1. Ala-Maijan oppiin
2. Värrillä lisäoppia
3. Anni oppikouluun suositteli
4. Koulukuva 1947

Evakossa siis lukutikkuongelmin aloitin opintien Kaninkolan kansakoulussa. Jatkoa seurasi evakosta palattuamme Vaalimaan kansakoulussa. Muistaakseni lukuvuosi alkoi vasta joskus lokakuussa ja minä menin viimeisenä mukaan vasta marraskuun puolella.

Ala-Maijan oppiin

Siihen aikaan en tavallista jämerämmästä oppineisuudestani (tavaten, tavuttain vai suoraan lukien) huolimatta tiennyt mitään myöhemmästä suosikkiaineestani tilastotieteestä, enkä varsinkaan käsitteestä vapausasteiden luku, mutta käytännössä tutustuin käsitteeseen heti ensimmäisenä koulupäivänä. Kaikilla oli paikat pulpeteissa, 8 poikaa ja yksi tyttö. Ainoa vapaa paikka oli tytön, Hautalan Anjan vieressä, vapausasteiden luku 0. Ei muuta mahdollisuutta kuin istua siihen, tytön viereen. Mutta senkin voi tehdä oikein tai väärin. Minä tein väärin. Menin paikalle oma-aloitteisesti, olisi pitänyt jäädä neuvottomana seisomaan ja vasta opettajan määräyksestä jukerrellen mennä paikalle. Tästä virheestä alkoi se mitä nykyään sanottaisiin koulukiusaamiseksi. Paremminkin tämä nyt vain koulukiusoittelemista. Eipä tuosta sen kummempaa vaivaa ollut, mutta tapaus muistettiin ja siitä kielteisessä sävyssä muistuteltiin.

Olikohan vielä pahempi toinen moka, jonka vähän myöhemmin tein. Tuli nimittäin kysymys siitä. mitä kenestäkin tulee isona. Muistaakseni se oli maanviljelijää, kuorma-autonkuljettajaa ja yllättävästi veturinkuljettajaa - jälkimmäinen tietysti heijastumaa härkävaunussa tehdystä evakkomatkasta. Lähin rautatiehän oli 50 km päässä Haminassa. Ei vähä mitään, minä täräytin taas jotakin aivan muuta: insinööri. Sen jälkeen minua vuosikaudet tituleerattiin insinööriksi. Niin helpolla siihen aikaan tittelin sai. Mutta mistä minä mokoman? Joo, Hämeenkylässä Korpelan lähinaapurissa oli kesämökki viipurilaisella opettajalla leskirouva Elsa Jauholla ja Jauhon Matti oli insinööri, rautatieinsinööri. voiko sen parempaa mallia ammatiksi olla? Mistä Jauhon Elsa ja poikansa Matti korkean arvostuksensa oli saanut? Kuinka olisi meidän käynyt ilman Elsan apua? Konkreettisimmin kävi ilmi, kun kaksi viikkoa vanhojen kaksosten kanssa kesäkuumalla piti evakkoon lähteä. Elsa hoiti kaksosia ja huolehti, ettei pullomaito päässyt happanemaan.

Mutta koulussa ei tietenkään mokat ja esioppineisuus ollut pääasia vaan koulutus. Siitä huolehti kahdella ensimmäisellä luokalla eli alakoulussa mainio neiti-ihminen Maija Siistonen. Vieläkin näen sieluni silmillä hänen pelkkänä hymynä loistavat ystävälliset kasvonsa. Hän rakasti oppilaitaan, kun ei omia lapsia ollut. Ala-Maijaksi sanottiin. Sivistyksen perustaidot meille opetti, lukemaan ja kirjoittamaan, tavaten, tavuttain ja suoraan. Päälle vielä laskemaankin. En ollenkaan muista, olinko siinä vaiheessa miten innostunut tästä myöhemmin huippuunsa arvostamastani laskutaidosta. En mitenkään erottunut taitajien massasta eikä alakoulun matematiikan - sana tutuksi vasta viisi vuotta myöhemmin Myyryläisen koulussa. Minä siis en erottunut, mutta sen sijaan vähän myöhemmin veli Reijo. Se mokoma laski mitä vain kuin sähkökone, siis tietysit yhteen ja siitä pois ja varmaan kertolaskua, kenties jakolaskuakin. Alakoulussa arvosana 9. Liekö kukaan muu mistään aineesta sellaista saanut, en minä ainakaan.

