Ex67 Ljubljana matkakertomus
20120426to-29su

0426 torstai

Sen jälkeen lähtöselvitys automaatilla. Eipä ole ennen nähty, mutta ihan kätevästi käy, kun on opastus apuna. Sen jälkeen siirryn ilman muuta turvatarkastuksen kautta lähtöalueelle. Tarkastus muuten ok, mutta vesipullo tietenkin on repussa. Siitä joudun luopumaan. Lähtöportti on aivan sisääntulon vieressä. Pidän ilman muuta selvänä, että kaikki muut olisivat jo siellä.

Pitkään, todella pitkään istun ypö yksin ja ihmettelen. Olikohan sovittu tapaaminen siellä ulkopuolella ja kaikki muut odottavatkin minua. Mutta toisaalta: moni on jo nähnyt minut, joten … No vihdoin tulevat. Ennätämme leppoisan jälleennäkemisen hetken viettää ennen koneeseen menoa. Kaikki ovat varhaisesta aamuhetkestä huolimatta pirteitä ja hyvässä vedossa, kuten kuvat todistavat. Aivan mielikuvituksellisen alkuvauhdin oli ottanut Leena. Tuli suoraan kuukauden pituiselta maailmanympärimatkalta. Vieläkin pyörivät mielessä Pääsiäissaarten ja Machu Picchun ihmeet, joista hän sitten perjantain bussimatkalla kertoi. Lupasi muuten lähettää aineistoa. Ehkä on tulossa. Varmaan voin linkin päähän laittaa tähän sivullekin.

Lähtökuvat

Tässä linkit koko omaan (keskirankalla kädellä karsittuun) kuvasaaliiseeni ja Pekan hienoon kokelmaan. Kovin olisin kiitollinen vielä muidenkin kuvista. Niitä on sitten vanhana kovin kiva katsella. Toivottavasti verkkoalbumit aukeavat. Picasassa on systeemiä muutettu, eikä minulla vielä ole kokemuksia uuden käytöstä.

Lentomatka menee yhdessä hujauksessa minun osaltani Vernerin ja Helenan kanssa rupatellessa. Vernerillä on todella värikkäät jutut. Ei tule mieleenkään avata Kindleä ja ruveta lukemaan, vaikka niin perin juurin siihen olenkin ihastunut.

Opas Katja Kähkönen on meitä vastassa ja varsin pian huomaamme, että meillä on tuuria, kun saamme niin mielenkiintoisesti kertovan johdattelijan. Säälittää hänen yhä punaisemmaksi käyvä nenulaisensa, ja kovilla on äänensäkin flunssan kourissa. Sisukkaasti kuitenkin tehtävänsä toimittaa, jaksaa vetää vielä parin tunnin kävelylenkin keskustassa. Taisi vähemmän väsyä kuin minä, kampurajalka, jolle vaikeinta on paikallaan seisominen (toinen jalka 2 cm lyhyempi). Sen takia joka paikassa hakeudun istumaan tai edes nojailemaan johonkin. Näin on maratoonarille käynyt. Ei kuitenkaan maratonien takia, vaan luultavasti puutuolin reuna tietokoneen ääressä on hermoradat vioittanut. Onneksi ei kipuja. Eivät ole naapuritkaan poliisia hälyttäneet, vaikka humalaisesti hoippuen autolle aina raahaudun.

Ei oikein kenelläkään ole vesiselviä muistikuvia 45 vuoden takaisesta Ljubljanasta, mutta sen verran kuitenkin muistetaan, että majapaikkamme oli kaupungin laidalla eikä meillä ilmeisesti ollut minkäänlaista kosketusta ydinkeskustaan sen enempää kuin vallan viehättäväksi ympäristöksi osoittautuneeseen Ljubljana jokeenkaan. Sää meitä todella suosii. Ensimmäisenä päivänä tuuleskelee, mutta lämmintä on silloinkin ja muina päivinä ihan täysi kesäkeli. Opas meille kaupunkia esittelee. Punaista kirkkoa jo kotikirkoksi nimittelemme ja opas torin patsasta Eino Leinon kolleegaksi. Tässä alla olevassa ’elävässä kartassa’ näkyykin koko hotelliltamme City Hotel jalkapelillä saavutettavissa oleva osa kaupungista. Ja karttaa voi mielin määrin suurentaa ja pienentää, mittauttaa sen avulla matkan vaikka kotiovelle (Kun tuollaisen hullun tuuman sain, katsoin: pari sekuntia - matka 2569 km, aikaa matkaan 1 päivä 9 tuntia, polttoainekulut 366e, heh, heh! Ljubljanasta Nilsiään).

