Ajk kotisivu Asko Korpela Free counter and web stats

Ex67 Budapest

Pekan kuvat
Sunnuntain kuvat
Maanantain kuvat
Tiistain kuvat
Keskiviikon kuvat
matkat00su o Galleria o Magyarul
20100314-17 Ex67 43 vuoden takaisilla paikoilla

Näytä suurempi kartta

Neljäkymmentäkolme vuotta!

Kuka olisi silloin uskonut ja tullut edes ajatelleeksi,
että näin pikän ajan jälkeen jäljille palataan!

Onko meillä kenellä kertomusta, tekstiä tai lisää kuvia 43 vuoden takaisesta kurssiretkestä, kokonaisesta kuukaudesta Itävallassa, Unkarissa, Jugoslaviassa ja Kreikassa? Jos on, se sopisi tähän alkumuisteluksi. Valokuvakokoelma on, on varmaan muillakin mukana olleilla omiaan. Mielellään tähän laittaisin. Silloin meitä oli 40, nyt 20. Välilläkin on alkuperäistä matkaa useaan kertaan muisteltu, kerran ulkomaillakin, mutta vain Tallinnassa. Minulla ei näitä muisteluita koskevaa tekstiä ole. Jos jollakin on ja katsoo sopivaksi, mielelläni liitän linkillä tähän kertomukseen samoin kuin kuvatkin sopivalla tavalla. Ennätinkin jo unohtaa: sovittiin että 2012 lähdetään Ljubljanaan! Olkoon tässä muistutuksena.

Hyvin on matka myös etukäteen valmisteltu. Valmistelusta en kuitenkaan juuri muuta tiedä kuin että siitä huolehti kolmikko Anneli, Pekka ja Harri. 2009 syyskuulta on tallessa viesti, jossa Anneli kertoo, että kutsu on lähetetty 35 mukana olleelle ja että minä olen kahdestoista mukaan ilmoittautunut. Muistan myös, kun kutsun sain: heti paikalla vastasin ja ilmoittauduin ilman vähintäkään miettimistä. Syitä oli kaksi: toinen oli tämä tuttu joukko, jonka olin kylläkin tavannut alkuperäisen retken jälkeen vain 2004 syksyn kurssijuhlassa, josta kiitellessäni totean nettisivulla, että aivan kuin olisin oman kurssin kurssijuhlassa ollut.

Toinen syy on se, että voinen pitää itseäni todellisena Unkari-fanina. Muistaakseni jo 1970-luvulla päätin, että sitten kun jään eläkkeelle, alan opiskella unkarin kieltä. Melko varmasti syy siihen oli, että luennoillani kävi unkarilainen tyttö, joka osasi muka täydellisesti suomea. Hän oli näitä innokkaita opiskelijoita, jotka innokkuudellaan suuresti helpottavat opetusta. Harri kertoo, että olin tästä yhteisestä ystävästämme maininnut kiitospuheessani, kun 1986 kauppakorkeakoulun 75-vuotisjuhlavuonna otin vastaan kunniakkaan vuoden opettajan nimityksen - näin jälkikäteen arvoiden kutakuinkin yhtä arvokas kuin väitöskirja-aherruksen jälkeen saatu tohtorin arvo.

En kuitenkaan malttanut odottaa aivan eläkkeelle saakka, kun unkarin kielen opinnot aloitin. Se tapahtui vuonna 1995, kun olin Salli-vaimon työpaikan kautta YLEn vaihdossa kaksi viikkoa Unkarissa Unkarin Radion hoivissa. Niin pitkä aika ja joka päivä unkaria ympärillä. Muuta ei tarvittu. Jo matkan aikana aloin selata pientä punaista sanakirjaa ja solkata pikku asioita unkariksi. Eikä se siihen jäänyt, vaan on jatkunut keskeytyksettä tähän päivään. Ensimmäinen oppikirja, kuten muutamassa muussakin kielessä, oli Seitsemän veljestä, joka onkin tullut luetuksi - oliko se nyt 11 kielellä. Oikein pitää tarkistaa.

Joo, luettelossa on 10 ja siitä puuttuu englanti, jonka luin jo lukiossa ollessani. Toinen tärkeä 'oppikurssi' on ollut Waltarin teosten lukeminen unkariksi, tosi hyvä idea: Sinuhe kokonaan ääneen. Tämä unkarin ääntäminen se onkin metka juttu. Ei muuta tarvitse kuin suunsa aukaisee, niin unkarilaiset ovat kehumassa hyvää ääntämistä. Mutta niinhän se on toisin päinkin. Kyllä unkarilaiset ovat ainoat oikeat ulkomaalaiset (virolaisten lisäksi, vaikka heillä vahva aksentti onkin) jotka suomea tosi hyvin ääntävät kun sopivat sanat sattuu.

Tulipa pitkästi perustelluksi salamannopea päätös: sinne mennään. Eikä tarvinut katua. Ei vaikka hyvin oli tiedossa varsin vahva liikuntarajoitus: toinen jalka nilkasta veltto ja toinen pari senttiä lyhyempi. Kävely ja paikoillaan seisominenkin on vaikeata. Merkillistä, kun syy, lonkkaluun epänormaali kulma on ollut olemassa koko elämän. Lihaksisto on kompensoinut, mutta ei tee sitä enää. Kävelyretkistä ei tule mitään, mutta matkalla, lentokentillä välttämättömät siirtymiset sentään vielä onnistuvat. Muuta ei tarvitakaan. En ehkä mihinkään muuhun alkuperäisen retkemme maahan olisikaan lähtenyt, mutta Unkari on asia erikseen.

Vielä mainioista esivalmisteluista se, kun ihmettelin ja Pekalta epäuskoisuuttani kysyinkin, että oliko ilmoitettu majoituksen hinta per vuorokausi, ei kai sentään koko aikajaksolta, kolmelta yöltä. Oli, oli kolmelta. Ja loppujen lopuksi, kun ajattelen, niin tätä luokkaahan se on meidän majoituksemme Espanjassa saman tapaisessa apartamiento-systeemissä. Ja yhtä edullinen ja samantapainen on Unkarin Radion omistamassa Radio Innissäkin. (Avoinna kenelle hyvänsä, ei vain radiolaisille. Siellä tullut kerran jos toisenkin majoituttua, ei kaukana Akacfa kadulta).

