Viron aateliskartanoita

Tällä kertaa oli matkalaisten joukko suurimmaksi osaksi ennestään tuntematon, joten mitään myrskytunnelmaa ei päässyt syntymään vielä laivamatkan aikana kuten joskus muulloin. Eipä ollut myrskyä merelläkään. Sellaisiakin on koettu, niin että TaxFreen hyllyiltä ovat pullot putoilleet ja lattialle lammikoksi vuotaneet. Aurinko nyt paistoi ja päivänpaiste oli vastassa Tallinnan satamassakin: Virve ja kaksoissisarensa ei kun tyttärensä Margi. Ihan liian lyhyeksi jäi Margin tervehtiminen, kun kuvittelin ilman muuta hänen tulevan mukaan, kuten oli edelliselläkin matkalla. Melkein vain lentävän lauseemme 'Päikeselisi päevi!' ennätimme toistaa. Myöhemmin Virve pani tämän kivan toivotuksen (Aurinkoisia päiviä!) jotenkin minun nimiini, mutta totuus on, että hän sen aloitti (tai sitten Margi) ja minä siihen ihastuin ja aloin käyttää.

Tallinnasta lähdimme sähäkästi kohti itää. Muistelen, että matkalla joku keksi pyytää Virveä kertomaan työstään. Sen hän värikkääseen tapaansa tekikin. Mukava olisi tässä tähtihetket toistaa, mutta vikaan menisi, jos minä hatarasta muististani yrittäisin. Sen verran kuitenkin jäi mieleen, että oma yritys Hansatravel pääsi vauhtiin suhteellisen myöhään. Minä olen saattanut kuulua lähes ensimmäisiin asiakkaisiin. Muistelenkin, että 'se opas oli varmaan aika uusi, kun niin jännittyneellä äänellä kertoi'. Sattuupa olemaan hauska kuva vuodelta 1997. Kuvassa mukana muitakin radiolaisille tuttuja.

Kolgassa oli ensimmäinen pysähdyspaikkamme. Siellä oli myös ensimmäinen kartanonähtävyys. Hieman hämmentävä kokemus, kun vaikuttaa vähintään yhtä raunioiselta kuin esikuvansa Välimeren rannikolla. Hieno pylväikkö ja ikkunasta sisään kurkistaen nähdyt tosi järeät pöydät, jotka eivät niin vain ole tarttuneet satunnaisten kävijöiden vaatteisiin kuten ehkä kevyempi irtaimisto. Aikanaan on kartano ollut massiivisuudestaan huolimatta kannattava business, mutta valtion kahmaistua viinan tuotannon ja myynnin omaksi rahalähteekseen, on kannattava ylläpitäminen käynyt mahdottomaksi. Kivijalassa toimii sentään vallan viehättävä 'kauplus' eli puoti. Minä en itse koskaan osta mitään matkoilta, mutta jos auton kanssa olisin liikkeellä, sen peräkontti täyttyisi kaikista mahdollisista erikoisista elintarvikkeista. Yhteen aikaan niitä jaksoin kantaakin ja 30 viimeisen vuoden aikana on monta lasipurkillista 'borshia' (niinköhän se viroksi kirjoitetaan) ja 'hapukapsasuppia sealihaga' kotiin tuotukin. Täällä sitten otetaan ensimmäinen yhteiskuva kartanon edessä. Juuri tällaiset yhteisposeerauskuvat ovat minun mielestäni ajan oloon niitä parhaita.

