1. Miten Myyryläisen kouluun jouduin?
2. Oliko meitä ensimmäisellä luokalla tosiaan 39
3. Mitä sitten Myyryläisen koulussa opittiin?
4. Tärkein koskaan saamani opinto-ohjaus!
5. Haminan kortteerit
6. Kuvia

Tuntuu, että tässä on asia, josta ei yhden aamun kirjoittelulla selviä. Aikajaksokin on viisi vuotta ja etukäteen ajatellen muistoja tulvimalla. Mikä mahtaa tulla luvun lopulliseksi otsikoksi, mutta nyt on tiedostonimessä salaperäinen lyhenne HKYK. Mitä merkitsee? Tietäisivätköhän, muistaivatkohan sisaruksetkaan? Se on silloin aikanaan ahkerasti käytetty lyhenne sanoista Haminan-Koiviston Yhteiskoulu, koulumme virallinen nimi. Mielellään, harvemmin myös Myyryläisen koulu tomeran rehtorin, ikäänkuin omistajan, ehkä olikin, Hilda Myyryläisen mukaan.

Miten Myyryläisen kouluun jouduin?

Kysymys on aiheellinen, sillä sinne ei ollut tarkoitus, vaan Haminan kouluun eli Haminan Yhteislyseoon. Miksi sitten kuitenkin Myyryläisen kouluun? No kun Timo meni sinne. Asia päätettiin vasta sisäänkirjoitustilaisuudessa vuoden 1949 keväällä. Äiti oli viemässä poikaa. Samoin Timon äiti Elli Kurkela. Molemmat omaa sukua Värri, mutta eivät sukua keskenään. Alun perin lähinaapureita, Elli kylläkin huomattavasti nuorempi, muistaakseni 1912 syntynyt, Tyyni 1904. Ystäviä kekenään kuitenkin. Timolla selvä peruste mennä Koiviston kouluun, kuten sitä tavallisesti nimitettiin. Sisar Heli oli jo siellä. Ja sisar Heli oli Koiviston koulussa siksi, että siellä oli opettajana perhetuttava Toini Kulmala, oli ollut ja taisi pyrkimisen hetkelläkin olla, mutta ei sitten enää syksyllä, muualle muutti.

Ei ollut Koiviston kouluun meno mikään läpihuutojuttu kuten voisi luulla. Ei siis varmaan Haminan kouluun menokaan. Sisäänpääsykoe oli. Suullinen ainakin. Vai oliko myös kirjallinen? Voisi kuvitella: laskutehtäviä. Enkä muista, mitä opettaja luokkaan kokoontuneilta pyrkijöiltä kyseli ja ihmettelen, kuinka oli mahdollista tällainen suullinen koe, kun oppilaita syksyllä aloittavassa luokassa oli 39. Kokeesta en siis muuta muista kuin sen että sellainen oli. Samalla kertaa julistettiin myös kokeen tulokset eli se ketkä sen läpäisivät ja pääsivät kouluun. Ihmettelen, oliko myös hylättyjä ja kuinka paljon. Miten ihmeessä tällaisesta joukosta valinta? Yhden asian muistan selvästi. Kun nimiä lueteltiin ja Timon nimi mainittiin hyväksyttynä, huokasin helpotuksesta. Jos Timo, niin kyllä sitten minäkin. Ja niin kävikin.

Kouluinto oli kova. Muistihirmu sisar Raija kertoo, kuinka minä intoa puhkuin jo talvella ilmeisesti Arpiaisen Annin käynnin jälkeen, kun kouluasiasta kotona päätettiin. Etten olisi pöydällä istunut ja jalkoja innoissani heilutellut. Niinkö se Raija tästä kertoo? Into ilmeni toisellakin tavalla. Vaalimaalla Värrin naapurin tyttö, minua vuotta vanhempi Kuokan Raija pyrki ja pääsi suoraan toiselle luokalle. Enkö minäkin? Sitähän voisi kesällä lukea ja syksyllä sitten suorittaa ensimmäisen luokan. Ei muuta kuin toimeksi. Ei kai muu mitään, mutta kun oli se ruotsin kieli. Onneksi oli serkku Auli, Liisaa vanhempi, Hilkkaa nuorempi. Millä luokalla mahtoi olla, mutta ruotsia jo monta vuotta koulussa lukenut. Auli minua opettikin. Pyörällä kesän mittaan monta kertaa Värrillä hilpaisin. Varmaan edistyinkin, mutta en tarpeeksi. Sikseen jäi luokan yli hyppääminen. Ei mielikuvaa, miten päätös syntyi eikä siitäkään, oliko sitten jotakin hyötyä näistä opinnoista.