20100314su

Päästäisiinkö vihdoin matkaan. Kyllä toki, maaliskuun iduksen viereisenä sunnuntaina. Espanjan etelärannikolla sitä lämpötila jo hipoo 20, mutta ei Unkarissa. Ennenkin on oltu tähän aikaan liikkeellä Keski-Euroopassa. Silmut puissa ja kevätkukkia maassa, aurinko jo mukavasti lämmittää. Mutta ei nyt. Ei sentään lunta ollut. Sitä ihan moneen kertaan lentokentältä kaupunkiin ajaessamme siunailin. Vähään sitä osaa olla tyytyväinen, kun on valtavien kinosten takaa maisemaa kurkistellut ja joka ikinen päivä autoa lumen alta esiin kaivanut. (Minä liikuntarajoitteisena käyn 200 metrin päässä kaupassa autolla!) Ja kylmää riittääkin sitten aina paluulähtöpäivään saakka, mutta tunnelma on lämmin heti alusta lähtien. Se ennuste pitää paikkansa. Tämä on sillä tavoin stressitön lähtö, että startti on vasta iltapäivällä ja kuitenkin tullaan perille vielä auringonvalossa. Ja lentomatka menee kuin siivillä, niin tietenkin ihan oikeastikin siivillä tutussa seurassa.

Ensin näyttävät oppilas-parat jotenkin vähän rupsahtaneilta. Onko niistäkin tullut noin vanhoja, että poskessa ruttua? On, on, mutta rutut ikäänkuin siliävät, kun niihin tottuu ja ehtymättömän iloinen ilme niitä silittää. Tulee luonnostaan minimoitua peiliin katsomista. Parempi niin. Valokuvat kuitenkin paljastavat: oma naama ilman muuta ruttuisin. Soma yksityiskohta. Kun on Finnairin ja Malévin (en kuullut kenenkään ääntävän nimeä oikein: a on lyhyt ja é pitkä eikä päin vastoin kuten kaikki sen sanovat [paino kuitenkin ensimmäisellä tavulla kuten unkarissa ihan aina]) yhteislento, niin meidän pieni joukkommekin on pantu keskeltä poikki. Ihan kuin olisimme tärkeitäkin valtiomiehiä ja -naisia. (Että jos niinkuin toinen kone putoaa, niin ei mene koko johtokunta kerralla). Osaisiko tuosta olla mairiteltu. Paluulennolla sama juttu. Taisi molempiin suuntiin olla sama csoport (joukko) Malévilla ja Finnairilla. Minä ainakin Finnairilla mennen tullen ja samaa porukkaa ympärillä. Muuten tietenkin yhdentekevää, mutta Malévilla olisi varmaan saanut pitemmän kosketuksen unkarilaiseen ruokaan.

Näin karua 'respaa' en ole ennen kokenut kuin on Akacfa Apartments, ai jaa: Akacfa Grand Apartments huoneistohotellissa. Mutta ei se mitään (kun sen tietää, kuten sanoi meidän kaikkien suosikkiopettajamme Henrik Virkkunen). Hyvä vain, kun emme tuota etukäteen tietäneet. Olisi ehkä syntynyt turhan matalat odotukset paikasta muuten. Sehän oli ihan mainio paikka, varsinkin täydennettynä somalla viereisellä pikku kahvilalla, josta siitäkin ensi vaikutelma oli varsin vaatimaton, kun 'vain continental breakfast', eihän sillä muka raavas mies jaksa, hyvä kun hienostelevat tytöt. Meinasinkin toisena aamuna mennä kauppaan etsimään järeämpää, mutta siihen vain pysähdyin, kun oli omaa porukkaa paikalla. Ja ihan hyvä niin. Tässä iässä todellakin riittää niin pieni annos kuin vain mikä paikka kehtaa tarjota. Sitä paitsi toinen sämpylä kuului asiaan ja teetä sai (ainakin veden) samaan hintaan. Oikein kysymällä varmistin.

Niin, mutta ennenkuin päästiin continental breakfastiin, oli magyar vacsora eli unkarilainen illallinen. Paikka oli parin sadan metrin päässä, eikö nimi ollutkin Kulacs. Ei löytynyt pienestä punaisesta sanakirjasta merkitystä sanalle. Kulcs olisi avain ja Gulyas (äännetään gujash!) olisi melkein kuin kulacs mutta ei ihan vaan kai suomalaisittain gulassi. Eipä löydy sanaa melko hyväksi osoittautunesta nettisanakirjastakaan. Mutta se oli aito unkarilainen ravintola, olisikohan csarda se oikea nimitys, mustalaismusiikkia myöten. Vähän se aina häkellyttää: miten siihen nyt sitten suhtautuisi. Jos oikein innokkaasti taputtaa tai hakee katsekontaktia, kohta on viuluniekka vierellä ja kuvetta joutuu kaivamaan. Hämmentävää, kun ei ole tottunut. Näin käy tietenkin nytkin, mutta raha-asiat hoidetaan täällä vasta sitten lopuksi yhteisesti (varmasti isommalla tuotolla per vingahdus, sillä jos yksitellen, olisi yksitellen myös soitettava). Onneksi ei tällainen musiikki käytä desibelivahvistimia, ainakaan kohtuuttoman voimakkaita. Keskustelu ja seuranpito onnistuu, meidän tapauksessa jopa tärkeämpää kuin musiikki. Vaikka minun listallani mikään ei voita ruokaa, mikä tietysti (entisen maratoonarin) habituksestakin näkyy.

Tässä iässä on kuitenkin varaa antaa piupaut kaikille rajoituksille, pääasia että on hyvää. Listan nähtyäni ei ole vähäisintäkään epäilystä mitä ottaisin. Enkä myöskään pety. Jo nettisivulla mainostamani kalakeitto (halas lé) on sitä mitä sen pitääkin olla. Aivan täysin eri asia kuin suomalainen kalakeitto, joka tavallisesti tehdään maitoon (laktoosivaivaiset tekevät vieläkin herkullisemmin: korvaavat maidon sillä alkuperäisellä Koskenlaskijalla, joka sulaessaan näyttää maidolta, mutta maistuu - niin: Koskenlaskijalta). Vain annoksen hinta epäilyttää, vain kolmannes normaalista. Ehkä tämän takia taidankin olla ainoa, joka uskaltaa maistaa. Ehdottomasti täyttä tavaraa, paprika päällimmäisenä makuna ja kuta kuinkin mauton ja kovaruotoinen kala muuna substanssina. Siis ehdoton herkku kuitenkin. On mukavia muistoja Unkari-sivustossani. Ja päälle tietenkin palacsinta eli lettu. Lettu mikä lettu, ei isoa eroa suomalaisesta, mutta tietysti höysteet. Mikähän tämä nyt sitten oli? Gundel on kuuluisin, täyte sisältää mm suklaata, rusinoita, pähkinää, kostukkeena rommia. Kaikki ne hyviä ovat. Tuleepa isoäidin letut otettua säännöllisesti Kuopiossakin mieliravintolassa eli muikkuravintola Sammossa muikkkujen jälkeen.