Sitten kävimme kääntymässä aivan Suomenlahden rannan tuntumassa Käsmun kylässä. Siellä oli käynti hautausmaalla, mutta minä en arvannut lähteä mukaan, kun varsinkin epätasaisella alustalla liikkumiseni on niin epävarmaa. Olisiko mukana olleilla ehkä tähän sopivaa juttua ja /tai (eli jai) kuvia? Käsmun jälkeen nautittiin välipalaa 'Altjan kõrtsissa', mistä mieleen jäi vallan viehättävä saviastiasto. Varmaan on melko uusi paikka, kun isännän naamakin intoa loisti kuin 'hangon keksi'. Tästä onkin runsaasti kuvia verkkoalbumissamme. Tämäkin paikka on merenrannan tuntumassa. Rantapolun varrella näin mielenkiintoisen veneen. Mikä mahtaa ikä olla? Olisiko niin vanha kuin miltä näyttää, ainakin meikäläisen ikäinen, niin ruttuinen on pinta. Jos niin on, niin ihme on, sillä kohta sodan jälkeen maan vallannut isoveli määräsi kaikki veneet sahattaviksi keskeltä poikki. Toimenpide ei kuitenkaan kokonaan estänyt, mutta suureksi osaksi kumminkin, pakolaisuutta 'Läänemeren' (Lännenmeri) eli Ruotsista katsoen Itämeren poikki (näin tietysti varsinkin siellä länsirannalla), mutta oli niitä Suomeen yrittäjiäkin, onnistuneitakin, kuten kansalliskirjailija Jaan Kross kirjoissaan kertoo.

Seuraavaksi suunnistetaan Sagadin kartanoon - vai pitäisikö sittenkin sanoa 'kartanolle', vaikka niin varmasti Virvelle selitin, että vain merkityksessä 'piha' voidaan sano 'kartanolle'. Mutta pihallehan Sagadissa oikeastaan jäätiinkin ja ikäänkuin ulkoapäin katselemaan ja siihen sopii nimenomaan 'kartanolle'. Tässä onkin jo komeutta ja ulkonäköä niin että mahtaako Suomesta vastaavaa löytyäkään.

Eikö tässä jo ala väsymys käydä käpälään. Paljon on nähty, kun niin rivakasti ja varhain liikkeelle lähdettiin. Niin että loppujen lopuksi varsin hyvissä ajoin tullaan ensimmäiseen majapaikkaan ja vielä sopivan nälkäisinä. Tämänkään paikan nimi ei paljon muille kummallisuudessa häviä: 'Vihula'. Tuskin kuitenkaan mitään yhteyttä vihulaispesään. On kaunis rakennus, mutta vielä kauniimpi ympäristö. Joen rannalla. Kaarisiltoja, pato, mikä lie voimalaitos, mylly vai sekinkö vanha viinatehdas eli virolaisten Sampo. Ei tullut selostuksista selväksi, mutta kai verkosta selviää. Katsotaan. Aivan oikein: löytyy Area map ja siitä selviää, että rakennus numero 18 on Distillery eli juuri 'Tislaamo' eli 'Virolainen rahasampo'.

Askelmittariin maanantaina: 8209 = n 5,3 km

Päärakennukselle (peahoone) menen rantapolkua pitkin. Mukavat näkymät. Kunnon aamupala niinkuin kaikissa muissakin majapaikoissa. Täälläkö se oli vai seuraavassa aamupalapaikassa, kun oli tarjolla 'silakkarullasiivuja'. Olin kahden vaiheilla ottaisinko, mutta otin maistiaisiksi yhden. Kohta hain monta lisää, sillä se niin herkullista, että osoittautui mielestäni koko matkan ehdottomasti parhaaksi makupalaksi. Mikähän oli salaisuus. En tullut edes tutkineeksi tarkemmin. Hyvin varovainen etikan maku oli kuitenkin.

Päivän mittaan matkustamme täältä pohjoisesta melkein Viron etelärajalle. Ensimmäinen etappi on Rakvere. Rakveressa on käyty ennenkin ja se iso härkä, joka mainitaan oliko se nyt Euroopan suurin eläinveistos - ei kai, ehkä Viron, on hyvin mielessä edelliseltä kerralta. Tuntuu ihan ihmeeltä, kun ei Rakveren kaupunki pidä sitä mitenkään erityisesti esillä, saati ota symboolikseen. Pitkän etsiskelyn jälkeen löytyy sentään jonkunlainen kuva. Onko se nyt yhtään kummempi kaikkialla Espanjassa nähtävä, vai luulenko vain, ainakin Fuengirolassa ja Veterano konjakkipullon kyljessä oleva härkä on kyllä hyväksytty koko maan symbooliksi, ehkä ei ainoa, mutta tärkeä. Mutta eipä löydy sekään Fuengirolan kuvagalleriasta, ei ollenkaan, vaikka yli 20 20 kuvan sivua selaan. Pitää etsiä 'El toro' (<=Taurus<=Tarvas) hakusanalla. Kun löytyy, on nimenomaan 'El toro de Fuengirola'. Kyllä kai siitä nyt pienen kuvan uskaltaa näkyvillekin laittaa, vaikka kovat onkin uhkaukset sivulla. Laitetaan linkki alkuperäiseen. Onko siinä nyt muuta niin erinomaista kuin että härkä-herran (siis viisastelijoille: tiedän, että sonnin) varsinaiset työvälineet ovat paremmin esillä - eivät ainakaan turistien selän takana?