Oliko meitä ensimmäisellä luokalla tosiaan 39

Luvun muistan selvästi, mutta mahdollisuus, että se olisikin ollut sitten lukiota Kymin Yhteiskoulussa aloitettaessa. Kun meitä sitten kuitenkin ylioppilaaksi pääsi vain 18, täytyy 39 olla Koiviston koulun ensimmäisen luokan oppilasmäärä. Sehän käy ilmi myös luokkakuvasta, joka tulee tähän. Hilda Myyryläinen, Myky otti meidät siipiensä suojaan, hänestä tuli meidän luokanvalvojamme. Heti alusta pitäen nimitteli meitä pikkupennuikseen. Ankaraa kuria piti ja kasvatti, eipä sentään vitsaa käyttänyt. Ei kai sitä kotonakaan enää näin suurille lapsille. Miten oli jälki-istunto? Vai olimmeko niin kilttejä, ettei aihetta? Muistaako Timo? Se oli kyllä niin, että meistä Timon kanssa tuli varsin pian Mykyn lellikkejä. Olen ihan varma, ettei siihen asemaan pyritty vaan jouduttiin. Muuta ei tarvittu kuin että aina olimme innokkaita ja vapaaehtoisia auttamaan kaiken maailman pikku asioissa, joihin Myyryläinen apua tarvitsi ja pyysi. Ei mitenkään voi sanoa, että hän häikäilemöttömästi tai väärin käytti meitä yksityisasioissaan. Se vain oli siihen aikaan täysin luonteva ja hyvälsytty tapa. Asioilla juoksentelimme kaupungilla. Etteikö olisi pankkiasioitakin hoidettu? Suklaakonvehteja saatiin palkaksi. Asia kehittyi niin pitkälle, että me pojat välitunnilla pihalla pidettiin silmällä vastapäätä kadun toisella puolella olevaa Mykyn ikkunaa ja kipaistiin aidan viereen ja asuntoon sen mukaan mitä Myky ikkunassa viittilöi. Satavarmasti tämän vahvistaa Timo.

Mitä sitten Myyryläisen koulussa opittiin?

Viisi vuotta, paljonkin. Tietysti. Pätevät opettajat, todellisia persoonallisuuksia. Myky itse ensimmäinen. Matematiikkaa, ja tiukalla otteella. Kuuluisaa Elon Laskuoppia Cederin esimerkkikirjan höystämänä. "Kerratkaa Shederiä, kerratkaa Shederiä!" hoki Myky vähän väliä. Varmasti osasi opettaja asiansa, mutta siitä huolimatta en muista mitenkään erityisesti syttyneeni asialle. Eivätkä muistot Mykystä mitenkään erityisesti matematiikkaan liity. Sen sijaan olin alusta pitäen innostunut kielistä: ensimmäiseltä luokalta ruotsi, toiselta saksa ja vielä neljänneltä vapaaehtoinen englanti. Ruotsia ja saksaa opetti maisteri Kerttu Laurikainen. Kyllä kai hän oli tavallinen maatiaissuomalainen, mutta puhetapansa oli vähän niinkuin hienompi ja ulkomaalainen, ruotsin suomea terävämpää ässää ja meikäläistä lyhyempää pitkää vokaalia ja miten tuota kuvailisi. Tinkimätön opettaja, erikoisuutena näytelmien ohjaaminen koulun juhliin. En nyt kylläkään mitään omakohtaista tässä asiassa muista, mutta varmaan minäkin ujostelemattomana esiintyjänä mukana olin. Runoja nyt ainakin lausuin. Ja aivan varmasti herpaantumattomalla mielenkiinnolla ruotsia ja saksaa opiskelin.