Kahvi se on täällä sitä mitä se on. Oikeastaan hyvääkin, kun siihen oikein asennoituu. Ei kuitenkaan ilman eri pyyntöä meikäläisen suuhun sopivaa, ei tietenkään edes ole tarkoitettu juomaksi jälkiruuan eli letun kanssa eikä varmasti tuoda samanaikaisesgti pöytään, ellei tiukasti vaadita. Hosszú kávé eli pitkä kahvi on se millä lähimmäs meikäläistä saattaa päästä. Mutta maassa maan tavalla... Viini tässä nyt on vielä arvioimatta. Kerrallako tuon huitaisisi koko matkan osalta. Ihan jees joka paikassa. Ei suuria elämyksiä, mutta ei pahoja pettymyksiäkään. Kaksi on mieluisaa elämystä Unkarissa nautituista viimeistä. Molemmat on Unkari sivustoon kirjattu. Toinen oli sillä kielen alkupaukku-matkalla, jolloin olimme majoitettuna ja meitä ruokittiin Unkarin Radion lomakodissa Siófokissa Balatonin rannalla. Siellä kiinnitin huomiota mahdottoman hyvään punaviiniin, jota aina tarjottiin ruuan kanssa. Kysyin. Rypäle: Zweigelt, (saa Suomestakin, ainakin joskus) tietysti saksaa, mutta vasta hitaan ja pitkän sytytyksen jälkeen juuri nyt totean että sehän ehkä on sama kuin ... nyt meinasi tulla pukki. Eipä olekaan sama kuin Kékfrankos (Sininen frangi), myös kuuluisa rypäle. Jos edes olisi 'Kétfrankos' (Eli juuri kaksifranginen), niin olisi sinne päin, mutta onneksi on Wikipedia... No ja se toinen mieluisa Unkarissa koettu viinielämys on Egri bikavér (Egerin häränveri [siis tietysti sonninveri, jos viisastella halutaan], 'Erkin pikakivääri'). Sitähän on aina Suomessa ollut. Mutta tämä unkarilainen elämys oli se, että viini kaupassa maksoi 490 frorinttia, siis pari euroa ja Béke (Rauha) hotellissa 500 forinttia! ja kuitenkin edeskäypä oli mustassa frakissa ja valkeissa hansikkaissa! Niin että kehtasin kysyä, onko kallista ennenkuin tilasin. Ei ole. Ei totisesti ollut. Ja oman pullon säilyttivät koko viikon, kun ympäriinsä muualla söin ja sitten vasta viimeisenä iltana Békessä. Hyvä muisto jäi. Hotelli on aivan punaisen metrolinjan itäpäässä, Nép-stadionin takana Gödöllőn rautatieaseman vieressä.

Sunnuntain kuvat

Näpäytä kuvaa, saat suuremman. Nuolinäppäimillä siirtyminen kuvasta toiseen.

No mutta seuruehan tässä on vielä ihan kokonaan ylistämättä. Sehän se kuitenkin parasta oli tälläkin ilta-aterialla. Antaisinko kuitenkin kuvien puhua seurueen puolesta. Yksi kuvahan sanoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kiusallista, että ihan jokaisen nimestä en vieläkään ole varma ja pyydänkin kuvien katsojia olemaan tarkkana ja laittamaan korjauksen, jos on nimi väärin. Kyllä kuultiin näiden parin päivän aikana tosi kiehtovia tarinoita ja niitä olisi riittänyt vielä pitkäksi aikaa. Siinä mielikuvitus lähtee laukkaan, kun Kari kertoo 9 vuoden kokemuksistaan Irakissa. Tai Leo eli Verneri - mistä sellainen nimi? - melkein Münchausenin mieleen tuovia juttuja sekä koti-Suomesta että maailmalta. Osoittautuu, että meillä on ihan parhaissa ystävissämme yhteisiä tuttuja. Mies tietää kaikki asiat erityisesti omasta kotipuolestani, Virolahdesta, Haminasta ja Kotkasta (Karhulasta), missä koulua olen käynyt. Eipä taida maailmankolkkaa olla, missä meidän porukka ei olisi käynyt jutun aineksia keräämässä, sekin Osku. Huvikseen niitä kuuntelee. Ohhoh, nyt pitää tältä istumalta lopettaa, kello on 3 aamu yöstä. Enhän tätä tällä vauhdilla huomennakaan saa loppuun. Kiva kuitenkin kirjata. Tulee näitä itsekin aika moneen kertaan katsottua. Onneksi on muisti sen verran pätkii, että vanhoja lukiessakin kokee ahaa-elämyksiä: ai niin, noinhan se olikin.

20100315ma

Nyt herään keskiviikkoaamuun, mutta matkalla vasta viikon takaiseen maanantaihin, jonka aamuateria samoin kuin muutkin aamupalat tulikin jo selviteltyä niin että voidaan siirtyä muuhun päiväohjelmaan. Tai ei sentään: vielä pitää todeta, että varhaisesta aamusta lähtien käytän hyväkseni ilmaista kielenopetusta eli televisiota (Suomessa en omista enkä katso televisiota muuta kuin kylässä käydessäni). Kunhan ensin löydän sopivan kanavan. Selvää puhetta tulee puolen tunnin mainospalassa, jossa esitellään aivan ihmeellisiä kodinkoneita. Ne silmissä paistavat leivät ja pihvit. Epäluuloisesti joutuu suhtautumaan tähän pääasiaan, mutta kieli on selkeätä ja se on minulle pääasia. Samoin myös kahdenkeskiset keskustelut. Tänään, maaliskuun 15, vietetään uudenaikaisen Unkarin valtion syntymäpäivää vuonna 1848. Toinen on valtion perustamisen muistopäivä elokuun 20, ja kolmas lokakuun 23 vuoden 1956 kansannousun muistopäivä, jota on vietetty vuodesta 1989 lähtien. Tässä Wikipedian luettelo.

Historiaa kerrataan ja isänmaata ylistetään. Habsburgien ylivaltaa vastaan noustaan. Kuitenkin jää hieman epäselväksi, että kuinka siinä lopulta kävi. Petofi luki runonsa ja vähäosainen väestö sai äänensä kuuluville, mutta kuitenkin 1848 kapina kukistettiin ja sitten vasta 1867 tehtiin Itävalta-Unkarin kompromissi (Unity was maintained through a common ruler, military, and several ministries.) Wikipedian sivu on saatavissa varmaan 30 kielellä, mutta ei suomeksi!

No, mutta maanantain varsinainen ohjelma on varmistettu kun oma hohtoryhmämme järjestänyt viinitilavierailun Mátra-vuoriston juurella Farkasmályissa. Olen osallistunut moneen sellaiseen, pariin Unkarissakin. Tämä on sikäli pelkistetyin, että kuulemme vain lyhyen selostuksen tilan historiasta ja toiminnasta ja sitten käymme itse asiaan, viinejä maistelemaan ensi alkuun pienet tervetuliaispálinkat jo sisään tullessamme siemaistuamme. Kuten jo aikaisemmin mainitsin ei koko tällä matkalla oikein selvästi mikään viini tärähtänyt. Olisiko suu iän myötä tuohistunut vai eikö nyt vain sattunut kohdalle. Täällä kylläkin viimeinen eli kuudes jäi maistamatta, mutta mikäli isäntä noudatti Kaanaan häiden yhteydessä annettua vanhaa ohjetta, se ei pitänyt olla paras, koska tässä asiassa paras tulee tarjota ensimmäiseksi. Vai pitääköhän edes paikkansa näissä maistiaisissa?