Saattaa olla, että tähän Osbornen härkään tuo erityistä hohtoa se että noin 30 vuotta sitten osallistuin oman alan kongressiin Barcelonassa ja siinä yhteydessä olimme tuttavapariskunnan kanssa viikon verran Mallorcalla ja siellä aina päivän kierrokselta palattuamme me herrat, ystävämme myöhemmin kauppakorkeakoulun rehtori, hotellin ovesta sisään astuttuamme sanoimme taikasanan: 'dos veteranos' tarkoittaen sillä tietenkin itseämme, mutta pian oli edessämme kaksi lasillista kullanväristä juotavaa.

Niin vain on, että Rakveressa härän kanssa minun mielisuosiostani kilpailee taaskin tavallinen ruokakauppa, missä vesi kielellä katselen juuri tuossa edellä mainitsemiani borshtsh (pannaanpa meikäläisillä, joita viisi tarvitaan, kun alkuperäisessä venäläisessä sanassa [борщ] yksi todella harakanvarpaan näköinen suhu щ riittää). On siellä tietenkin muutakin herkkua, mutta mukaan ei valitettavasti voida mitään ottaa.

Sitten mennään sinne aivan upeaan Roosna-Allikun kartano-kouluun, missä Viron kuningatar odottaa portilla, vai tuliko paikalle meidän siinä jo pyöriessämme ja ihan läheltä haikaroita pällistellessämme. Sekin paikka siis kartano alun perin ja ihan uskottavan tuntuiset tarinat vuosilukuineen kartanonherrasta ja muista kerrotaan. Rakennus valmistunut 1784. Jo silloin isäntä von Stackelberg koulua suosi, nyt sitä suosii vald (kunta). Muistaakseni alle 100 lasta käy täällä koulua. Heidän töitään on värikkäästi esillä kaiken vanhan keskellä. Tyylikkäät paikat katsotaan ja lopuksi 'kuninganna' kajauttaa flyygelillä mielisäveltäjäni Bachin kaikuja ja mikä se olikaan toinen kappale. Ei ole näköjään naistakaan vaatteisiin katsominen. Kuningatar osoittautuukin täysitaitoiseksi musiikin lehtoriksi.

Nytkö se jo onkin, joo on on, se viininmaistamisekskursio. Sen paikan ympäristö Põltsamaan kaupungissa vaikuttaa enemmänkin linnoitukselta kuin kartanolta tai edes linnalta. Ikäänkuin linnoituksen kivijalassa on luola, no kellari. Siellä meille tarjotaan pikku pikku pikareista aivan karmean makuisia litkuja paitsi viimeinen, josta sentään jää mukava vadelman maku suuhun. Ei auta ilmaisista valittaa ja onhan ympäristö ihan jees samoin kuin tüdrukud ketkä tavaraansa esiin tuovat. Samassa kompleksissa toimii myös jonkunlainen taidekoulu ja taas kevenee monen meikäläisen matkakassa kruunuista. Vaikka minä en ikinä mistään osta mitään (paitsi ehkä pari purkkia sardiineja; syön joka aamu yhden, 7 kg vuodessa) niin emäntä ostaa ja minä suhtaudun asiaan erittäin suopeasti. Erityisen taitava on ostamaan kortteja, joita onkin kotona mihin hyvänsä tarkoitukseen.