Kierroksemme ei suinkaan pääty paikalliselle Leinon patsaalle, vaan ylitämme sillan ja jatkamme matkaa joen toiselle puolelle. Käymme kaupungin kokoon nähden mielestämme hirveän suurella torilla. Käsittääkseni harpomme sitten Mestni trg nimistä katua suuntaan etelä-lounainen. Minua jo alkaa hirvittää. Joku ehdottaakin, että jäisin odottelemaan, kun muut tulevat samaa tietä pian takaisin. Voisin mennä joen rantaan, missä haukkaisimme välipalaa. Menen ja istuskelen ja nojailen hyvän tovin joutuen kuuntelemaan villisti hyppelevän ja erittäin äänekkäästi soittavan torventoitottajan esitystä. Ei ollut oikein tarkkaa selvyyttä, milloin tulisivat ja missä tapaisimme, joten lähden hilautumaan takaisin äskeistä katua pitkin.

Olin tullessamme nähnyt kirjakaupan. Olen päättänyt kaikilta matkoilta itselleni tuliaisena tuoda kirjan ja sanakirjan. Joku vuosi sitten Kiovassa löysin katukauppiaalta parilla paikallisella dinaarilla lähes loppuun kulutetun lukion historian oppikirjan. Amerikasta sain sitten sanakirjan ja sisulla tavasin teoksen läpi, niin että voin sanoa lukeneeni ja melkein ymmärtäneeni yhden ukrainankielisen kirjan. Täällä yritän samaa konstia. En oikein mielisty mihinkään tarjottuun sanakirjaan, mutta lukion historian otan 19.50 eurolla. Onkin yksi ulkoasultaan ja taitoltaan upeimpia omistamiani kirjoja. Sisällysluettelon alkupää malliksi. Sitten seuraavana päivänä löydän myös sopivaksi luulemani slovenia-venäjä sanakirjan. Se on siinä ja siinä tuleeko sanakirjan kanssa koko kirja tavattua. Sitä venäjän perusteella melkein ymmärtää kirjoitettuna, vaikka ei lainkaan puhuttuna. Kannusteena on, että olisi kieli numero 20, jolla olen vähintään yhden kirjan lukenut.

Sitten suuntaan horjuvat askeleeni kohti postia, kun mielessä polttelevat ne 95 korttia, jotka olin tapani mukaan laittanut lähetyskuntoon merkkiä vaille. Postitoimisto löytyy helposti kartan mukaan. Matkalla vilkuilen sopivaa pystybaaria oluen ja voileivän nauttimiseen. Merkit osoittautuvat yllättävän huokeiksi. Mistään en näin halvalla ole saanut: 100 merkkiä 40 euroa. Olin varautunut maksamaan 70, eikö ne sen verran Suomessa maksa. Vanhastaan tiedän että korteista on kaikkialta kaikkialle sama maksu, vaikka postivirkailijat lopulta turhaan kyselevät, mihin olen korttejani lähettämässä. Kyllä täältäkin merkit löytyvät, vaikka nytkään ei ensimmäiseltä luukulta.

Jossakin Venäjän pikku kaupungissa olin kerran liikkeellä juuri ennen toimiston sulkemista ja aiheutin isolla tilauksellani jonkinmoisen hässäkän tytöissä ja konttorinhoitaja tuli pakeilleni muistelemaan Suomessa käyntiään. Unkarissa jouduin tulemaan uudestaan seuraavana päivänä, kun ei merkkejä ollut tarpeeksi. En enää muista miten keksin tämän puoliteollisen korttihomman. Syyssä ei muistamista ole: inhoan käsin kirjoittamista, kun on niin epämääräinen käsiala. Eikä niitä kovin montaa jaksa kirjoittaakaan. Ei näihin ’teollisiin’ niin kovin lämpimästi suhtauduta kuin ihan aitoihin käsin kirjoitettuihin, mutta aina silloin tällöin tulee kuittausviesti joltakin vanhalta tutulta, jonka kanssa ei ole ollut yhteyttä aikoihin. (Nytkin jo tullut).