Lounaspörköltti (marha pörkölt - naudanlihahöystö kai olisi vastaava suomalainen sana) oli ihan jees, sanoisinko nätisti: neutraalin pastan kanssa. Mutta pääasia taaskin me itse ja meidän seuramme. Kun näitä kurssitapaamisia ja luokkakokouksia on viime vuosina yhä enemmän tullut harrastettua, on mieleen vilahtanut sellainen ajatus, että oikeastaan pitäisi jotenkin laatia systeemi, että tulisi joka kerran istahdettuaan olla uudet ystävät ympärillä. Erityisesti on jäänyt mieleen juuri viime luokkakokous, johon suurin odotuksin menin saadakseni kuulla miten meidän kaikkien on elämässä käynyt. Ruokaa jouduttiin tunnin verran aurinkoisilla kevätrappusilla odottelemaan ja niitä näitä rupateltiin. Sitten istahdettiin pöytään ja vierustoverin kanssa kyllä kuulumiset vaihdettiin ja se miten elämässä on käynyt. Mutta ei vuoron perään seisomaan noustu ja pientä puheenvuoroa käytetty kuten olisi pitänyt ja rappusilla jo olisi aikaa ollut. Arvatkaa kuka järjesti tämän: 'allekirjoittanut'. Saakeli että on harmittanut jo kolme vuotta. Nettiäkään näillä rassukoilla ei tietenkään ole kuin parilla kolmella. Tässä vaiheessa voidaan huoleti sanoa: sinne häipyivät luokkatoverit unholaan ja lopulta mullan alle. Ehkä me tässä nyt sentään kolmen päivän aikana ainakin kolme kertaa vierustoveria vaihdamme ja aina on kuulemisen arvoiset jutut vieressä. Näin televisiota katsomattomalle nämä mainiosti korvaavat ruudun tarjonnan.

Näinhän siinä kävi nytkin: Lyhyt CV olisi ollut paikallaan tervetuliaisillallisilla tai milloin vain. Olemme kyllä kiinnostuneita kuulemaan, mitä muut ovat tehneet ja kokeneet, mutta itsestämme ujostelemme kertoa. Miten olisi, voisimmeko nyt vielä yrittää vaikka parin rivin minikertomusta itse kukin. Kerran olen tämän ajoissa muistanut, eikä kukaan siitä kieltäytynyt, vaan saimme hauskat muistot sivulle. Hauskat ne ovat sen takia, että niissä on yhteisiä kohtia. Niin niitä olisi varmaan meilläkin. Tämä yhteismuistelu on tapahtunut vuonna 2002 oman keskikoululuokkani toimesta melkein 50 vuotta koulun lopettamisen jälkeen. Ei siinä ole mitään mitä ei voisi kertoa kenelle hyvänsä. Eri asia on, ettei kaikki siinä kiinnosta ulkopuolista vaikka onkin meille itsellemme hyvinkin merkityksellistä. Siis: miten olisi? Alla on Palauteruutu. Huitaise siihen pari riviä! Tässä omani malliksi.

Maanantain kuvat

Sitten kokoonnutaan yhteiskuvaan. Onneksi muistin, toisin kuin luokkakokouksessa ja viime syksyn kurssikokouksessa, josta siitäkin olisi kuvan saanut, kun meitä vajaat 40 oli paikalla. Jo pitkään olen sadan vuoden takaisia perhejuhlissa ym otettuja yhteiskuvia ihastellut ja aina päättänyt: tämä pitää ehdottomasti muistaa. Mutta ei vain, vaikka ihmiset ihan mielellään sellaiseen käyvätkin. Kivalta näyttää värikäs yli sadan hengen (hääseurueen) kuvakin. Sellaisiakin on 40000 (30000 erilaista) kuvan kokoelmassani. Meitä kertyi mukavasti tipoittain, lopulta kaikki, jopa kuvaajakin, kun isäntä ystävällisesti muutaman räpsäisi.

Minä päätin ottaa varman päälle ja laukaisin muutaman sekunnin välein. Ainesta olisi ehkä videoksi, jollaisen olen tehnyt Novgorodin matkalla kansalainen Kulikovista kanssamatkustajan ottamasta seitsemästä loistovalokuvasta taustalla musiikkina netistä kymmeninä versioina saatava 'Suuri ja mahtava Neuvostoliitto'. Tässä se nyt sitten olisi: alustava kyhäelmä. Eikö kukaan voisi vähän parannella tekstejä? Olen niin tyytyväinen tämänkertaiseen kuvasaaliiseen, etten millään raatsi raakata 'puolet pois' periaatteella. Ja Picasan verkkoalbumit on häikäisevän loistava tapa panna kuvat esille juuri niille, joille ne haluaa näyttää. Minulla on tällä hetkellä toista sataa verkkoalbumia, kun olen parikymppiä muistaakseni 10G lisätilasta maksanut. Aikaisemmin käytin omatekoisia kuvagallerioita (tässä nyt vielä roikkuvat mukana) opeteltuani laatimaan kuvan ympärille ikkunan ja ikkunoista ryhmän käyttämälläni Delphi-ohjelmointikielellä. On kuitenkin paljon jäykempi systeemi kuin Picasan, johon ohjeet tässä.

Täysin tyytyväisenä kokemaamme palailemme lähemmäs sadan kilometrin matkan takaisin majapaikkaamme. Jää pakollisen kahvihetken jälkeen aikaa lepäilyynkin. Sitten alkaa omalta osaltani varsinainen seikkailu. Tapani mukaan olen sopinut teatterista unkarilaisten ystävien kanssa. Vaikka useimmat teatterit ovat kansallispäivän takia kiinni, on kuitenkin Vígszínházissa (Komediateatteri) näytös kello 19. Vähän 18 jälkeen lähden läpsyttelemään (vasen jalka todellakin ilkeästi läpsyttää) aikeissa mennä 'isolle kadulle' jalan ja siitä sitten raitiovaunulla tai bussilla teatteriin. Mutta jotenkin sekoilen niin, etten lopulta tiedä missä olen. Hämärässä ei kartasta ole apua, kun ei lasien kanssakaan näe pientä tekstiä. Ei auta muu kuin taksi. Ystävällisesti minulle neuvotaankin lähin paikka, kun on ensin näytetty, että Vígszínház oli täsmälleen päinvastaisessa suunnassa kuin mihin olin menossa.