Oman kappaleensa ansaitsee kolmas tomera täti, suomen opettaja, maisteri Alma Klemola. Muuten Myyryläisenkin titteli koulussa oli nimenomaan maisteri, maisteri Myyryläinen, ei rehtori. Maisteri Klemolan, mikä olikaan lempinimi? (se oli muuten Päkä, muistui mieleen pari kuukautta myöhemmin tekstiä korjaillessani), tavaramerkki oli sääntömerkki. Suomessa ei ollut ollenkaan oppikirjaa, vaan opetus tapahtui siten että opettaja saneli asiat ja me kirjoitimme sanelun mukaan kaiken vihkoihin. En yhtään väheksy menetelmää. Kun sitten vorossa oli varsinainen kieliopin sääntö, se aloitettiin piirtämällä vihkoon rivin alkuun sääntömerkki kaksi isoruutuisen vihon ruutua ympäröitiin lyijykynäviivalla ja keskeen kulmista ruudun halki viivat ristiin. Oli sitten helppo löytää kieliopin sääntö, kun tarvittiin. Olisipa edes yksi sääntö mielessä, mutta kun ei niin ei. Eikä ole tallessa mitään aineistoa miltään kouluajalta. Minin on kaikki hävinnyt, ei todistuksia eikä mitään. Olisivatko Korpelan vanhan talon vinttiin jääneet. Uuteen muutettiin 1957 jouluksi. Vanha sitten vuoden parin sisällä puretttin kesällä, jolloin minä olin ulkomailla enkä tavaroita talteen ottamassa. Jotenkin hyvin jämerältä ja ehdottomalta tuntui tämä Alma Klemolan opetus, epäilen että opetusmenetelmän ansiosta. Ainekirjoitusta tietenkin myös, mutta eipä mitään erityistä siitäkään muistu mieleen.

Edellä esitelty opettajista varsinainen ydin ja voimakolmikko, naimattomia ikäneitoja kaikki. Totta, vaikka jotenkin epäkunnioittavalta luonnehdinta tuntuukin. Nyt kun tältä kantilta asiaa tarkastelen, samaa mastia olivat loputkin, yhtä lukuunottamatta. Kotitalousopettaja oli pankinjohtajan rouva Vaulo. Ei siis minun opettajani lainkaan, vai opettiko juuri hän tärkeänä pitämääni ylimääräistä harjoitusainetta konekirjoitusta? Oli Myyryläinen siirtolaiskoulun saamilla sotakorvausrahoilla ostanut kymmenen uudenaikaist Adler kirjoituskonetta. Piti tärkeänä niillä opiskeltavaa konekirjoitustaitoa. Mutta niitä muita maistereita. Maantietoa ja olikohan aineet erikseen, kasvioppia ja eläinoppia, en muista, että olisi ollut ainetta luonnonhistoria, joka molempiin sopisi. Vai juuri niinkö oli että luonnonhistoria. Tätä asiaa joka tapauksessa Mutu eli maisteri - jaa'a, mikä olikaan oikea nimensä? Vesala, mutta mikä etunimi? Varmaan mjistuu vielä mieleen sekin. Mutu ei tule tunnetusta, luultavasti parhaasta tieteellisestä, mm juuri luonnontidteessäkin sovellettavasta menetelmästä nimeltä 'musta tuntuu', vaan hänen mutinaisesta puhetavastaan. Ei epäilystäkään hänen ammattitaidostaan, mutta hän oli persoonallisuutena jotenkin vähän väritön ja vetäytyvä, ei puhettakaan siitä räiskeestä, joka säteili edellksistä kolmesta. Mutta Timo ja minä olimme Mutun suosiossa, ei lellikkejä kuten Mykylle, vaan todella selvin ansioin. Me nimittäin todella kunnostauduimme. Harrastimme lintujen rengastusta Osuuskauppa Vallin varastonhoitajan Sulo Lehtosen vetämässä Haminan Lintukerhossa ja keräsimme mahtavat herbaariot ja heti kahtena ensimmäisenä kesänä. Niistä saimme varmaan täydet kympit arvosanoiksi. Ainakin meidät vapautettiin kasvinkeruusta jo kahden kesän jälkeen, eikö niin ollut, Timo joka varsinkin oli mato tässä asiassa? Muistelen, että minun rengastamani kottarainen havaittiin jossakin Norjan vuonon rannalla ja joku lintu Espanjassa.