Yhä jatkuu matkamme kohti etelää. Pysähdymme Tarttoon ja lounastamme tutussa paikassa hotelli Dorpatissa (Dorpat on vanha saksalainen ja taitaa olla ruotsalainenkin Tarton nimi). Tämän lounaan erikoisuus on mahtavan kokoinen alkupala, joka vielä erikoisella tavalla tarjoillaankin: syvältä lautaselta aivan mielettömän hyviä silakkapihvejä paistettujen perunoiden kanssa. Jotakin siinä oli muutakin, mutta nämä jäivät mieleen. Varmaan oli edellisenä päivänä vietetty urheiluseuran pikkujoulua ja on jäänyt tähteeksi, joten on päätetty suomalaisille syöttää. Jaa, mutta Virvehän tiesi tarkasti etukäteen. Pääasia on kuitenkin se, että aivan priima maku, toisin kuin pääruokana tarjotussa lohessa, joka myös on selvästi odottanut pöytään pääsyä, mutta onnettomammin seurauksin kuin mainio 'praetud räime', paistetut silakat. Mahdottoman hyvää paahtovanukasta. - Niinkuin kertomuksesta nähdään meikäläisen ulkomaannautinnot keskittyvät ehdottomasti kulinaarisiin. Satun vielä olemaan sellainen kulinaristi, että syön ihan mitä vain mikä ei edestä karkuun lähde ja arvosteluasteikko on huomattavan karkea. Onko sellainen kulinaristi ollenkaan? Ilokseni olen jostakin joskus löytänyt itseeni sopivan kulinaristin määritelmän: kulinaristi on henkilö, joka löytää kaikesta ruuasta sen hyvät puolet... kuten habituksesta näkyy...

Vieläkö me jotakin katsastamme? Joo, tietenkin itse Tarttoa. Itse olen siellä useamman kerran käynyt, jopa Maatalousakatemiassa luennonkin pitänyt, ilman muuta jonkinlaisessa 'eesti-soome segakeeles' kuten silloinkin vielä aikaisemmin, kun parikymmenhenkinen virolainen Taloustieteellisen seuran delegaatio ensi kerran Suomessa kävi, siis ensi kerran sodan jälkeen joskus 1970-luvulla. Minulta tilattiin venäjänkielinen luento Suomen kansantaloudesta, kun olin sellaisia ennenkin pitänyt. Mutta vähän aikaa pähkäiltyäni tuumasin: ei helvetti (tämä ei pidä paikkaansa; en koskaan kiroile, mutta tähän se sattuu), venäjääkö veljesten kesken? Ja niin kaivoin sanakirjasta joukon avainsanoja ja panin loput suomea 'eesti viisil' kuten kuka hyvänsä voi tehdä ja täydestä menee. Ainakin 20 vuotta myöhemmin virolaiset vielä muistivat (kuinka mukana olleet 'päällystakit' jäivät nuolemaan näppejään). Samoin vietiin kerran takahuoneeseen konjakille, kun kehtasin samaan tapaan parikymmentä vuotta sitten yhdessä Tallinnan kokouksessa englantia vastaan esiintyä. Sillä kertaa tosin muistaakseni leuhkasti venäjäksi juuri sen takia, että suomalaiset kehtasivat englantia veljille vääntää. Siihen aikaan venäjää osasivat, englantia eivät niinkään.

Niin siis nyt jätän kävelykierroksen väliin hyvin muistaen kuinka kivat näkymät ovat Raekoja platsilla. Mahtoivatko muut nähdä Kustaa II Aadolfin patsaan, ainakin varmaan sen ihanan suutelupatsaan. Ja Aila oli otattanut itsestään sen kuvan, jonka minäkin olisin halunnut ottaa, nimittäin joku meikäläinen istumassa kahden villin välissä eli kuulun englantilaisen, vai onko irlantilainen hänkin, Oscar Wilden ja virolaisen Wilden eli Eduard Wilden välissä. Nämä kun on keksitty laittaa istumaan puistonpenkin kahdessa päässä antamassa tilaa rahvaalle. Tämä penkki on niillä tienoilla, missä eräällä radiolaisten matkalla kuulin loistavan aforismin. Sen lausui jo silloin parikymmentä vuotta eläkkeellä ollut ikipirteä monenkin ehkä nyt mukana olleen tuntema Astra Palmeela: 'Eläkeläisellä on joka aamu sunnuntai'.