En näe taksitolppaa, joten asetun kadunkulmaan siten että lennosta saisin ja voisi mukavasti pysähtyä. Ei aikaakaan kun shakkikuvioinen pysähtyy ja minä kompuroin kyytiin. Totean, että mittari on ja läheltä nollaa alkaa, ei siis muka 'pimeä' yrittäjä. Siinä kuitenkin mitä ilmeisemmin erehdyn. Tai no, miten sen ottaa: ehkä ei todellakaan pimeä, mutta moraaliton. Se käy vähitellen, itse asiassa, vasta jälkeenpäin asiaa miettien, selväksi. Heti kohta kuljettaja heittäytyy juttuihin. No minä sitä vain hyvänä asiana pidän. Kerran sain kokonaisen tunnin kurssin nimenomaan unkarin kielessä, kun silloinkin teatteriin olin menossa kauas kaupungin toiselle laidalle. Jospa nytkin. Itse asiassa saankin, mutta onneksi en tuntia, kun teatteri on melkein kivenheiton päässä.

Ensimmäisestä kysymyksestä en vielä mitään aavista: kuinka kauan olin ollut Budapestissä? Rehellisesti vastaan että tämä on ensimmäinen päivä, eilen tulin. Jälestä päin on helppo sanoa, että olisi pitänyt jo kellon kilahtaa. Ajetaan vähän matkaa. Kuljettaja viittaa kaukana edessä seisovaa poliisiautoa ja sanoo: katu suljettu, juhlapäivän takia, kiekkaa syvälle sivusuuntaan pienille sivukaduille. Vähitellen tullaan takaisin pääväylälle, ylitetään ja taas syvälle pikkukaduille. Sielläkin yllättäen: "sulku edessä" (vaikken mitään huomannutkaan). Taas lisää kierrosta. Alkaa kello olla niin paljon, että pitää katsoa, kun oli sovittu tapaamisesta varttia vaille. Kun kaivan puhelimen esiin, kuljettaja melkein hätääntyneenä sanoo: ei kannata soittaa, ihan tuossa paikassa olemme perillä. Perille tullaankin juuri sopivasti viittä vaille, loppuosa ihan tuttua isoa katua. Maksan 3500 forinttia (13,5 e).

Ei tuo nyt miltään tunnu, mutta kun kotimatka teatterin jälkeen maksaa 1300 ft, ei kyllä ihan niin kauan kestä kuin tämä harhailu, mutta melkein. Kohteliaasti vielä kiittelen ilmiselvää huijaria. Juuri selviän ajoissa teatteriin istumaan eturiviin arvon rouvien viereen. Márta heistä onkin jo jättämässä lippuani nimellä varustettuna vahtimestarille, kun hänet ovella tavoitan.

Teatteriesitys onkin hyvin mielenkiintoinen juttu. Olen vuosien mittaan varmaan tusinan verran kertoja käynyt unkarilaisessa teatterissa, jonkun kerran jopa Suomessa, kun on ollut vierailuja. Yleensä joudun pettymään, en tiukasta yrittämisestä huolimatta saa selvää juonesta, vaikka sanoista kyllä. Nyt on toisin, osittain. Ensimmäinen näytös on aivan vesiselvää. Toisesta en nytkään saa paljoa irti. Näytelmän nimi on 'Játék a Kastelyban' eli 'Näytelmä Linnassa'.

Mikä ihmeen linna? Ei missään vaiheessa käynyt selväksi. Aha, ei kasztély olekaan linna vaan (herras)kartano. No eipä paljon asiaa muuta. Minusta tapahtumapaikka oli nimittäin teatterin näyttämö tai harjoitushuone. Jaa, mutta se James, joka aamiaista tarjoili...

No, tämä väärinymmärrys ei koko juttua kaada. Näytelmä oli nimittäin näytelmän tekemisestä, itse asiassa aika suosittu teatterikappaleen aihe. Olisiko itse päämestarillakin (Shakespeare) useitakin sellaisia. Kyllähän se nyt tietysti jossakin määrin kiinnostaa katsojiakin, että miten sitä teatteria tehdään. Mutta kyllä tämä nyt kuitenkin eräänlainen aasinsilta on ja hätävararatkaisu, ei yllä suurten draamojen joukkoon. No sekään ei tässä nyt niin tärkeätä ole kuin että saan hienosti selvää puheesta. Näytelmä alkaa siten, että melkein pimeälle näyttämölle tulee kolme selvästi eri-ikäistä herraa. Hetken hiljaa istuttuaan kaikki tempaavat esiin savukekotelot ja alkavat tupakoida, vähitellen myös keskustella.

Muistuu mieleen, että Unkarissa on mielestäni äärimmäisen yököttävä systeemi, että tupakkatehtaat ilmeisesti ovat teatterin suurimpia sponsoreita. Joka ainoa teatteriesitys alkaa tällä samalla tavalla: kaikki, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat vetävät kaikessa rauhassa ainakin yhden sätkän ja sitten myöhemminkin, kun se vain jotenkin sopii tilanteeseen lisää sytyttävät. Voi että vaikuttaa yököttävältä, vaikka minkälaisia renkaita puhaltelevat ja kuinka sirosti holkkia pitelevät. No, eivät sentään lopussa uskalla tätä toistaa. ... ja unkarilaiset hiljaa katselevat ja kuuntelevat. Jo on nöyrää kansaa! Mutta eipä itsellänikään ole otsaa ryhtyä protestoimaan, vaikka aihetta olisi. Mutta tämähän on kaikki ehdollistettua. Kun minä aloitin opiskelun, oli Boston joka ukon ja akan suupielessä, varsinkin kylterin, jonka varakkuus perustuu Amerin kautta nimenomaan tupakkaan.

Näytelmän juoni on itse asiassa varsin nokkela. On hemaiseva nuori olento ja hänellä kaksi kilpailevaa ihailijaa. Toinen ikätoveri ja toinen rumasti sanottuna elähtänyt irstailija. 'Erotuomariksi' asettuu seurueen vanhin herra, isähahmo, ei kuitenkaan kenenkään läsnäolevan sukulainen. Näytelmälle pitäisi käsikirjoitus laatia. Jotakin sovinnaista onkin jo paperilla, jota heilutellaan ja tutkitaan. Mutta asia jää ensimmäisenä iltana kesken. Asetutaan yöpuulle. Vanha herra näyttämön keskiosaan, jonka minä todella tulkitsinkin näyttämöksi, varsinkin kun hän vasta iltapalaansa nöyränä edes takaisin juoksentelevalta jamekselta tilailee, ei tosin syö juuri mitään, kun koko ajan puhuu ja selittää. Sen sijaan viereisen seinän takana alkaa tapahtua ja puhutaan yhtä ja toista. Lemmen asiaa yritetään eikä se miksikään yritykseksi edes jää. En ikinä ennen ole tällaista näytelmää nähnyt, jossa keskeiset puheet ja asiat tapahtuvat seinän takana näkymättömissä, ihan siis tosissaan näkymättömissä mutta ei kuulumattomissa, vaan ihan kuin päin vastoin: ehkä onkin vahvistimet, mutta niitä ei huomaa, vaan luontevasti juttu kulkee. Siinä ilta menee ja koko teerenpeli asiaankuuluvine sanailuineen käydään läpi.

