetetty Kööpenhaminaan kuvanveistäjän oppiin ja sai nyt sitten ensimmäisenä tilaustyönään tehdä uuden Väinämöisen patsaan. Pikantti yksityiskohta oli, että Väinöllä oli käsi lähes hitlerimäisessä tervehdyksessä. Sitä Tanskaan katsomaan tulleet tilaajien edustajat vähän oudoksuivat, kun oli jo totuttu 'sormet sormien lomahan' tyyliin. Mutta Takasen opettaja puolusti oppilastaan ja sanoi '... teidän tulee tyytyä siihen semmoisena kuin se on.' Riemuitseva Väinämöinen
Iloinen picnic kaatuneen puun rungollaOlimme jo edellisenä päivänä viisaasti varustautuneet Lappeenrannassa ja vietimme iloisen picnicin kaatuneella puunrungolla kartanon lauta-aidan vieressä tuulelta suojassa. Meidän herkkuhetkeämme painoi miinussuuntaan karmean makuinen, makea moldovialainen 'punaviini', joka ei oikeata punaviiniä muuten muistuttanut kuin värinsä puolesta. Joku oli ollut viisaampi ja ottanut ranskalaisperäistä tuontitavaraa, sitäkin hämmästyttävän edullisesti, oliko alle 20 mk. Maistiaiset siitä, La Grappe d'Or, nostivat nautintoa puolestaan plus-suuntaan. Multaiset olivat varustautuneet myös pikku lapioilla ja muovipusseilla ja tarkoitus oli vierailla paikallisilla datshoilla kolleegoja etsimässä ja että jos ikäänkuin saisi heiltä muistoksi jotakin maahanpantavaa. Toiveikkaasti suuntasimme kaupungin ulkopuolelle kuskin saamien epämääräisten ohjeiden mukaan. Jonkin matkaa ajettuamme törmäsimme kuitenkin tiesulkuun (käsittääksemme pysyvään), jolla miliisi penäsi passeja. Tällä kun ihminen tunnetusti muodostuu kolmesta osasta: ruumis, sielu ja passi. Jos jokin näistä puuttu, kysymyksessä ei voi olla täysivaltainen eläjä, jonka senkään ei passaa mielin määrin ympäriinsä riehua, vaan pitää nätisti elellä sen saartorenkaan sisällä, jonka yhteiskunta on itse kullekin määrännyt. Lapiot ja pussukat jäivät käyttämättäLapiot ja pussukat jäivät käyttämättä ja tyydyimme 10 min minikierroksen kaupungin vastakkaisella laidalla, Sorvalin kaupunginosassa, missä johtajamme kummin kaima oli asunut ja nykykomennon aikana vieraillutkin. Mutta sekin meni vähän kiville, kun ei ollut tiedossa sen toisen risteävän kadun nimeä. Kierrellessämme imimme kuitenkin itseemme miljöön näkymiä, tuoksuja ja tuntumia ja ikäänkuin vähitellen aloimme sulautua maisemaan, niin että lähtöpäivän aamuna ei ympäristö enää näyttänyt läheskään niin toivottomalta kuin tullessa. Minäkin kirjoitin Amerikkaan lähettämiimme kortteihin jotenkin siihen tapaan, että 'Greetings from the midst of ruins and robbery. Even here the people seem to be able to live and love.' Tämän robbery-puolen kanssa jouduimme kyllä tekemisiin. Eräältä matkalaiselta viillettiin kassi auki ja tarjouduttiin sitten vielä 'auttamaan', kun (vain) sukat pursusivat aukosta. Auttaessa ehkä olisi lompakkokin löytynyt. Heti kun mekin menimme vähän torilta syrjään bussin pysähdyspaikkaa kohti, seuraan lyöttäytyi kaksi nuorta miestä tupaten epäilyttävän lähelle ja tarjoten CD-levyjä. Ikäänkuin vaistonvaraisesti kavahdin ja käännyin ja erittäin voimakkaalla äänellä karjaisin pariin kertaan 'Protsh otsjuda seijtshas!' mikä suunnilleen vastaa suomen sanoja 