Tartossa ystävällisen ryhmäläisen avustuksella toimitin postiin kaikki 76 etukäteen valmiiksi tekemääni postikorttia, jotka sitten hirmu vauhtia toimitettiin perille. Eikö Sallille osoitettu jo odottanut, kun tulimme kotiin, vai tuliko se vasta seuraavana päivänä. Unkarista ja Venäjältä on viipynyt ainakin 2 viikkoa. Vähän jäi kaivelemaan, että tulinkohan maksaneeksi tuplapostimaksun. Jossakin pysähdyspaikassa silloin kai jo ensimmäisenä päivänä kysäisin pikku kioskilta, olisiko postimerkkejä. Joo, kyllä on. Tarvitsisin 80. Juu, kyllä löytyy. Minulle ne jo annetaankin, kun vielä varmuuden vuoksi sanon, että nämä menevät melkein kaikki Suomeen. Jaha, sitten se on puolta enemmän eli kaksi 5.50 kruunun merkkiä eli 11 kruunua. Ei, mutta kyllä siitä tulee juuri sen verran (n 0,70 e) kuin on kaikkialla muuallakin. Tosin oli myös mukana olleelta Ailalta kortti, jossa oli vieläkin 'oikeamman' tuntuinen merkki 9 kruunua eli 0,57 e. No, ei kuitenkaan tuplamaksu, ei missään tapauksessa. Tässä linkki korttikokoelmaani, jota lähettelen siis aikamoiselle joukolle, mutta joka myös tuo minulle kortteja, juuri sain Sloveniasta, Turkista ja Italiasta. Saamme myös pari kertaa vuodessa eri puolilta maailmaa kauniilla käsialalla täyteen kirjoitetun kortin, selvästi satoa näistä minun OmaKortti korteistani, mutta allekirjoituksesta on mahdotonta saada selvää. Ei mitään mahdollisuutta lähettää kiitosviestiä. Joitakin tavallisella etunimellä esiintyviä joudumme myös arvailemaan, kun on useampia samannimisiä ystäviä. Niin että ei passaa ujostella vaan laitta myös sukunimi allekirjoitukseen tutullekin menevään korttiin. Olen kyllä itsekin ennättänyt jo sekoilla kuvien alle laittamieni nimien kanssa. Anteeksi vaan.

Tartosta lähdetään ja päästään perille seuraavaan yöpymispaikkaan eli Pühajärvi Spa hotelliin. Senkin Virve mainitsee kartanohotelliksi. Kyllä kai se sitten sitä on. Paikka on siis Otepään urheilukeskuksen tuntumassa ja ilmeisesti siis urheilijoita siellä myös käy. Emme nyt enää mitään juhlapäivällistä kaipaa, mutta jotakin pientä murua rinnan alle kuitenkin. Niin, ja olutta kuuman päivän jälkeen. Alakerrassa on oikeasti pubilta näyttävä Pubi. Sielläkin on omat erikoisuutensa. Olutta tietenkin löytyy, mutta ei täälläkään 'kaetud voileiba', onkohan täysin oma keksimä sana ja sen vuoksi ei myöskään missään pure? Siis täytettyä batonkia tavoittelen. Ei löydy. Suomessahan niitä ei voi missään välttää. Eikö ehkä koko kulttuuri ole tänne vielä tullut? No mutta jotakin on: lohileipiä, yhden suupalan kokoisia. Olisivatko nämä hienommalla nimellä 'kanapé' vai tietysti 'canapé'? Niitä yhden annoksen siemaisen jonkin moiseen nälän poikaseen. Emäntä tilaa annoksen 'röstsaia' eli viattoman tuntuisesti paahtoleipää. Mitä tulee? Hirveä vadillinen tummanruskeaksi jämäkässä rasvassa ja runsaan valkosipulin kanssa paahdettuja vaalean leivän nurkkia. Vadilta syö lopulta seitsemän ihmistä, eikä kukaan poistu nälkäisenä. Tulee etsimättä mieleen 'Viisi leipää ja kaksi kalaa' ja jäljelle jää 12 vasullista muruja. Nyt ei muruja jäänyt. Jotenkin ylipaahdetun tuntuisia, mutta lopulta erinomaisia oluen kyytipoikia nämä yhden tai kahden haukkauksen muruset ovat. Silmät pyöreinä moista annostusta ihmettelemme. - Sellainen on tiistaipäivä. Voisiko joku vielä jotakin lisätä tai vähän parannella, jos on mennyt pieleen?