Nyt seuraa yllätys: kun seuraavana päivänä taas kokoonnutaan pohtimaan käsikirjoitusta, vanha pappa iskee pöytään eilisen teerenpelin sellaisenaan samojen henkilöiden esitettäväksi uutena teatterikappaleena 'ensi perjantaina'. Ei muuta kuin harjoittelemaan! Kyllä muutaman kerran nielaisee elähtänyt Romeo. Ei tahdo sanat tulla suusta uudestaan. 'Julia' sen sijaan sopeutuu erikoiseen tilanteeseen hetkessä ja panee homman farssiksi ja kääntää vähitellen mielensä sen nuoremman kilpailijan puoleen. Tämä olikin vanhan papan perimmäinen tarkoitus. Vaikka juoni tulikin omin voimin vesiselväksi, paitsi tämä kartanomomentti, toisen näytöksen (kokka)puheista suuri osa menee minulta harakoille. Kansa puhkeaa röhönauruun (unkariksi röhög!) aina liian aikaisin minun sytytykseen nähden. Vitsit sivu suun. Tuttu juttu jopa venäläisestä teatterista ja venäjää nyt olen muka niin hyvin osaavinani. No mutta kuitenkin täytyy ensimmäisen näytöksen perusteella antaa arvosanaksi 2(/3) näyttelijöiden ja hyvän artikulaation ansiosta.

Tupakka kismittää, mutta ei tietenkään vaikuta arvosanaan. Kolmosen näytelmä ansaitsee syvällisyydellään, sellaisella että se todella kouraisee. Tämä nyt ei kouraise. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen teatteripäiväkirjaa pitänyt. Näytelmiä on sinne pian 500 kertynyt, yli 300 on tullut arvioitua omalla aika paljon sanomalehdissä ilmestyvistä poikkeavalla tyylillä. Tämäkin tästä kutakuinkin sellaisenaan menee teatteripäiväkirjaankin. Soma jälkinäytös on se, kun Márta-ystävä esittää yhteenvedon juonesta, kun toisen näytöksen hankaluuksista mainitsen. Useimmiten on hänen selostuksensa vasta avannut koko esityksen. Tällä kertaa oli jo auki.

Muut viettivät tätä iltaa ennestään tutussa paikassa, kahvila New Yorkissa.

Ehkä joku mukana ollut kirjoittaa siitä muistelmat.

20100316ti

Tiistaiksi on vapaata ohjelmaa. Jotkut käyvät Mammutti-ostoskeskuksessa, toiset kylpylässä. Minua olisi tämä kylpylä-vaihtoehto houkutellut. On mukavia kokemuksia, tosin Budapestin kylpylästä ainakin 35 vuoden takaa, mutta muualla Unkarissa olen ollut, viime matkallakin Itä-Unkarissa. Minulla on kuitenkin omaa ohjelmaa. Lähden 'räjäyttämään' paikallista postitoimistoa. Se on yllättävän kaukana, onneksi tiedän missä, kun olivat eilen ohi kävelleet ja merkille panneet. Merkit ovat minullakin mielessä. Olen ilokseni keksinyt tämän uuden postikortin, Omakortin.

On siinä hiukan näpräämistä, mutta valmis palkitsee vaivat yllättävän kivasti. Kortin rakentelu saattaa viedä aikaa, mutta kun sen on saanut valmiiksi osoitteiden tulostus käy hetkessä, niin nopeasti kuin niitä ehtii leikepöydälle tiedostosta siirtää. Samoin yksilöllisten piirteiden liittäminen. Korttiin on nimittäin kovin helppo liittää jonkun siinä olevan kuvan tai tekstin tilalle jotakin vastaanottajaa koskevaa tekstiä tai kuvaa. Nyt olin todella suurella innostuksella lukenut artikkelin suomen ja unkarin kielisukulaisuudesta, josta tätä ennen en varsinaisesti tiennyt muuta kuin ne tavanomaiset kolme asiaa: kieliopin samankaltaisuus, 300 yhteistä sanaa ja intonaatio. Näistä kaikista saa heti vakuuttavaa omakohtaista tietoa, kun päivänkin opiskelee kieltä. Ja kuitenkaan niistä ei ole yhtään mitään käytännön hyötyä. Unkari on ollut minulle ehdottomasti vaikein opiskelemani kieli. Syy ei ole se, että aloitin vasta 58-vuotiaana. Portugalin aloitin vasta 65-vuotiaana. Naurettavan helppoa oppia ymmärtämään luettua. Ääntää en osaa, enkä puhutusta varmaan mitään selvää saa puhumattakaan, että itse saisin sanaa suustani portugaliksi. Mutta suurella nautinnolla olen lukenut parikymmentä kirjaa. Tärkeätä on, että kirja on hyvä. Nyt on kortissa yksi kuva tästä mainitsemastani artikkelista: ensimmäisen kielisukulaisuutta koskevan kirjan kansi vuodelta 1799.

Mutta se postin räjäytys? Niin käy, että ei ole postissa merkkiä kaikkiin kortteihini, 10 jää puuttumaan, ja niin pitkän kävelymatkan päässä on! Onneksi tytöt lupasivat huomisella kaupunkikävelyllä jostakin hankkia. Mutta kun en itse pystynyt pitkälle kaupunkikävelylle lähtemään niin läpsyttelen uudelleen postiin ja sopimuksen mukaan soitan tytöille, että merkit on saatu, siis keskiviikkona, lähtöpäivän aamuna.

