Tarton muistot maanatai

Maanantaina yliopisto ja matka myrskyyn

Virkeinä maanantaihin herättiin
ja taas samat seremoniat aamiaishuoneessa. Melkein kaikkea tuli maistetuksi.
Pikkusormen kokoiset aamiaismakkarat osoittautuivat herkullisimmiksi.
Aamiaisella vaihdoin muutaman sanan teatterijuryn venäläisten jäsenten kanssa.
En ymmärrä mistä saivat käsiinsä kauniit teelasit, kun meikäläinen joutui oman
teensä hörppimään nuukan kokoisesta kahvikupista. Olisiko pitänyt erikseen
tarjoilijapojilta pyytää? No kun kupin viisi kertaa täytti, niin sai tarpeeksi.
Lähdettiin Tarton Yliopistolle
Juuri eläkkeelle päässeenä olen oikeastaan ajatellut, että tällaiset paikat kierrän
kaukaa. Mutta suomen kielen laitos onkin eri asia kuin kansantaloustieteen
laitos. Oli mukava kuulla, että muistaakseni parikymmentä opiskelijaa vuodessa
alkaa täällä suomen kielen opintonsa. Sanoivatko ne Suomen
kulttuuri-instituutissa Tallinnassa, että vuosittain 2000 virolaista aloittaa jonkin
sortin suomen opinnot. Minusta on aina tuntunut, että useammat virolaiset
osaavat suomea kuin suomalaiset viroa. Ihan niinkuin vähän hävettää tämä ja itse
olen pitänyt kunnia-asiana opetella kaikkia naapurimaiden kieliä. No norja on
kyllä jäänyt tosi vähälle, kun on niin kehnot kirjatkin käteen sattuneet. Luulisin,
että venäjä, Dostojevskin ja Tolstoin kieli, menee parhaiten, mutta ikinä en ole
ruotsiakaan väheksynyt, virosta puhumattakaan. Viro on sentään ylivoimaisesti
helpoin 'vieras' kieli suomalaiselle. Ehkä siis liiankin helppo, niin helppo, ettei sitä
välitetä erikseen opetella, kun jotenkuten ilmankin pärjää - ja kun virolaiset
osaavat niin hyvin suomea.
Viestinnän laitos vasta mielenkiintoinen oli!
Sieltä löytyi etsimämme Tarton rauhan neuvottelupöytä, mutta ei mitään jälkiä
Paasikiven nyrkin iskuista. Ei mitään verrattuna Erik XIV kyynärpään jälkiin
verrattavaa Turun linnan vankihuoneessa. Ehkä olikin ukko siihen aikaan vielä
jotenkin pehmompi, vaikka hyvät rauhanehdothan ne siellä sai. Joku täällä tiesi
kertoa, että oli jupissut myöhemmin, että liiankin hyvät, jotta olisivat voineet
jäädä pysyviksi. Lieneekö totta vai jälestäpäin keksittyä jälkiviisautta, kun kävi
niinkuin kävi. Täällä shown kyllä oikeastaan varastivat suomalaiset, sillä paikalla
oli kaksi Tartossa journalistiopintojaan päättelevää nuorta. Ulkomailla
opiskelevista suomalaisista on aina kuultu, mutta nyt päästiin ihan näkemään ja
kuulemaan. Hyvin oli heillä sana hallussaan ja saimme tietää yhtä ja toista
täkäläisestä ylioppilaselämästä ja nykyisestä korkeakouluopiskelusta. Puhuttiin
paljon myös viron, suomen ja venäjän kielistä. Ei kuitenkaan kukaan muistanut
ottaa esille analogiaa 'pakkoruotsi' ja 'pakkovenäjä' vaikka Virossa olisi
asukaslukujen perusteella tavallaan paremminkin aihetta pakkovenäjään kuin
Suomessa pakkoruotsiin. Tuli se käsitys, että aika paljon Viron venäöläiset ovat
ottaneet lusikan kauniiseen käteen ja alkaneet opetella kotimaaksi tuntemansa
Viron kieltä. Minäkin olen tavannut venäläisiä, jotka ovat osanneet oikein hyvin
viroa, jo 10 vuotta sitten eräskin tietokonemies.
Retken paras sana kuultiin Toomemäellä
Ihan pienelle Toomemäen promenaadille oli sijaa ennekuin mentiin
lounaspaikkaan Wernerille sisään. Tämän kävelyn aikana kuulin päivän parhaan,
koko retken parhaan, tuntuu että viime vuosien parhaan sanan Astra
Palmeelan suusta. Viisitoista vuotta sanoi olleensä eläkkeellä ja 'joka aamu on
kuin sunnuntai'. Näin totisesti on ollut minunkin kohdalla aina viime elokuusta
lähtien ja niin näyttää Sallinkin tapauksessa olevan. Meillä on ihan erityinen syy:
aivan ihanat lapsenlapset. Molemmilla tyttärillä kaksi ja nyt nämä pienimmät