Askelmittariin tiistaina: 5011 = n 3,3 km

Kyllä tekee todella vakuuttavan säväyksen tämä F.G.M. Berg, linnanisäntä, ruiskreivi. Voitti Pariisin maailmannäyttelyssä kultamitalin jalostamallaan rukiilla, eli melkein satavuotiaaksi, oli niin pidetty mies, että tuhat ihmistä oli häntä hautaan saattamassa. Ja tällaisen linnan rakennutti! Ei kuitenkaan ollut kasvinjalostus, kuten usein ei muukaan perustutkimus, kovin tuottoisaa, joten velkaantui korviaan myöten. Melkeinpä rohkenen suositella yhtä näpäystä alla olevan linnan päälle. Takaa aukeaa Sangasten linnan sivusto. Viron kieltä (tai englantia) voisi harjoitella tavaamalla osastoa 'AJALUGU' eli historia. Siellä kerrotaan linnan historiasta ja vielä erikseen kartanon historiasta, joka alkaa jo 1200-luvulla.

Sangasten satulinnaankaan emme jää olemaan saati elämään. Eteenpäin. Seuraava etappimme on Barclay de Tollyn mausoleumi. Näinkin eksoottiselta kuulostavan nimen takana oleva historia on meidänkin historiaa, sillä Barclay de Tolly on ollut Suomen kenraalikuvernööri kohta Suomen tultua liitetyksi Venäjään (1810-11). Hän oli myös suuri sotapäällikkö. Keisari tosin eräässä vaiheessa erotti hänet ja nimitti Kutuzovin tilalle. Mutta osoittautui, että jouduttiin eräässä mielessä ojasta allikkoon tai ainakin ojasta ojaan. Kutuzovilla oli nimittäin samat metkut kuin Barclay de Tollylla, sikäli takaperoiset, että molemmat herrat käänsivät tunnetun sananlaskun nurinpäin ja pitivät iskulauseenaan: 'Puolustus on paras hyökkäys'. No ei vainenkaan, mutta jotakin sinne päin eli eivät olleet niin haukkoja kuin keisari olisi toivonut. Kutuzoville kävi huonosti ja hän kuoli, jolloin Barclay de Tolly otettiin takaisin ylipäälliköksi. Hän syntyi Liivinmaalla baltiansaksalaiseen perheeseen, jonka skottilaiset esi-isät olivat asettuneet sinne jo 1600-luvulla. Liittyi Venäjän armeijaan jo nuorella iällä. Wikipedia tietää vielä paljon lisää selvällä suomen kielellä. Hänen elämäntyötään on laajasti kuvailtu myös mausoleumin seinällä olevassa kupari/vaski-taulussa. Otin kuvia. Niistä melkein pystyy lukemaan ja pystyykin. Tässä pieni näyte:

всеми Российскими действующими и Прускою армию (кн)яся Михайла Богдановича Барклая де Толли (Миха)ила Богданов??? производить изъ Лифляндскихъ дво... ??ву вступить въ 1769 въ Троицкой Кирасирской полкъ Вахм... .............................. Tästä kuitenkin puuttuu, joten ei tule täysiä järkeviä lauseita, mutta selviä (keisariajan vanhan venäjän) sanoja kylläkin: kaikki Venäjän toimijat ja Preussin armeijan (ruh)tinas Mihail Bogdanovitsh Barclay de Tolly (Miha)il Bogdanov(itsh) suorittaa Liivinmaan ... ?? aloittaa 1769 Kolminaisuuden Kyrassierirykmentissä ...