Postista palatessani käväisen ostamassa jonkunlaisen sämpylän ja oluen katuvarren pöydässä nautittavaksi. Hirmu ystävällinen palvelu ja sopuhinta, jotakin 5 euroa. Mutta täysin ala-arvoinen ’sämpylä’. Olut kunnollista. Mahtaako kaikki mennä suoraan painon nostattamiseen, kun matkan aikana tasan 3 kg viikossa nousee. Sitten onkin jo mukava päästä huoneeseen oikaisemaan ennen sovittua illallista kello 19.

Katja opas oli meille päivällä sopivat ravintolat neuvonut ja mielestäni osuivat kaikki nappiin. Tänään mennään Sokoliin (=haukka). Tunnelma nousee kuta kuinkin välittömästi kattoon. Aperitiivi on ennestään tuntematon: terävä, joukossa muutama mustikka. Ihan jees. Se ei kuitenkaan tunnelman nousua ratkaise, vaan yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka olisi purrut, vaikka vettä olisimme hörpänneet. Viinejä maisteltiin ja mitä moninaisempia ruoka-annoksia, joita meille tarjoili aivan mahdottoman touhukas ja palvelualtis nuori tarjoilijatyttö. Kuka muistaa nimen. Kuvansa ansaitsee tähän kertomukseen. Minulla on vähän epäonnistunut. Jos jollakin on parempi, pyytäisin lähettämään.

Minulle sattui jälkeenpäin arvioiden koko retken paras herkku: orada (esp. dorada, suom. kultakala? kultaista joka tapauksessa sana tarkoittaa), joka pienemmän kokonsa ansiosta paremmin imaisi suolahyppysen kuin viimeisen aterian kilon painoinen orada. Sokolin lasku oli melkein vain puolet viimeisen päivän laskusta (joka ei tullutkaan mukaan, mutta oli suunnilleen sama kuin edellisen illan Most ravintolassa eli n 45 e. Tässä hilpeitä kuvia Sokolista

Sokol

0427 perjantai

Se on tällä retkellä, kun pääsen vielä maailmanympärysmatkankin tunnelmiin. Leena kertoo. Lupaa lähettää jotakin materiaalia myöhemmin. Laitanpa tähän odotellessa linkin Wikipedian tietoihin Chilelle kuuluvista Pääsiäissaarista (jaha: voidaan puhua monikossakin, mutta itse asiassa vain yksi 160 neliökilometrin laajuinen saari) ja Perun vastaavasta ihmeestä Machu Picchusta.Niiden synnystä ja elämästä ei ole historiallista kirjallista tietoa, arveluita vain. Molemmat ovat aivan mystisiä paikkoja. Vain hämmästyttävät lopputulokset näkyvät.

Tullaan viinitilalle. Saamme tietoa. Näin pienellä viinitilalla en ole ennen ollut: 4 hehtaaria on pinta-ala, muistaakseni n 15 tuhatta köynnöstä. Joutuu tässä matematiikan taidot koetukselle. Eikös neljä hehtaaria ole 200x200 metriä, siis mukavasti kerralla näkyvissä koko laani. 4 hehtaariahan on silloin 40 000 neliömetriä. Jos se jaetaan 15 000 köynnökselle, tulee vajaa kolme neliömetriä eli selvästi alle 2x2 metrin pläntti aina köynnöstä kohti. No, siltähän se itse asiassa näyttääkin. Mutta minua jää askarruttamaan, kun sanotaan että vuosituotanto on 15000 vai sanottiinko 16000 litraa. Minusta se on vähän, siis vain litra per köynnös. Niitä terttujahan tuntuu olevan toista toisessaan kiinni ja niin meheviä että luulisi jo parista litran tulevan. Itse juon eläkkeelle jäädessäni lausumani iskulauseen mukaan ’viiniä joka aterialla’ n litran viikossa eli 50 litraa vuodessa. Siis tuotanto riittää kuitenkin 300 minun kaltaiselleni kuluttajalle. Ei se nyt ihan vähältä vaikuta, mutta ei paljoltakaan. Tarvitaanko näin pienellä tuotannolla ollenkaan mitään myyntiorganisaatiota? Eikö tuollainen mene kuin ennen vanhaan tinkimaito vakiasiakkaille. Tätä tivattiinkin isännältä. Eikä hän mistään organisaatiosta ymmärtääkseni puhunutkaan. Eikä ole paikallista osuuskuntaa tai muuta sellaista.