Värrillä lisäoppia

Mutta oli minulla tässä asiassa kuitenkin tiukka personal trainer, kuten nyt sanottaisiin. Se oli isoisäni, äidin isä Evert Värri. Vähän väliä yövyin nimittäin Värrillä, minne koululta oli matkaa vain puolitoista kilometriä hyvää tietä pitkin, kotiin kolme ja puoli Kirpunkorven läpi kinttupolkua. Kaksi vuotta minua vanhemman Liisa serkun kanssa olimme tosi hyvät ystävät. Mutta Isoisä, taloustirehtööri, kunnan asioita hoitanut ja kauppaa pitänyt, oli todellinen numeromies, jollaisena minäkin nykyään itseäni pidän. Ei antanut rauhassa edes syödä, vaan koko ajan lateli päässälaskutehtäviä. Jos yhden selvitit, niin toinen tuli heti ratkaistavaksi. Enpä kuitenkaan vastenmielisenä tätä jatkuvaa treeniä muista pitäneeni. Kai pärjäsinkin, tuskin niin, että Isoisä olisi tapauksen toivottomuuden takia niin innokkaasti asiaa ajanut.

Sitten oli treeniä toisessakin kouluaineessa, ei kai kuitenkaan alakoulusta alkaen. Enpä muista, mutta asialla Eno eli äidin veli, Liisan isä ja Evertin poika Eino. Hän meidät Liisan kanssa harva se ilta haastoi halmaa pelaamaan ja 'maantieteelliseen' kuten sitä nimitettiin. Mitä oli tämä maantieteellinen? Sen ajan tietokonepeli. Viisi, vai oliko kymmenen minuuttia aikaa ja paperille niin monta kuin mahdollista määrätyllä kirjaimella alkavaa paikannimeä. Enemmän tämä aivoa vaati kuin selvillä numeroilla operoiminen eli laskutehtävien ratkaiseminen. Tässä nimittäin muistamisen lisäksi keksimisellä ja mielikuvituksella oli osansa. Eno kyllä aina voitti ja me Liisan kanssa perässä kotiympäristöstä ja evakkomatkoilla ja Enolta opituilla nimillä. Koulun karttakirjaakin selattiin. Mielikuvitusta käytettiin kun tehtiin omatekoisia paikannimiä, sellaisia, jotka voisivat kuulostaa paikannimiltä. Niistä tuli sitten kiistaa. Yhtäkään en muista malliksi, mutta sen ettei vain minun ja Liisan nimiä asettu kyseenalaisksi, vaan myös Enon ihmeellisiä.

Yläkoulussa opettaja oli ensin isä ja äidin opettajapariskunnan Heikki ja Anni Arpiaisen tytär Airi, jota tällä nimellä ilman lisänimiä kutsuttiin. - Yhtäkkiä: olikohan isä ollenkaan käynyt kansakoulua, vai vain kiertokoulua, äiti joka tapauksessa. Airi oli seminaariopin käynyt oikea opettaja, arvaisiko sanoa: ankara. Jotenkin yksioikoisena pidettiin. Sitten oli muualta tulleita, ties mistä syystä maalaispaikan kautta koukannut miesopettaja Valtonen ja vähän pitempään paikkakunnalla viihtynyt Esko Virtanen. Ammattimiehiä molemmat. Mitä nimenomaista heiltä opin, sitä en muista. Airia välillä tuurasi jompi kumpi vanhempansa Heikki tai Anni, tytärtään värikkäämmät ammattopin saaneet opettajat hekin. Heikistä muistan aivan ihmeellisen ja kummallisen asian: hän kertoi Homeroksen sankareista Iliaast ja Odysseuksesta. Muistan nimenomaan kertomuksen yksikeskelläotsaasilmäiset Kykloopit. Ettei olisi piirustustunnilla kuvia piirretty. Ei tämä vielä mitään, mutta Heikki piti tärkeänä, että tutustuimme alkuperäiseen aineistoon: luki runotolkulla kovaa vauhtia Homerosta KREIKAKSI. Ihan totta! Olen varma, että Timokin näin kummallisen jutun muistaa ja voi todistaa etten palturia päästele. Oleellista näissä on runomitta, sama kuin Kalevalassa, tai tietysti Kalevalassa sama kuin Homeroksella, mikä pentele se nyt on, nelipolvinen trokee vai mikä? Ja se erottui Heikin pajatuksesta! Aivan varmasti voi Timo, niin, ja tietysti myös lanko Jaska todistaa. Aivan uskomattomalta tuntuu tämä Heikki Arpiaisen Odysseuksen esitys, aivan samaa luokkaa kuin nämä facebookin taitosuoritukset nyt.