Sitten jatketaan vielä Taageperan, kuten Virve sanoo: "kansallisromantiikan mahtavuutta edustavaan Taagepera-kartanoon. Salaperäinen Taageperan kartano on rakennettu 1900-luvun alkuvuosina. Rakennuttaja oli Hugo von Stryk. Linna on entisöity ja otettu hotellikäyttöön." Taageperakin on Suomalaisten kannalta merkityksellinen paikka, sillä suuri voimanainen Hella Wuolijoki on täältä kotoisin. Majoituttuamme ja hetken huilattuamme lähdemmekin pyhiinvaellukselle Taageperan hautausmaalle ymmärtääkseni Hella Wuolijoen haudalle. Mutta oliko se todella Hella Wuolijoen vai vain hänen vanhempiensa hauta. Minulle ei tullut ihan selväksi. Matkalla joka tapauksessa opettajamme Virve keksi, että pidetään oikein Hella Wuolijoki seminaari kunhan ensin käydään hautausmaalla. Seminaarin kanssa kävi vähän hassusti. Se nimittäin tuli pidetyksi siellä haudalla seisten. Aktivistien takki oli sitten jälkeen päin jo tyhjä. Mutta sehän ei mitään haitannut. Pääasia, että asia tuli toimeksi.

Minä en kylläkään voinut ihan täysillä osallistua, kun en pysty pitkään seisomaan, varsinkaan epätasaisella alustalla eikä minulla mitään sanottavaakaan asiassa ole, mutta mielelläänhän sitä kuunteleekin, kun muut asiaa puhuvat. Mutta eipä sota yhtä miestä kaipaa. Hakeudun kiviselle hautausmaan aidalle istuskelemaan ja sieltä käsin itse asiassa juuri ja juuri kuulenkin, mistä on puhe. Sitä paitsi näyttää tähtiesiintyjäksi kääntyvän puoliso, joka tuntuukin muistavan aika paljon kaikenlaista Hella Wuolijoesta. Olen ne asiat joskus aikaisemminkin kuullut. Kyllä Hella Wuolijoki oli väkevä persoona ja sai paljon aikaan sosiaalisia uudistuksia. Hän oli samalla myös business nainen. Jälkiseminaarin painavimman sanan sanoo Seppo, joka jyrähtää, että jos Hella Wuolijoki olisi kaiken sen tehnyt Venäjällä, minkä teki Suomessa, hänet olisi moneen kertaan ammuttu. Saattaa olla juuri näin, mutta ei mielestäni vähennä hänen aikaansaamiensa sosiaalisten uudistusten arvoa. Moraalinen selkäranka on sitten eri asia.