Sitten oli vielä minun kannaltani murheen kryyni, naismaisteri Sylvi Toivonen, uskonnon opettaja, teologian maisteri. Minä en nätisti sanottuna saanut makua hänen tyylistään. Aikani seurattuani tulin tulokseen, että 'tekopyhä' ja sillä siisti. Tähän käsitykseen päädyin ja siihen juutuin koko kouluajaksi. Johti ainakin kerran vakavaan rehtorin puhutteluun. Ja sen kyllä Myky osasi! Mutta eipä saanut suustani tuota tekopyhä sanaa. Minä vain jurotin, enkä vastannut mitään, kun yritti selvittää, mistä kysymys. Ihan vain muutama vuosi sitten, kuka se olikaan aivan muusta yhteydestä tuttu naisihminen sanoi olleensa paikalla, kun meidän luokka 1954 sai silloin jo Virolahden Yhteiskouluksi muuttuneen koulumme päästötodistukset Virojoella Sammon talolla. Todistusten jako alkoi, kun luokan primukselle anntettin todistus ja luettiin sen sisältö. Se alkoi: uskonto välttävä 6. Se oli minun todistukseni. Muita kuutosia ei sitten tietenkään primuksen todistukseen mahtunutkaan. Eikä se kuutonen tullut vääränä arvosanana, vaan aivan kohdalleen. Kysymys ei myöskään tarkkaan ottaen ollut osaamattomuudesta, eikä piittaamattomuudesta, vaan viittaamattomuudesta - kirjaimen ero. Toivosta kohtaan tuntemani antipatia oli johtanut siihen, että läksyt luin, mutta en viitannut, kun niitä kuulusteltiin. Selvää kapinaa. Nelostakaan ei voinut antaa. Jos kuitenkin opettaja kysyi, osasin.

Tärkein koskaan saamani opinto-ohjaus!

No vielä oli opettajia, oli jopa pariskunta vastoin äskeisiä väitteitäni opettajien siviilisäädystä. Ties vaikka olisi ollut naimisissa veiston opettaja Niilo Hoikkalakin. Aine hieman ylenkatsottu, ei erityisiä muistoja. Kelpo mies kuitenkin, evakko hänkin. Pariskunta oli Veikko ja NN Salo. Veikko Salo, kapteeni. Oliko Kymen Jääkäripataljoonasta vai Reserviupseerikoulusta, opetti poikien voimistelua. Rouva kemiaa (ja oliko fysiikkaa?). Ongelmallinen tapaus. Rouva Salo ei onnistunut ylläpitämään luokassa järjestystä, kurista, järjestyksen ankarammasta muodosta puhumattakaan. Joutui ikävällä tavalla koulukiusaamisen kohteeksi. En nyt näin äkkiä muista yksityiskohtia, mutta ainakin opetuksen seuraaminen oli sitä sun tätä, varmaan puhumista päälle ja ties mitä viisastelua. Seuraus: varmaan sekä rehtorin puhuttelua, mitä en kutenkaan yksityiskohtaisesti muista, että kapteenin puhuttelua. Siitäkään en sanoja muista, mutta helppo arvata, että sanoja ei säästelty ja uhkaavaa julmistelua. Ja aivan aiheesta. Kyllä syyllisten katseet maahan menivät. Ei mielessä, miten jupakka päättyi. Tässä tulee kuitenkin todellinen pommi! Veikko Salolta sain tärkeimmän opiskeluohjeen koko elämäni varrelle. Ei ole hänen viisauttaan tähän päivään mennessä ylitetty. Ja mikä se oli? 'Kymmenen kertaa luki, ja heti osasi'. As simple as that. Samaa tavoitteli myöhemmin vuokraemäntämme Eva Elo: 'Trägen vinner!' - vai ei sisua ruotsissa tunneta!

Mutta vielä on yksi vakituinen Myyryläisen koulun opettaja muistelematta, niin ja toinen sijainen. Ei mutta vielä yksi vakituinen tärkeäkin. Kaikki tietysti tärkeitä, vaikka vähäisemmissäkin tehtävissä. Tämä ensimmäisenä mieleen muistunut tärkeä on ikäneitoluokan eturiviin jo etunimensä perusteella kuuluva Impi Sala, piirustuksen opettaja, jotakin sukua, ettei vain sisar, oopperalaulaja Oiva Salalle. Eipä hänkään asiaansa anteeksi pyydellen esittänyt. Muistaakseni asianmukainen koulutus takanaan värioppia esitteli ja ohjasi taidettamme. Jotakin systematiikkaa noudatettiin ja perustellut ohjeet saatiin. Minulle on jäänyt erikoinen juttu mieleen. Yksi kaunis kerta Sala, kuten muistaakseni häntä nimitettiin, nostatti minut seisomaan ja kehotti kakkia katsomaan kuinka kaunis pusero minulla oli. Siinä sai äiti kovat kehut värisilmästään. Kyllä minäkin sitä sitten osasin kauniina pitää, talvista sarkapuseroa, jossa oli erivärisiä raitoja, sinistä ja punaita ja keltaista. Itse saan nykyään tietyltä taholta kehuja värisilmästäni sukkalankoja valitessani. Kysymyksessä kutenkin tapaus 'välttämättömyydestä hyve' eli heti alussa mainitsemani tilastotieteen mukainen tilanne: vapausasteiden luku 0 tai joka tapauksessa pieni eli vähäinen valinnan vara, ei vaihtoehtoja tai vähän. Tiedä vaikka olisi ollut tämä tilanne äidin valitessa puserokangasta.