Sitten maistellaan viiniä. Mutta ennen kuin maistellaan tehdään pieni kierros kellarissa, vai oliko se kellarikierros sittenkin viinin jälkeen. Ja siellä joka tapauksessa sattuu lipsahdus. Pieni on kellari, mutta aito paikka hämärine käytävineen. Minä sauvoja tukena käyttäen köpöttelen muiden joukossa. Juuri ollaan pois tulemassa. Vielä kolme viimeistä askelmaa alaspäin. Asetan sauvat alas viimeisen askelman eteen. Ja silloin mennään! Sanovat että näytti samalta kuin hidastetussa elokuvassa. Sauva lähti liukumaan. Tasapaino mennyttä ja mies lentää ensin peffalleen lattialle ja kaatuu taaksepäin, jolloin alin askelma osuu vasemmalle puolelle selkään alimpaan kylkiluuhun, joka saa tärähdyksen. Ei onneksi katkea, kun ei pistä. Myös lihaskramppi. Kun yritän nousta ylös kädellä lattiasta tukea ottaen, koko kämmen koskettaa jotakin tahmaista. Olisiko viinipullo särkynyt ja sisältö jäänyt lattialle? Onneksi ei lasinsiruja. Kaatuessani kaadan vielä itse Äiskän. Hänelle ei sen kummempaa onneksi tapahdu, vai tuhriintuivatko hänenkin vaatteensa kuten minun. – Pahemminkin olisi voinut sattua: kylkiluu katkennut, pään lyönyt rappuun… Tätä kirjoittaessa 20120507 eli runsaan viikon kuluttua on melkein parantunut. Aamuvoimistelussa ei enää ainoakaan liike satu, mutta makuulle asettuessa saan vähän pyöriskellä kivutonta asentoa hakien. Ei varsinaista särkyä kuin ehkä silloin ensimmäisen vuorokauden aikana.

Viinitila

Sitten sattuu päinvastaista eli hauska yllätys. Menen siitä pihalle. Siellä keskustelee kuskimme, olikohan kahden muun miehen kanssa, ainakin on minuakin vanhempi pappa. En tietenkään ymmärrä mistä puhuvat. Asuintalon parvekkeella seisoo mummo ja näyttää seuraavan miesten keskustelua noin 2-vuotiasta poikaa sylissään roikottaen. Minä päätän ottaa kontaktia ja sorvaan jotakin sellaista, että ’babuska slovenski…’ Mikä mahtoi olla kolmas sana? Mummo osoittaa kuulleensa. Pappa kiinnostuu ja yrittää kontaktia minuun. Mitenkähän se nyt selvisi, että on kärsinyt aivoverenvuodon ja puhekyky on mennyt. Jälkimmäinen on ilmeistä, mutta miten lienee tullut selväksi syy. Sillä välin mummo lapsineen on ilmestynyt paikalle. En todellakaan muista, miten ja miksi yritän italiaa kyllä tietäen, että sitä tällä alueella puhutaan.