Anni oppikouluun suositteli

Annistakin on muistikuva, muisto, jolla saattaa olla arvaamattoman suurikin piilomerkitys minun elämässäni. Anni nimittäin otti vaivakseen tulla kotikäynnille Korpelaan. Ja mikä asia? Joo, etevä poika pitää panna oppikouluun! Tarkoitti minua. Sopii vain spekuloida, olisiko Anni vaivautunut, ellei hänellä olisi ollut kovin myönteinen kuva myös vanhemmista. Mistä se sitten? Melko varmasti heidän innokkaasta osallistumisestaan Raittiusseuran kesänäytelmätoimintaan. Siinä touhussa oliva isä ja äiti tutustuneetkin. Sen puolestaan, miksi äiti Tyyni oli mukana Raittiusseurassa ja näytelmätoiminnassa, selittää isänsä Evertin aktiivisuus kouluasiassa ja melko varmasti myös Raittiusseuran perustamisessa. Muistanpa että äiti myöhemmin, paljon myöhemmin sai kunniakirjan 60-vuotisesta osallistumisestaan raittiusseuratoimintaan. Mutta miksi isä mukana? Ja miksi ikinä ei viinan tippaa maistanut, toisin kuin isänsä iso-Korpela, Korpelan pappa Anton. Olisiko siis ollut vastareaktio Anttoonin ryyppäämiselle? Siitäkään minulla ei ollut mitään havaintoa vaikka olin 7-vuotias Papan kuollessa. Juttuja kyllä oli mitä hurjempia, mutta nekin vain voiman näytteistä kertoivat: miten aitan nurkkaa nosti ja pani uudet rukkaset kivelle nurkan alle, ettei kukaan varasta kun hän tansseissa käy. Tai miten vedon perästä Säkkijärven polkkaa 4 km pitkän kylätien päästä päähän tanssi ja vaikka mitä muuta, voimamies, jonka sorttisia sitten vain hänen vanhimman tyttärensä Marjaana Louhiston pojat, itikkamaisen hennon isänsä jälkeen.

No, mutta opettaja Annista oli puhe. Kyllä voisi kuvitella, että näin voimallisen suosituksen jälkeen poika oppikouluun pantiin. Itse muistan tästä tapauksesta selvästi, kuinka sain opettajalta piirustusnäytteen. Minähän en ikinä ole ihmisiä ujostellut, vaan aina rohkeasti lähestynyt ja asiani esittänyt. Niin jo tuolloin. Sitä en muista, miten piirustukseen asia kääntyi, mutta sen kyllä, että pyysin opettajaa piirtämään. Niinpä piirsikin, tuvan uunista hienon kuvan. Tuntui, että oli mieluisa askare.

Kansakoulu-urani päättyi siihen, kun viidenneltä luokalta oppikouluun siirryin. Monet siirtyivät jo neljänneltä, mutta monet myös viidenneltä kuten minä ja onneksi myös ikiaikainen koulu-, opiskelu- ja muu ystävä Timo Kurkela. Yksissä on sen jälkeen vaellettu, samaa tahtia varsinkin alussa edetty, samaan aikaan samannimiset akat saatu, toinen Anna ja toinen Salli, Amerikat käyty, professoreina elellään, Timo ikäänkuin kunniallisemmin, aikaisemmin ja oikea professori, minä vain tittelillä eläkkeelle siirtyessäni, vaikka ei ilman ansioita sekään ja Tasavallan päämiehen, Ahtisaaren, allekirjoituksella. Pitäneekö paikkansa, mutta väittävät, että Ahtisaari, Timoakin tarkemmin ikätoverini, olisi luennoillani rampannut. Itsellä ei mielikuvaa. Vain kerran tavannut, ylioppilaskunnan kehitysmaaillan yhteydessä kättä puristanut.

Koulukuva 1947

Näpäytä kuvaa, saat nimet. Puuttuvista, korjauksista kiittelen