No, joko nyt on kaikki Koiviston koulun opettajat muisteltu? Jäljellä vain Armida Tirri, vanharouva, Kerttu Laurikaisen sijainen, jos Kertulle sattui huono päivä tai muu sairaus. Kyllä osasi ihan tarpeeksi rouva Tirri asiaansa ja joten kuten järjestyskin säilyi. Ei vanhaa ihmistä kehdattu kiusata kuten kaunista ja nuorta kemian opettajaa. Jaa mutta vkelä yksi opettaja oli, tyttöjen käsityönopettaja. Mikä olikaan nimensä, Puhakka. Traaginen tapaus. Hänen seitsenvuotias poikansa jäi melkein, ehkä ihan, silmiemme edessä katua ylittäessään kuorma-auton alle ja kuoli.

Haminan kortteerit

Tämähän asuminen eli kortteerit Haminassa on vielä sopiva muisteltava.

Kaksi ensimmäistä vuotta asuin täysihoidossa äidin Aili-sisaren luona Meltin kaupunginosassa. Juuri nyt aitoon muistelmatyyliin putkahtaa mieleen jopa kadunnimi Kullervonkatu, numero ei muistu mieleen. Ja nytpä muistuu mieleen vuokraisännän nimikin: Ahmavaara! Omakotitalo, jonka yläkerran huoneessa Aili asui vuokralaisena. Minä omassa hetekassa Ailin selän takana. Hän häveliäästi kävi nukkumaan vasta sen jälkeen kun minä jo olin nukahtanut ja aamulla ennen minua nousi. Hän noudatti, olikohan Waerlandin kasvisruokavaliota. Sen mukaan minä koulun ruokatunnilla söin Oslo-aamiaisen. En kylläkään muista tarkemmin, mitä se oli. Terveellistä hänen mukaansa kuitenkin. Mutta sepä löytyy Wikipediasta, huom hauska suomennos:

Muuten kaikki hyvin, mutta Aili oli äärimmäisen huolissaan sen takia, ettei koskaan nähnyt minun lukevan läksyjä. Oli aivan varma, että jäisin luokalle. Siihen aikaan oppilaat aina lukukauden päätyttyä pantiin paremmuusjärjestykseen, 6 parasta todistusta. En koko kouluaikana ollut tämän 6 joukon ulkopuolella. Sekö Ailia hämmästytti! Sitten kun myöhemmin siirryin lukioon Karhulaan, ei isäkään uskonut kykyihini, vaan sanoi että virhe tehtiin, kun ei alun perin Haminan kouluun laitettu ja että Karhulassa ei tuttuus auttaisi. En tulisi entiseen tapaan menestymään. Hänkin koki yllätyksen: numerot vain paranivat ja sijoitus oli aina 1. tai 2. Todellisuudessa olin ja niin oli Timokin kunnon koululainen ja läksyt luettiin ilman muuta heti koulusta palattua.

Ailin asunto oli urheilukentän läheisyydessä. Merkitsi sitä että hänen luonaan asuessani vietin talvella kaiken vapaa-ajan, tuntikausia päivittäin luistinradalla. Serkku Hilkan hokkarit sain käyttööni.

Kolmannella luokalla, siis kouluvuoden 1952-53 asuin nimismies Linturilla Pappilansaaressa. Nimismies oli eläkkeellä seitsemissä kymmenissä oleva ystävällinen vanha herra. Minulla oli oma huone, joka kuului heidän nuorimmalle pojalleen Aimolle, joka kuitenkin asui Kotkassa, koska siellä kävi kauppaopistoa. Rouva Linturia en voi sanoa ystävälliseksi, koska komenteli ja esitti aivan uskomattoman arvion isästäni, kun tämä oli soittanut ja kehdannut moittia heidän perimäänsä 6000 markan kuukausimaksua liian korkeaksi. Arvioi minulle isän olevan joku juoppo rähjääjä. Kyllä vieläkin muistan katkeran itkuni ja sen kuinka sopersin, ettei isä ikinä viinaa juo. Nimismkes tyynnytteli ja arveli vanhempieni rakastavan lapsiaan. Sitä mieltä minäkin olin silloin ja aina ennen sitä ja sen jälkeen, yhä vielä. Meillä oli hyvä koti.