Olen uudelleen kaatua peffalleni, kun sekä mummo että pappa päästelevät aivan virheetöntä ja oikealla aksentilla italiaa. Nyt luistaa juttu papaltakin ymmärrettävästi. Sodan aikana olivat italialaiset täällä herroina ja pitivät hyvin epämiellyttävää komentoa, määräilivät pienimmistä yksityiskohdista: sitä ei saa tehdä, tätä ei saa tehdä. Kyselinkin, että niitähän piti olla paljon, että voivat niin tarkoin valvoa. Jäi epäselväksi, oliko paljon vai vähän. Samoin jäi epäselväksi, miksi mummo ja pappa puhuivat niin hyvin italiaa. Ei kuulostanut lainkaan miehittäjien pakottamalta. Puhuivatkin jostakin 25 vuoden italiankielisestä vallasta, vaikka toisten tietojen mukaan vain lyhyen aikaa vuonna 1943. – Joka tapauksessa aivan odottamaton ja positiivinen episodi. Muistaakseni eivät ihmetelleet, miksi minä italiaa puhuin. Tämä tapaaminen jäi yhdeksi retken kohokohdaksi yllätyksellisyydessään. Voisihan tätä yrittää selvittää, mutta kun ei tullut noteerattua viinitilan sp-osoitetta tai edes nimeä. Onko kenellä? Jos on, voisinko saada? Yritän ja kerron sitten, kuinka kävi. Joku osti viiniä. Olisiko pullon kyljessä sp-osoite?

Sitten joudutaan lounaalle. Paljonko lienemme myöhässä alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta kenellekään ei tunnu olevan siitä mitään harmia. Nälkä on tallella ja samoin tuntuu olevan ruoka, joka nautitaan kuta kuinkin juuri meidän kokoisessa pikku ravintolassa. Joidenkin tietojen mukaan piti olla paikallisia kyljyksiä, mutta on paikallisia makkaroita. Ylvästelen joka paikassa kaikkiruokaisuudellani, mutta silti osaan muka erottaa hyvän ei niin hyvästä. Näitä makkaroita en oikein osaa arvostaa. Minusta on vanhemmalla iällä tullut melkein kasvissyöjä, niin tai siis paremminkin muun kuin punaisen lihan syöjä. Kalaa ja kanaa syön paljonkin. Mitähän se tämä ateria maksoi? Niin tämähän oli etukäteen maksettu, oliko vähän päälle 20 euroa. Juomista kerätään kolehti, jotakin 6-7 euroa.

Sitten huristetaan tyhjiä moottoriteitä pitkin takaisin Ljubljanaan. Nälkäinen nuoriso (kaikki alle 70) jää vielä iltapalalle vai yömyssylle vai mitä ja mihin mahtavat mennä. Vanha pappa rientää pöksäänsä, kun on jo myös hätä eriöön. Lueskelen Kindlessä aivan mahdottoman mielenkiintoista 150 vuotta vanhaa neliosaista espanjalaista teosta nimeltä Filosofía fundamental. Viitatusta tiedostosta käykin selville, että sinä iltana noin 50 sivua. Sitten yhtäkkiä saan päähäni: Kukaan ei tiedä missä olen. Saan puhelimeni toimimaan ja pyydän Äiskää kertomaan, jos on sovittu aamiaisen ajankohdasta. Ei kuulu vastausta. On puhelin hiljaisella, eikä kun lentoasennossa. Älyän katsoa. Jaha kello 9. Hyvä. Jonkun ajan kuluttua saan taas idean. Täytyyhän Äiskän tietää, missä kukakin on. Jos vaikka tällainen vanha höperö kuukahtaa eikä ilmesty paikalle. Lähetän tekstarin: On (piti olla Ok; se mokoma muuttaa aina Ok->On). Äiskä, mun oso 233. Aiheutti hämmennystä. Tähän aikaan tytöille huoneen numero. Mitä se sellainen? En ollenkaan tullut sellaista ajatelleeksikaan. Onneksi olin laittanut: Äiskä… Minä vain jatkan filosofiaa ja vettä välillä hörppään. Normaalit yöunet siellä joka kerta.
Askelmittari: 9406+1470=10876. Luettu: Balmes,Filosofia fundamental-3: 12+47=59 sivua

0428 lauantai

Mutta vielä ollaan Ljubljanassa. Mitä kummaa siinä päivän mittaan tuli tehtyä, kun en sinne nurkkakuppilaankaan tullut menneeksi. Kirjaakaan en ole lauantaina lukenut kuin 5 sivua. Kertokaa muut lauantain ohjelmasta. Saisiko valokuvista mitä muistin virkistystä? Ai niin, aivan oikein, mehän ajelimme funicularilla! Ei kai sitä köysiradaksi voi sanoa? Mikä se on? Siitähän on videot sekä ylös- että alaspäin. Hammasratasrautatie, ehkä? Sinne mennään vuoren huipulle ja lopulta kiva lounas syödään. Päivä paistaa ja lämmittää mukavasti.