'Antaa vetää ja äkkiä!' Aivan selvästi olivat yhteistyössä ja liikkeellä vakain tuumin, mutta ehkä häkeltyivät, kun heitä käskettiin venäjäksi. Hallin vieressä nuoret miehet harjoittelivat otteita, joilla uhri nitistetään maahan ja taskut tyhjennetään. Hyvä etteivät päättäneet ryhtyä kokeilemaan käytännössä! Tänä aamuna kierrettiin ostoksillaTänä aamuna sitten kierrettiin ostoksilla. Useimmat kävivät myös linnaan tutustumassa, jotkut jopa kahteen kertaan. Meiltä se jäi tekemättä. Sen sijaan tepastelimme Leninskij prospektia edes takaisin silmät tarkkana etsien kaivon kappaa Nilsiän mökillemme. Löysimmekin melkein puoli tusinaa sellaista liikettä, joissa myytiin tämän tapaista tavaraa. Mutta sittenkään ei tärpännyt ja kappa jäi etsittäväksi joko Savon divareista tai Pohjanmaan mestareiden verstaista, rautakaupasta ei sellaista enää saa, vaan halpoja pumppuja tarjotaan. Meillä onkin sellainen, mutta vain kesäkäyttöinen. Talvellakin käymme ja tarvitsisimme silloin kapan. Tietysti on käytössä muoviämpäri, mutta se ei kauaa kestä jääkönttien seassa. Rautakaupoissa kohtasimme rautakauppamaisen ynseää palvelua. Kysyin aina tietävätkö, missä muualla olisi. Kukaan ei sanonut tietävänsä. Keksin vastata kiitokseksi: 'Konetshno' - (tietysti), jonka voi tulkita missä hengessä haluaa. Kuvasin Jussi Mäntysen Hirvi-patsasta sekä auringon puolelta onnistuneesti että varjon puolelta epäonnistuneesti. Varjon puolelta taustana oli Aallon kuuluisa kirjasto, jota Salli kävi ihan sisältäkin katsomassa, mutta minä masennuin ulkonäöstä niin, etten halunnut sisälle ensinkään kurkistaa. Myös Liipolan Metsän poika tuli kuvatuksi, mutta ei erityisemmin taiteellisesti onnistuen. Myönteiset kokemukset: leipäkauppa ja kirjakauppaMutta oli meillä ostoskierroksella kaksi oikein myönteistäkin kokemusta: leipäkauppa ja kirjakauppa. Leipäkaupasta ostimme Suomen rahassa kympillä hirveän kassillisen erilaisia leipiä, kuten sitten kotona osoittautui, aivan erinomaisia leipiä. Oikeastaan ihmettelen, mikä on sikäläisen hyvän tumman (vormu)leivän salaisuus. Ihan kuin sekin olisi hapatettua, mutta kovin miedosti. On pehmeää ja hyvän makuista. Hyvän näköinen sarvi oli sekin ihan OK. Kaalipiirakat olivat kovin vähäkaalisia, pääasia oli meikäläisen nakkilihiksen tyyppinen taikinakuori. Mutta melkein parasta oli - sanoisinko - sivistyneen näköisen myyjän suhtautuminen: hän ystävällisesti esitteli ja sitä mukaa kuin valitsimme, luikkasi kassalle määrät ja laadut. Kaksi kassillista tuli tavaraa, jotka ensin käydään kassalla maksamassa ja sitten myyjältä noutamassa. Kun kysyin tältä vielä rautakauppaa, lähti oikein ulos neuvomaan. Hotellin portsarikin sanoi, että lähtisi ihan mukaan näyttämään ja auttamaan, ellei sattuisi olemaan työvuorossa. No kun oli, oli helppo tietysti luvata. Mutta ystävällistä kuitenkin. Kirjakauppakin löytyi. Täällähän on oltava tarkkana, kun näyteikkunoita ei ole. Ne luultavasti koetaan murtoriskeiksi. Kirjakauppa kuitenkin Leninskij prospektilta löytyi. Tiirailin hyllyjä enkä oikein tuntunut löytävän. Kysyin sitten myyjältä, että onko klassikkojen koottuja teoksia (katukauppiaallakin olisi ollut Bulgakovin valitut; oikeastaan olisi pitänyt ottaa nekin kun kerran olisi saanut, mutta unohtui kotimatkalla, kun menomatkalla en kannettavaksi ottanut). Joo, löytyi Tshehovin kootut: 12 osaa, hinta 200 ruplaa eli 50 markka. Suomessa olisi saanut pulittaa lähes 10-kertaisen hinnan, sillä pari vuotta sitten ostin yhtä laajat Tolstoin ja Dostojevskin kootut, joista nyt muuten luen Tolstoin 1. osaa (yli puolet olen lukenut erillisinä). Niistä maksoin yhteensä 900 mk. Myyjälle kerroin pitäväni Tshehovia hyvän ihmisen mallikuvana. Näin olen ajatellut sen jälkeen kun olen lukenut Henri Troyatin kirjoittaman elämänkerran ja käynyt yhdessä hänen 7 kotimuseostaan (Melihovo 50 km Moskovasta etelään). Sellainen on Viipuri, vanha ...nen kaupunkiSaimme kirjakaupasta myös varsin onnistuneeksi osoittautuneen venäläisten (Viipurin kotiseutumuseon tiimi) tekemän suomenkielisen opaskirjan Sellainen on VIIPURI. Kirja maksoi melkein yhtä paljon kuin Tshehovin kootut teokset, mutta se on ehdottomasti hintansa väärtti. Varmaan tekijät eivät pahastu, vaikka laitan tähän esipuheen sellaisenaan. Kirjassa on täydellinen kartasto (myös Kannakselta), vanhat ja uudet nimet selityksin (myös Kannas) ja suuri määrä (teknisesti heikkolaatuisia) valokuvia. Paras puoli on, ettei siinä oteta tosiasioihin kantaa, vaan esitetään ne sellaisinaan ja jätetään kannanotot lukijalle. Kirjan sivulla 70 on kappale: "Emme kumoa mitään emmekä tee johtopäätöksiä. Käyttäen hyväksemme vanhan venäläisen historiantutkimuksen periaatteita yritämme selviytyä vain konkreettisilla faktoilla ja tilastotiedoilla. Kaikki johtopäätökset voi kunnioitettava lukija tehdä itse." Tämän sanovat ja tämän myös pitävät. En ole tähän mennessä nähnyt ainotakaan tällaista venäläistä kirjaa. Jopa Tolstoin koottujen teosten esipuheessa vannotaan Vladimir Iljitshin nimeen, vaikka onkin huippu-upea kirjallisuusanalyysi. Mutta se onkin tehty vuonna 1952. Tässä linkki kustantajan sivulle: PolyPlan Seurueemme nyssäkkämäärä vähintään kaksinkertaistuiSeurueemme nyssäkkämäärä vähintään kaksinkertaistui: melkein jokaisella oli pajukori tai kaksi ja jos jonkinlaista muuta pikku tilpehööriä: sukkia, liinoja, lakanakangasta, hattuja, kasseja, karttoja, vaikka mitä. Siunailimme onneamme, kun ei tarvinut tullissa auton tavaratiloja purkaa ja joka nappaletta erikseen näyttää, kuten tuntui tapahtuneen juuri meidän edellämme ajaneelle bussille. Ei muuta kuin lisää nyssyköitä Venäjän TaxFreesta Torfjanovkasta [suom Turvekylä] eli Ylä-Urpalasta, Johannes Takasen kotikylästä. Passi tuntui olleen muita ruumiinosia tärkeämpi useammassakin paikassa ennenkuin riemuhuutojen kaikuessa pääsimme Koti-Suomeen. Ensimmäiseksi söimme oman maan ruokaa ja sitten pyyhkäisimme Pasilaan ja siitä kukin kotiinsa. - Kiinnostava matka, vaikka resedat jäivätkin Venäjän multaan. Kotimatkalla kuitenkin heräsi ajatus panna toimeen keräys ja hankkia lahjoitus roskiksia Monreposiin. Meiltä ei kyllä jäänyt roskan roskaa, vaikka oikein kunnolla murustelimmekin. |
Asko Korpela 19990523 (19990517) o Asko.Korpela@kolumbus.fi o AJK kotisivu