1. Virolahden Hameenkylä
2. Immala ja itkutikku

Evakkomatkat, mutta evakko on se oikea sana. Niin siitä siihen aikaan puhuttiin. Tarkoitti sekä yksittäistä ihmistä: evakot tulivat, että koko asiaa: oltiin evakossa.

Niitä kertyi meille kolme, kuten oli jo puhe. Varsinaisesti ei kuitenkaan kotikylämme Virolahden Hämeenkylä koskaan ollut sotatoimialueena. Tai tarkkaan ottaen kylläkin sotatoimialueena, mutta siellä ei käyty taisteluita eikä sitä pommitettu. Mutta se linnoitettiin, raadeltiin maasto täydellisesti: juoksuhautoja, bunkkereita, korsuja, valtavia varastokuoppia, panssariesteitä kivenjärkäleistä, syviä ja leveitä v-muotoisia jättiläisojia panssariesteiden vieressä, betonisia pallokorsuja. Tämä kaikki sodan viimeisessä vaiheessa 1944. Luulenpa että pallokorsu löytyy vieläkin koulutien varresta. Tuskin on sitäkään suurta kallioon louhittua kuution muotoista avointa, ymmärtääkseni varastokuoppaa täytetty. Kaikki muu jo aikoja sitten näkymättömiin hävinnyt. Tämän linnoitusinvaasion tieltä viimeiselle evakkomatkalle lähdettin. Viimeisen evakon muistankin hyvin. Koulun evakossa aloitin. Muista vain pilkahdus mielessä.

Virolahden Hameenkylä

Kumpi se nyt sitten oli ensimmäinen: Myrskylä vai Anjala? Luulenpa että Myrskylä. Talvisodan evakko. Mutta missä vaiheessa? Wiki tketää, että "talvisodan alkaessa". Jos niin, on sisar Irma ollut vasta parin viikon ikäinen eli sama kuin kaksoset Reijo ja Raija seuraavan evakkomatkan alkaessa 1941 kesällä. Kolmannella kerralla meitä lapsia oli jo viisi, minä vanhin, melkein päivälleen 4, Seppo yhtä päivää vaille vuoden nuorempana 3, siis me pojat ensimmäisellä kerralla vuoden ja kahden ikäisiä. Ei ihme, ettei muistoja mielessä. Kuitenkin, kuitenkin muka tilanne Myrskylässä: Irma vauva kipeänä, ruotsinkielinen lääkäri sanoi sanan "kakara", ei paheksuvassa merkityksessä, vaan puutteellisella kielitaidolla. Joko siis silloin minussa kielitaitogeeni alkoi kaivella?

Sen enempää en muista kaksi vuotta myöhemmästä evakostakaan. Anjalassa seuratalon näyttämöllä oltiin majoitettuina. Sielläkö me pojat tuhkarokko sairastettiin? Sellainen on mielikuva. Ja toinen, että ensi kertaa näin ja varmaan myös söin hirvenlihaa. Itse hirveä en nähnyt, enkä pitkään aikaan sen jälkeenkään ennen kuin 1961 isän kanssa kumpikin ensimmäistä kertaa elämässä samalla kertaa hirven näimme. Voiko olla totta 1961? Aikaisintaan 1957. Mitä minä, mutta silloin vasta myös isä Vilho! Tästä olen varma että samalla kertaa. Ennen vanhaan lehmät olivat hirvien asemesta metsässä. Kun lehmät hävisivät metsistä pelloille, tulivat hirvet tilalle. No, mutta evakosta oli puhe. Olisi, jos jotakin muistaisin.

Kolmas evakko on selvästi muistissa, muutama kuukausi kesästä 1944 eteenpäin osoitteessa Halikko, Kaninkola, Immala. Niin sitä osoitetta silloin hoettiin. Siihen liittyy pelkästään hyviä muistoja. Jaa eipä sentään ihan pelkästään. Kielteisinä suorastaan puukotuksen uhka ja itkuinen lukutikku. Mutta muuten pelkkää hyvää. Tässä on nyt pelkkiä muistoja yli 70 vuoden takaa. Niitähän olisi ollut mahdollisuus virkistää käymällä paikalla myöhemmin. Sisaret ovat käyneetkin, muiden evakkojen kanssa varta vasten bussiretkellä. Milloin? Muistaakseni 1960-luvulla. On joku valokuvakin, jossa nimenomaan näkyy ladon kattoon tiilistä laitettu sana IMMALA. Kuva, jonka olemassa olosta sisaret kai vieläkin kiistelevät, vai onko jo löytynyt. Saisinpa tähän!

Immala ja itkutikku

Mutta sitä hyvää Immalan kartanossa. Ennen kaikkea ystävällinen isäntäväki, vanha pappa Jalmari ja vaimonsa, jaa mikä oli nimi, Alma? Helppo ymmärtää, että sellaisella suuri merkitys. Ikään kuin mitään ei olisi puuttunut. Nälästä ei koko sota-ajalta ole yhtään mitään muistoa, eikä muustakaan puutteesta. Paperinarukengissä tietysti kuljettiin ja vanhoista vaatteista kätevän äidin muotoilemissa asuissa. Ruoka-asiassa mieleen jäi aivan erilainen leivänteko kuin kotona. Kartanon leivintuvassa muuten asuimmekin, erillisessä piharakennuksessa. Mutta miten tehtiin leipää Immalassa? Iso määrä kerrallaan ja erilaista kuin kotona. Nämä harvakseen, varmaan harvemmin kuin kerran kuussa, reikäleipiä vartaaseen katon rajassa. Vieläköhän nytkin näin? Eikä se ollut meidän mielestä oikeata leipää. Oliko ruisleipää, oikeata hapanleipää, ollenkaan. Vaaleata oli. Tietysti heti uunista otettuna hyvää sekin, mutta kuinka sitten kuivatettuna? Oikein herää mielenkiinto. Saisiko googlaamalla mitä selville? Kyllä vain, tarkemmin ja vähän ristiriidassa muistojeni kanssa:

Leipä sikseen ja muukin ruoka vaikka tärkeää, tärkeintä onkin. Jaa, vielä se, että puhuttiin papusopasta ja tarkoitettiin hernekeittoa eli rokkaa, kuten meillä sanottiin. Mutta ylellisyyttä ja isäntäväen todellista lapsiystävällisyyttä: me saimme kaupasta ostetut vihreät potkulaudat. Ei siis vain yksi vuoron perään käytettäväksi, vaan kaksi. Tehdastekoiset olivat. Ja pihakin riittävän tasainen, että niillä voi ajella.

Mutta sitten ne kaksi ikävää muistoa. Eivät vieläkään ole mielestä pyyhkiytyneet. Ensimmäinen oli tapaus heinänkorjuun yhteydessä. Heinäladolla miehiä ja naapurin poika Arno. Saman ikäinen, vähän pienmpi ja tanakampi. Eikö nämä miehet usuttaneet Arnoa kimppuuni ja tappelemaan kanssani! Ei ole motiivi vieläkään selvinnyt. Oliko tämä nyt sitä karjalaisiin kohdistunutta ryssävihaa vai jotakin muuta. Arnon puolella selvästi olivat. Puukon tempaisi esiin. Olen ihan varma. En sen sijaan muista miten tilanne päättyi. Luulenpa, että sain jalat alleni. Ikinä en tappelunhaluinen ole ollut enkä ole tilanteisiin joutunutkaan.

Itkutikku, sana juuri nyt keksitty, oli jotakin aivan muuta. Syksyllä ennätin aloittaa koulunkäynnin Kaninkolan kansakoululla, Immalasta loiva mäki alas, koululle vähän jyrkempi ylös. Veikkaan että hieman alle kilometri. Tähän nyt ainakin saan G-mapista tarkan tiedon ja kuvan. Katsotaan. Eipä ollutkaan niin helppoa kuin luulin. Immalalöytyy, Kaninkola löytyy, mutta ei koulua. Sijaintiasia jää epäselväksi. Mutta lukutikku ei.

Oli nimittäin paikkakunnalla tapana lukea, ainakin koulussa lukemaan opetella, käyttäen tikkua jolla tekstiä seurattiin. Tapa oli yleisesti tunnettu, sillä oppilailla oli kauniisti veistetty tikku mukana alusta lähtien. Paitsi minulla, joka sitä paitsi osasin jo lukea kotiopeilla. Siitäkö harmi kehittyi! Ei ollut tikkua, en muistanut kotona koko asiaa. Pari kertaa kouluun ilman tikkua. Ennen näkemätön juttu. Opettaja lähetti hakemaan kesken tunnin! Siitä iso itku. En muista oliko itku jo hakemaan lähtiessä vai vasta takaisin tullessa. Kunhan ei olisi ollut koko toimituksen ajan. Äitikään ei tuntenut lukutikkua, mutta ei jäänyt toimettomaksi vaan vuolaisi halosta palasen, kai teroitti sitä ja tikku pojan mukana kouluun takaisin. Yksinkö, vai oliko äiti mukana? En muista. Luulenpa, että äitikin. Itku ainakin. Lukea siis osasin. Jopa niin hyvin, että evakkomatkalta palattuamme ja kotikouluun, Vaalimaan kansakouluun mennessäni ja opettajan ensi kerran minua lukemaan pyytäessä leuhkasti kysyin: "Tavaten, tavuttain vai suoraan lukien?" - Olipa otsaa pojalla!

Vielä toinenkin muisto liittyy Kaninkolan kansakouluun. Erään kerran sinne kokoonnuttiin tarkoituksella valita lapsia lähetettäväksi Ruotsiin, sotalapsina kuten heitä kenties jo silloin mutta ainakin aina sen jälkeen on nimitetty. Ei ollut mikään pikku operaatio. Oliko kaikkiaan 70000 lasta, siis kokonainen ikäluokka ja vähän ylikin. Se oli tarkoituskin. Jos ryssä valtaa Suomen ja lähettää kaikki Siperiaan, kuten pelättiin, olisivat nämä kuitenkin jäljellä. Kyllä oli meistäkin kaksi määrä lähettää: veli Reijo ja minut. Melkeinpä tippa tulee silmään vielä nytkin tuota tilannetta ajatellessa. En tilannetta enää muista, mutta vakava paikka. Mustaakseni Reijon kaksoissisar Raija, jotka nimet isä muuten jossakin tilanteessa rintamalla sekoitti keskenään nimittäen tytön Reijoksi ja pojan Raijaksi, niin, Raija muistaakseni on sanonut menneensä penkin alle piiloon. Ei lopulta raaskinut äiti lapsistaan luopua, eikä ketään meistä lähetetty Ruotsiin. Jälkiviisaasti helppo sanoa: hyvä oli niin. Mutta silloin oli tilanne toinen. Viisitoista vuotta myöhemmin kohtasin entisen sotalapsen kohtalokkaasti. Vaimo Salli on sellainen. Yhteydet Ruotsiin säilyneet tähän päivään saakka. Tunnetusti sotalapsikohtaloita on ollut kaikissa sateenkaaren väreissä.
Tältä ajalta minulla ei ole lainkaan valokuvia.