asuvat niin lähelläkin, että harva se päivä nähdään.
Sitten taas herkuteltiin, nyt Yliopiston nurkalla
Kahvila Werner oli paikan nimi. On selviö, että Wernerillä on perinteitä
yliopiston opettajien ja oppilaiden kantapaikkana. Etukäteen oli tilattu ja
maksettu liha tai kalaruoka. Sekä alkuruoka että jälkiruoka olivat vastaavasti
myös erilaiset. Kalapöydässä hihkuttiin innoissaan, että taitaa olla koko retken
paras paikka, kun kanasalaatti oli niin herkullista. Pahasti kuitenkin petyttiin, sillä
ruipelo kala oli hirvittävän kovaruotoinen ja muutenkin kuiva käppänä. Samaa
maata olivat perunat. Ihan kuin olisi pakastimesta toissapäiväiset otettu ja
uudelleen lämmitetty, vielä nuukasti. Melkein vetivät vertoja Hakaniemen
Strandissa kerran saaduille kaikkien aikojen pohjanoteeraukselle, raaoille
perunoille. Jälkiruoka: kuumennettu hedelmäsalaatti, oli oikein hyvää. - Kauaksi
jäivät tämän retken kulinaristiset nautinnot Tallinnan parhaista. Mutta ei kai
etukäteen maksettuna sen kummempaa voida odottaakaan. Ei muuten käynyt
missään ilmi aterioiden hinnat. Mahtoivatko kuulua bussipakettiin? Sittenhän sen
vieläkin paremmin ymmärtää. Kukaan ei kuitenkaan isompaan ääneen narissut ja
todella kiva seura muutenkin oli tämän retken parasta antia. Herkuttelee sitten
erikseen - ja maksaa myös.
Werneristä lähdettiin kipin kapin kotimatkalle kohti Tallinnaa
Matkalla emme edes pysähtyneet, kun ajatus oli, että jäisi vähän aikaa
Tallinnassa ostoksille. Sää oli kovin syksyinen, sateinen ja tuulinen, niin ettei
kuljeskelu Tallinnassa houkutellut. Että on Kaubamaja muuttunut! Hienompi on
kuin Stockmann Helsingissä. Ja mikä hollitupa se ennen olikaan! Herkkupuolella
on kaikki Suomen tuotteet ja vielä keskieurooppalaisia lisäksi.
Kosmetiikkaosasto oikein ihmetyttää. Hajusteillako uusi elintaso saavutetaan?
Ainakin kymmenen eri merkin koko kirjo oli tarjolla. Mutta yksi kuitenkin
puuttui: Surnu Meren eli Kuolleen meren mineraaleista tehdyt 'kortsuvastuliset
vahendid' (rypynvastaiset aineet). Tosin ensin kyseltiin 'Must mere murdust'
(Mustanmeren mullasta) tehtyjä, mutta pian muistettiin oikea meri. Myyjäkin oli
ensin ihan ymmällä ja minä jo ennätin veistellä, että Mustameri on nykyään
paljon kauempana Tallinnasta kuin Helsingistä. Taidettiin jäädä ilman mönjiä.
Pikku herkkuja: piirakoita ja leipää, sitruunavotkaa ja muuta sellaista pientä
kuitenkin matkamuistoksi saatiin.
Sitten laivalle ja merta päin.
Ensin ei tuntunut miltään - ainakaan vielä satama-altaassa, eikä vielä rannikon
suojassa ensimmäisen tunnin aikanakaan. Mutta sitten alkoi myräkkä. Tuuli
keikutti sekä pituussuuntaan että poikkisuuntaan ja jos oikein kuunteli, kuuli
natinaa liitoksissa. Tuntui, että välillä menttin ikäänkuin myötätuyuleen pitkin
aallonharjoja, mutta sitten jouduttiin kääntymään poikkituuleen ja iso laiva tuntui
kaarnapurrelta. Lopulta alkoivat ravintolassa ruuat ja pullotkin lennellä. Oli kiire
lopettaa viinipullo, että ennätti saada makuelämykset ennenkuin mahdollisesti
joutuisi luopumaan melko maukkaan pöydän jo piiloon pannuista antimista. Näin
ei kuitenkaan käynyt ainakaan minulle, eikä yrjöilyksi näyttänyt muutenkaan
menevän. Myymälässäkin syntyi sekasortoa ja se pantiin joksikin aikaa kiinni,
kun tavaraa kertättiin lattialta. Mutta sitten myrsky tyyntyi ja loppumatka tultiin
varsin leppoisasti. Satamassa vielä ruumis, sielu ja passi ja sitten erottiin. Oikein
mukava matka, vaikkei mitään tärisyttäviä nähtykään. Matkaseura oli ihan
huippuluokkaa, kulttuuriväkeä äärestä vierin. - Kiitos kaunis!

Asko Korpela 19991015 (19991015) o Asko.Korpela@kolumbus.fi o AJK kotisivu