Askelmittariin keskiviikkona: 5165 = n 3,4 km

Sitten mennään Viljandiin. Muistelen, että koulussa melkein 70 vuotta sitten olisi laulettu jotakin virolaista laulua, jossa sana Viljandi esiintyy. Muistuisikohan vielä viikon tai parin sisällä tarkemmin mieleen. Olen Viljandissa ennenkin käynyt, mutta saan nyt aivan täydellisesti erilaisen kuvan paikasta kuin silloin. Nyt näyttää idylliseltä pikku kaupungilta. Hiukan joudun taaskin kävelyretkeä lyhentämään, mutta olutjanon kuitenkin synnyttämään. Se aikaisempi kuva Viljandista on noin parinkymmenen vuoden takaa juuri ennen Viron uudelleen itsenäistymistä (vai vapautumista vai miten se nyt korrektisti pitää sanoa). Silloin nimittäin täällä toimi Viron, ehkä Euroopan, ties vaikka koko maailman suurin sikala, kuusikerroksinen, ikkunattoman näköinen, kyllä kai siinä sittenkin ainakin reiät oli, betonikolossi, sianlihan tuotantolaitos, josta joka päivä lähti, siis laskelman mukaan noin 300 sian verran tuotantoa junalla Moskovaan. Kerrottiin, että vuodessa laitoksessa eli 120 tuhatta sikaa. Niitä kuoli tallautumalla 20000 - ei kyllä mitenkään voi olla totta. En tiedä, ehkä olisi parempi ottaa pois tämä. Joka tapauksessa laitoksen suurin ongelma oli lanta, siis karkeasti sianpaska. En muista kuinka pitkän ajan oli toiminut, mutta siihen oli tultu, että maa ei tavaraa enää ottanut vastaan lähempänä kuin 20 kilometrin päässä paikasta. Lannan kuljetuskustannukset muodostuivat merkittäväksi tekijäksi tavaran hinnassa. Mitenkä on mahtanut laitokselle käydä? Mahdettiinkohan täällä silloin sanoa että sioilla on siivet kuten sanottiin savuankeriaista, että niillä on siivet ja ne lentävät Moskovaan eivätkä virolaiset niitä koskaan näe, vaikka täältä lähtevät. Suomen laivoilta ostelivat, olikohan virolaista vai eikö se ollut hollantilaista savuankeriasta, suitse- jaa mikäpä lienee ankerias viroksi? Angerjas - kyllä ilmainen verkkosanakirja tietää! Sikafirman pomot tarjosivat auliisti lounaan, varmaan heidän tuotteitaan, paikallisessa ravintolassa.

Viljandin jälkeen on vielä yksi nähtävyys, kartano, joita nyt kai melkein kymmenen tuli nähtyä. Eikö joku laskisi ja kertoisi montako? Tulivatko edes tässä kaikki mainituiksi? Tämä viimeinen muistetaan siitä, että sitä isännöi suomalainen omistaja, siis Eiveren kartano. Sekin on aikoinaan ollut suuri ja mahtava, tuhansia hehtaareja pinta-alaltaan, nyt vain kymmeniä. Isäntä itse, meikäläisen kannalta katsoen, nuori mies esittelee varsin värikkäin sanakääntein paikkansa ja sen miten tänne oli päädytty. Itselläni pyörii kyllä mielessä, että varmaan on kunnon lottovoitto takana. Miten nyt muuten voisi tuollaiseen uhkayritykseen ryhtyä. Oli sen asian kanssa niin tai näin, silmien edessä on toimivan oloinen, joskin pieni matkailukohde, missä meillekin tarjotaan ihan kelpo lounas. Kaikin tavoin tavalliselta jauhelihapihviltä näyttävällä herkulla on joku hieno ulkomaankielinen nimi ja ehkä siinä jotakin salaisuutta onkin, kun kovin hyvältä maistuu. Vai onko vain se kikka, joka aina puree: pannaan valkosipulia, vain yksi kynsi riittää, jos syöjä on ilmoittanut vihaavansa valkosipulia. Ei huomaa, mutta taatusti kehuu ruokaa.

Mitäpä tässä sitten enää muuta kuin hypätään bussiin ja annetaan Martinin (mikä se oli meidän kuljettajamme nimi?) viedä. Tallinnaan joudutaan juuri sopivasti. Ei jää ylimääräistä aikaa, mutta hyvin ennätetään. Väkevät täydentävät pullovarastojaan. Taidetaan sanoa, että maissa on edullisempaa kuin laivalla. Meikäläisen ei passaa näillä voimilla vouhkata. Tosin käykin sitten niin hauskasti, että eräät nokkelat ja muutenkin sympaattiset tytöt keksivät pitkän, kuitenkin ainakin puolta lyhyemmän kuin tullessa lankongin päässä työntökärryt ja kevyesti heilauttavat laukkuni kuorman päälle. Helpotuksesta saan huokaista, toisin kuin edellisellä kerralla, kun unohdin laukun odostussaliin ja huomasin vasta laivan ovella. Tuli sillan kävely kolmeen kertaan, mutta juuri ja juuri silloinkin ennätin.

Askelmittariin torstaina: 8483 = n 5,6 km, yhteensä 26868 = 17,5 km