Nyt tiistaina on oikeastaan retken kiehtovin yksityiskohta: kun Leena ja ystäväni Éva tapaavat uudelleen 43 vuoden jälkeen. Jotenkin sellaisessa on hohtoa. Minä olen Évaa tavannut varmaan jokaisella Unkarin matkalla. Kaksi kertaa hän on kokonaisen viikon työkseen kulkenut vierelläni ja olemme pelkästään unkaria puhuneet. Sitten hän kyllästyi ja delegoi homman ystävättärelleen Mártalle. Mártakin on omat kaksi viikkoa minua chaperonoinut. Ei hänenkään pinnansa oikein kirjoittamani tekstin korjaamista kestä. Saa nähdä mitä sanoo, kun tämän unkariksi murjaisen. Niin mutta Leena ja Éva. Voi että olen hyvilläni, kun tämä erikoinen tapaaminen onnistuu. Ja että meillä on hauskaa! Ovat etukäteen ilmoittaneet, että ehkä vähän saksaa osaisivat, mutta eivät halua puhua. Mitä oikein puhuvat, ei ole mielikuvaa. Englantia sen täytyi olla. Éva puhuu ihan sujuvasti. Ehkä se niin olikin, että Leena ja Éva keskustelevat englanniksi ja minä Mártan kanssa unkariksi. Leena ja minä syömme erittäin herkullista Unkarin must-herkkua eli papusoppaa (bableves). Sitä on todellakin kunnon annos, tehty periaatteella: laitetaan soppaan mitä on. En ole tainnut kertaakaan lähteä Unkarista syömättä papusoppaa. En siis nytkään. Kokemuksesta tiedän, että lentokentältäkin saa, jos muuten ei ole tullut asia hoidetuksi. ... ja päälle palacsintaa ja kahvia. Ja paikka yksi ehdottomista suosikeista eli Alföldi, minne yhden pysäkinvälin maanalaisella menemme, mutta takaisin taksilla huristamme. Kartalla matka näyttää kovin lyhyeltä, mutta nykyisin edellytyksin on yllättävän pitkä.

Sekä nyt tiistaina että jo eilen maanantaina vietän aikaa kirjakaupoissa, joita ympäristössä on paljon. Kaikkiaan viisi kirjaa tarttuu mukaan. Siinä on luettavaa vuodeksi kun sentään kaikenlaista muutakin luen kuin unkaria, josta kyllä olisi tulossa kieli, jolla eniten olen lukenut (sivumäärä ei kirjojen lukumäärä), jos vielä eläisin viisi vuotta ja jaksaisin entiseen tapaan lukea. Ohittaisi suomen, olisi aika erikoista. Nyt on jo kakkonen englannin ja venäjän 'takaa-ajamana'

Täytyykin tähän laittaa luettelo etten vain unohda luettelointia kokonaan, kun nyt olen systeemiä vaihtanut.

Siis:
1 Móricz Zsigmond: Rokonok 283 s (Sukulaisia; voisi hyvin tarkoittaa suomalaisiakin, sillä Zsigmond on niitä, jotka ovat tietoisia ja ovat harrastaneet suomen ja unkarin sukulaisuusasiaa.
2 Mikszáth Kálmán: A fekete város 501 s (Musta kaupunki; puolet unkarinkielisistä kirjoista alkaa määrätyllä artikkelilla a, siis A tai vokaalin seuraavan sanan alussa ollessa Az).
3 Karinthy Frigyes: Röhög az egész osztály 190 s (Röhönauraa koko luokka; tämän ostan ehdottomasti tuon Röhög sanan takia. Se kun todellakin tarkoittaa röhönaurua, siis selvä sukulaissana. Osasivat siis nauraa kunnolla esi-isät jo 6000 vuotta sitten, jolloin viimeksi yhdessä elettiin ja yhteisellä kielellä keskusteltiin)
4 Kutrovátz, Láng, Zemplén: A tudomány hatarai 382 s (Tieteen rajat; sattuu silmään, kun harppaan kirjakauppaan sisään)
5 Berényi: Tudomány és kultúra 321 s (Tiede ja kulttuuri; tätä olen jo toista sataa sivua lukenut, kansantajuisia esitelmiä)

Tulee kannet ja sisällysluettelot skannattaviksi Kirjahyllyä varten. Tulin joskus joulun aikaan keksineeksi, että uudistan kirjaluetteloni siten, että kirjasto on järjestetty hyllyittäin niin, että hyllyjen kuvasta näkee mitä hyllyssä on a hyllyn kuvan takaa aukeaa niin paljon lisätietoa kirjasta kuin minulla on, kansien kuva, sisällysluettelo jne ja linkit ulos maailmaan eli kirjaan liittyviin tietoihin internetissä.

Siellä jonkin verran jo onkin, mutta tämä jos mikä on päättymätön ikuisuusprojekti niin että varmasti siirryn itse ajasta ikuisuuteen ennenkuin saan kirjahyllysivustoni edes alustavaan kuntoon. Sitä paitsi sille on tullut väkevä kilpailija: kolmikielinen BalaPedia eli käytännön filosofian kolmikielinen sivusto. Ajaa ehdottomasti Kirjahyllyn ohi. http://askokorpela.fi/BalaPedia/BalaPedia-000-fi.htm

Tiistain kuvat

Tiistai-iltana on sitten lähtiäisillallinen Kispipa ravintolassa taaskin kivenheiton päässä majapaikastamme. Paikka kuin luotu tällaiselle iloisesti mekastavalle seurueelle. Ei ollut kovin paljon muita, kun ei olisi mahtunutkaan. En tiedä mitä harvat muut meistä ajattelivat, tuskin mitään pahaa. Hillitystihän me aina käyttäydymme, mutta puheenporinaa kyllä väkisin syntyy. Kehua retostelen, että pyrin aina tilaamaan sellaista, mistä en mitään tiedä. Niin nytkin. Luulen kuitenkin, että olen joskus kissakalaa ennenkin syönyt. Nyt tilaan. Erittäin hyvää, todella hyvää. Mutta jälkiruuassa saan vähän nenilleni. En muista enää sen nimeä, mutta on nimittäin suolaista ihan makaroonilaatikon näköistä ja makuista. Kysyn tarjoilijalta, onko todellakin jälkiruokaa. Sanoo olevan. Mikä siinä. Puolet ennätän syödä kun jo tarjoilija vie pois loput. Olisin ehkä loppuun syönyt, vaikka jo tiukkaa tekeekin. En muista koskaan ruokaa tähteeksi jättäneeni. Lapsena ennen sotia syntyneenä sellaisen tavan olen oppinut. Taaskin tietenkin pääasia tämä mainio seurue, josta vaikka mitä juttua irtoaa. Täälläkö se Verneri niitä Kymenlaakson asioita selostaa. Niin on perin juurin tuttua, että ei puutu kuin että sukulaiseksi ilmoittautuisi. Mielestäni emme tässä tilaisuudessa sittenkään vielä lähtötunnelmissa eläneet saati että olisi koti-ikävä vaivannut. Huomenna vasta illan suussa lähdettäisiin.

20100317ke

Lähtöpäivä koittaa jos mahdollista vielä talvisempana kuin edelliset, sillä katoilla ja pihoilla on lunta, ei paljon ja pian sentään sulaa pois, mutta lunta kuitenkin. Iloisen Continentalin jälkeen kynnelle kykenevät sonnustautuvat kävelykierrokselle. Onneksi satun velä kuulemaan, kun opas selittää, miten unkarilaiset ovat huonoja kävelemään, mutta suomalaiset kova sana siinä asiassa ja että nyt sitten mennään eikä meinata. Ei ole minulla asiaa tähän joukkoon.