Ljubljanski grad

Kahvit /teet käydään vielä juomassa, meikäläisen mielestä ihan toisella puolella kaupunkia. Jää mieleen, että on kahvilassa paljon sortteja. Itse juon kiinalaista savun makuista Oolong teetä. Hyvää sekin on ja kaunis on teekannu, varmaan kiinalainen sekin. Ja taas lampsitaan pitkät matkat ja päädytään hotelliimme. Lepoa jo taas vanhat luut kaipaavat.

Ja illalla sitten taas viime koitukseen, ravintolaan, jossa kaikki on ’wonderful’. Kiva erikoisuus, kun tarjoilija pitää miniesitelmän ennen jokaista muuten samalle maistuvaa eli ’wonderful’ ruokalaijia. Ravintolan nimi on Most Mitä tarkoittanee slovenian kielessä. Ennen (1959) Hampurissa se tarkoitti täsmälleen omenamehua, Apfelmost. Saattoi olla, että oli muutakin, mutta nimenomaan Apfelmost jäi mieleen. Täällä on suurena herkkuna lampaankyljyksiä. Oikein hyviä. Mutta monia muitakin herkkuja maistellaan. (Kuitissa kuitenkin lukee VALVAS’’OR). Ottaa nyt tuosta sitten selvää, vaikka on ihan selvästi kirjoitettu. Loppusumma on kuitenkin 46,40 - ei mikään räkälän hinta. Dnevni pgrinjek täytyy olla päivän keitto, Guerila zelen vihreä viini – eikös se ollut joku erikoinen aperitiivi? Jagencejcekova zarebnica lampaankyljys (zarebrnica venäjän perusteella nimenomaan kylkiluuhun liittyvä liha). Jagnjetina on sanakirjan mukaan lampaanliha; jagnje lammas – jääiköhän ainoaksi sanakirjan käytöksi. Sitten on laskussa Modri Pinot sutor 0,1 L. Seitsemän euroa on maksanut. Mitä on mahtanut olla? Topla dnevna predjed. Aha, toinen käyttö sanakirjalle: olisi pitänyt hoksata ilmankin: topla on lämmin, dnevna täytyy olla ’päivän’ ja predjed aivan selvästi eturuoka. Siis kuuma päivän keitto. Tuliko sellainen syötyä? Enpä saa mieleeni. Minähän olen juhlinut: Vodka Wyborova eli Viipurin votkaa. Ihan oikein. Ei ollut ensimmäinen kerta eikä toivottavasti myöskään viimeinen.

No eihän tämä meille riitä. Vielä taaperretaan rannan kautta, ylitettiinkö jokikin, kyllä, sinne ylätasanteelle ja ilta istuen, turinoiden ja hörpiskellen pyöristetään. Sitten kotiin taaperretaan. Päätetään aamulla lähteä veneretkelle.
Askelmittari: 10876+9406=20282. Luettu: Balmes,Filosofia fundamental-3: 59+6=65 sivua

0429 sunnuntai

Ja sitten lähdetään. Voi mahdoton, että saan upean synttärionnittelun! Laitan ehdottomasti esille vieraiden pällisteltäväksi, kun on se päivä. Kortin molemat puolet ovat tärkeitä. Pitääköhän ripustaa narulla johonkin sopivaan paikkaan, että pääsee kääntelemään. Joka tapauksessa A4, jolle tulostettuna molemmat puolet. Suurkiitos! Ei nyt parempaa olisi voinut keksiä, ei totisesti. Ja vielä täynnä pusuhuulia! Johan ne luulee vaikka mitä!
Askelmittari: 20282+4175=24457. Luettu: Balmes,Filosofia fundamental-3 ja B-4: 65+10=75 sivua

Palautetta

Jaakko Salonoja: Asiayhteyksiä on!

Helena Korppoo: Hyvä Ljubljana!