Nimismiesparilla oli muistaakseni kuusi aikuista lasta, ainakin kuuden nimet muistan. Yksi heistä Erkki, sittemmin korkeassa asemassa Helsingin kaupunginjohtaja. Mutta oli taloudessa myös yksi jännittävä erikoisuus: Vehkalahden nimiesmiespiirin putka, kaksi huonetta aitaverkolla vahvistettuine ovineen ym rakenteineen. Toinen keittiön takana palvelijanhuone ja toinen ulkorakennuksessa. Ja kyllä niissä oli myös asukkeja. Pistooli kädessä nimismies heitä siirteli. En ollenkaan muista, että olisivat olleet juopuneita, vaan oikeita rikollisia. Joku Pakkanen oli vaki asiakas varkauksista tuomittu vankilaan menossa tai sieltä tulossa. Nimismiehen kanssa juttelivat vanhoina tuttuina.

Neljännellä luokalla asuin Pampyölissä räätäli Talsin 'oppilaskodissa'. Meitä oli neljä vuokralaista. Muut ammattikoulussa. Hyvin toimeen tultiin. Räätäli oli myös ikämies, mutta usein istui jalat ristissä pöydällään ja neula suihki vauhdilla housunsaumassa. Filosofista viisautta kovin mielellään jakeli. Talon vinkkelihuoneessa asui huomattavan riitaisa pariskunta, molemmat kotoisin kotikylästäni Hämeenkylästä. Kauhulla heidän riitojaan kuuntelimme.

Viimeisenä Haminan vuonna ja kaikki kolme vuotta Karhulassa ja vielä saman verran Helsingissä asuin sitten kimpassa Timon kanssa. Sovussa ja hyvässä ystävyydessä kaikki vuodet elimme. Enpä usko, että Timokaan yhtään edes riidan poikasta muistaa. Haminassa me asuimme Tepposen Mantan pienessä mökissä Meltissä Kirkkojärven rannalla lähellä Aili-tädin asuntoa. Manta meille ruokaa laittoi. Suuri herkku oli Mantan suklaapuuro, jota hän myös usein laittoi, koska siitä niin pidimme. Vikkonloppuna kotoa tuotiin, en muista mitä muuta, mutta varmaan ainakin leipää ja muuta sellaista. Meijeriltä haettiin isän laskuun aina punainen Edam pallojuusto. Missään vaiheessa ei nälässä eletty. Joka viikonloppu kotona käytiin. Ylemmillä luokilla olikohan että sekä syksyllä että keväällä jopa pyörällä matka, ainakin minä, 45 km mutkaista vanhaa soratietä. Muistelen, että 3 tuntia meni ja että jotenkin isän ennätystä tavoittelin. Sittemmin, 30 vuotta myöhemmin hilpaisin lähes saman matkan 42 km eli maratonin kaksi kertaa alle 3 tunnin. Muistelimme asiaa Timon kanssa. Aika on täytynyt olla 2 tuntia eikä 3. Myös Timo muistaa ajaneensa ja jonkun erikoisen tapauksen. Nyt en muista mikä oli.

Viimeisenä Haminan keväänä, vai olikohan sittenkin edellisenä syksynä teimme Timon kanssa todellisen uroteon, kävimme pyörällä eräänä sunnuntaina Taaverin asemaravintolassa syömässä, matkaa tuli 100 km. Voimat olivat kesken loppua. Onneksi saimme paluumatkalla entisen palvelijamme Eeva Tynin, os. Rantalan luona mustikkasoppaa vahvistukseksemme. Timo muistaa tästäkin lisää: kesken matkan muistui mieleen, että meillä on rippikoulu, jonne pitää ennättää. Ei muuta kuin vauhtia lisää. Olin muka laskenut että nopeutemme oli 29 kmh. Tuntuu aika kovalta. Ainakin ajoajasta täytyy olla vähennetty tankkaustauko. Mutta ei tässä kaikki. Timo muistaa että samanlaisen pyöräretken teimme myös Kouvolaan, yhtä kauas Haminasta kuin on Taavetti. Hämärästi muistuu minullekin mieleen eräitä yksityiskohtia, jotka Timo selkeästi muistaa.