Pekka kertoo kaupunkikierroksesta

Kävelykierroksen opas on Dala Lazlo. Eläkkeellä oleva argelogi (arkeologi?) ja metsänhoitaja. (Opettanut Gyöngyösin maatalousteknisessä korkeakoulussa). Kierros alkoi jännityksellä (matkustimme Metrolla) - me kaikki yli 65 vuotiaat menimme ihan luvalla takastajien ohitse, mutta muut yrittivät näyttää yhtä vanhoilta (tai ehkä vanhemmiltakin) ja onnistuivat läpäisemään kotkansilmät, paitsi Mai, joka ryhtyi tököttämään ostamaansa lippua leimauslaitteeseen, eikä tahtonut onnistua. Se olikin näppärä temppu, sillä muu ryhmä livahti samalla sisään tarkastajien kiinnittäessä huomiot nuoreen naiseen, joka ei halunnut näyttää 65 vuotiaalta. Kierroksen aikana yksi ja toinen alkoi hyytyä (kylmä ja tuuli).

Huomioimme matkalla, että Budapestissa olisi ollut seuraavana viikonloppuna kevätmarkkinat - ja niin kävikin, että lämpötila oli noussut 10 astetta. Kyllä unkarilaiset tietää. Lörtti (Salovaara) katosi ilmoitettuaan asiasta ja painui kylpemään. Muut jaksoimme Tonavan rannalle, josta kävelimme villkkaasti Tokaji-ravintolaan, jonne joukkue oli jäädä jumiin. Viini maistui ja lämmitti ja Anneli tarjosi silavaleipiä. Lazlo sai suomalaista musiikkia (Romanssi by Merikanto) ja ruotsalaista suklaata. (Suklaan ruotsalaisuus johtui Inkku Ikikitkerän aviomiehen Maurin hankintamatkalla saamasta ideasta: ruotsalainen suklaa oli tarjouksessa, joten kyllä suomalaiset voivat viedä sitä Fazerin asemasta).

Tulimme ratikalla pois. Eikä kukaan enää jännittänyt lipuntarkastajia. Olihan saatu viiniä ja Dala Lazlo oli tehnyt luotettavan vaikutuksen. Lopputyönään mr Dala lohdutti Maita, joka arveli tekevänsä konkurssin kahvilan vitriinin vuoksi. "Älä itke, minä näin koko jutun, ei se ollut Sinun vikasi. Kahvilassa suhtauduttiin asiaan niin, että näitähän sattuu. Lisäksi vitriini oli typerästi sijoitettu."

Pekka Seppä

Kävelemään lähden sentään minäkin, mutta vain lähitienoolle, postiin niitä kymmentä puuttuvaa merkkiä etsimään. Olisin varmaan ihan uuvuksiin nytkin itseni kävellyt, mutta Osku kuin ohimennen sanoi, että kulkeehan siellä bussi sentään. Kyllä kulkeekin ja takaisin tullessa yhden pysäkin välin sillä ajankin, mutta silti itseni ihan umpihikeen saan kävellä. Askelmittarin lukemat sunnuntaista keskiviikkoon ovat: 2566-1131-2300-7720. Tuota tiistain lukua joudun epäilemään. Uskoisin sen olevan vähintään sen mikä on keskiviikkona. Palattuani sattuu Raija ja kuka se on muu: mittarissa jotakin päälle 14000. Muistelen parin vuoden takaista Prahan matkaamme. Täytyykin vilkaista: joo, 5 päivää, 51721 askelta, parhaana päivänä noin 20000. Se oli silloin nuorena, helmikuussa 2008, kun olin vasta vaille 71 vuotta.

Vielä kun saan toimitetuksi Kaiser ostarissa minulle tehtäväksi annetut hankinnat eli hanhenmaksaa ja Unicumia, palailen tyytyväisenä majapaikkaan, missä minulle on uskottu yhteiseen käyttöön annetun huoneen avaimenvartijan tehtävä sillä aikaa kun muut ovat kaupunkikävelykierroksella. Tässä nyt lopuksi sattuu sellainen pikku kömmähdys, ettei tule soitettua pääjoukolle ja kysyttyä, missä olivat lounaalla, kun selvästi viipyvät. Olisi ollut mukava olla mukana siellä. No, käymme Oskun kanssa läheisessä Pizza Kingissä nuorison seassa. Pizza ok, juon tapani mukaan sellaista mitä en ennen ole maistanut: kaksi osaa punaviiniä ja yksi osa coca colaa, jota en normaalisti ollenkaan juo. Ei hullumpaa. Taidamme kuitenkin Oskun kanssa hävitä herkkupuolella.

Keskiviikon kuvat

Siitä sitten kentälle. Kentällä vielä oluet janoon ja koneeseen ja kotiin. Kyllä tästä nyt vähän pitkän puoleinen ja rönsyilevä juttu tuli, mutta loppu hyvin (lyhyt), kaikki hyvin. Jos nyt vain joku viitsii, olisi mukava saada kertomusta (ja kuvia) tiistai-illan tapahtumista ja keskiviikon kävelykierrokselta. Muodolla ei väliä. Minä niitä mielelläni laitan tämän saman kaavan mukaan. Olen tottunut kuten matkakertomussivuston aineistosta selviää. Ja kehitys on kehittynyt yhä luettavampaan suuntaan, vaikka vieläkin olisi parantamisen varaa. Ehkä saan vinkkejä. Ilmeisesti muuten joku meikäläinen käväisi eilen illalla unkarin kieliopin harjoitustehtäväsivustossa ja teki yhtä harjoitustehtävää. Liekö tarkoituksella vai tahattomasti lähettänyt minulle ikäänkuin omia viestejäni, koska se sivu ei ota lähettäjää erikseen. Mielelläni lähetän koko kurssin vielä paljon mukavammassa muodossa, jos on tarvetta. Ja lupaan hoitaa tehtävien korjauksen.

Nyt ei muuta kuin suurkiitos kaikille ihan matkojen parhaaseen päähän kuuluvasta yhteisestä ilosta. Pitäkäämme yhteyttä. Tämäkin matkakertomus yleensä toisella mokomalla vielä paisuu sen ensi julkaisemisen jälkeen, ehkei niinkään sanojen määrällä kuin niiden arvolla mitattuna. Joten kannattaa vilkaista uudelleen parin viikon kuluttua. Viime syksynä olimme liikkeellä Novgorodissa parinkymmenen ihmisen voimin, sivustossa on nyt vähän vaille 1200 käyntiä. Veikkaan, että nyt tuskin siihen päästään, vaikka hauskaa olikin. Nyt pitää vielä kuvia satutella joukkoon.


    Lähetä palautetta!

    Kirjoita tähän palautteelle otsikko

    Kirjoita palaute tai MiniCV tähän

    Kirjoita tähän nimesi

    ..ja tähän sähköpostiosoitteesi

    Tämän palautteen saa Asko Korpela 


Asko Korpela 20100324 (20100324) o  AJK Kotisivu o  matkat00su o WebMaster