Maanantaina yliopisto
ja matka myrskyyn
Virkeinä maanantaihin
herättiin
ja taas samat seremoniat aamiaishuoneessa. Melkein kaikkea tuli maistetuksi.
Pikkusormen kokoiset aamiaismakkarat osoittautuivat herkullisimmiksi.
Aamiaisella vaihdoin muutaman sanan teatterijuryn
venäläisten jäsenten kanssa.
En ymmärrä mistä saivat käsiinsä kauniit teelasit,
kun meikäläinen joutui oman
teensä hörppimään nuukan kokoisesta kahvikupista.
Olisiko pitänyt erikseen
tarjoilijapojilta pyytää? No kun kupin viisi kertaa täytti,
niin sai tarpeeksi.
Lähdettiin Tarton
Yliopistolle
Juuri eläkkeelle päässeenä olen oikeastaan ajatellut,
että tällaiset paikat kierrän
kaukaa. Mutta suomen kielen laitos onkin eri asia kuin kansantaloustieteen
laitos. Oli mukava kuulla, että muistaakseni parikymmentä
opiskelijaa vuodessa
alkaa täällä suomen kielen opintonsa. Sanoivatko ne
Suomen
kulttuuri-instituutissa Tallinnassa, että vuosittain 2000 virolaista
aloittaa jonkin
sortin suomen opinnot. Minusta on aina tuntunut, että useammat
virolaiset
osaavat suomea kuin suomalaiset viroa. Ihan niinkuin vähän
hävettää tämä ja itse
olen pitänyt kunnia-asiana opetella kaikkia naapurimaiden kieliä.
No norja on
kyllä jäänyt tosi vähälle, kun on niin kehnot
kirjatkin käteen sattuneet. Luulisin,
että venäjä, Dostojevskin
ja Tolstoin kieli, menee parhaiten, mutta ikinä en ole
ruotsiakaan väheksynyt, virosta puhumattakaan. Viro on sentään
ylivoimaisesti
helpoin 'vieras' kieli suomalaiselle. Ehkä siis liiankin helppo,
niin helppo, ettei sitä
välitetä erikseen opetella, kun jotenkuten ilmankin pärjää
- ja kun virolaiset
osaavat niin hyvin suomea.
Viestinnän
laitos vasta mielenkiintoinen oli!
Sieltä löytyi etsimämme Tarton rauhan neuvottelupöytä,
mutta ei mitään jälkiä
Paasikiven nyrkin iskuista. Ei mitään verrattuna Erik XIV
kyynärpään jälkiin
verrattavaa Turun linnan vankihuoneessa. Ehkä olikin ukko siihen
aikaan vielä
jotenkin pehmompi, vaikka hyvät rauhanehdothan ne siellä
sai. Joku täällä tiesi
kertoa, että oli jupissut myöhemmin, että liiankin hyvät,
jotta olisivat voineet
jäädä pysyviksi. Lieneekö totta vai jälestäpäin
keksittyä jälkiviisautta, kun kävi
niinkuin kävi. Täällä shown kyllä oikeastaan
varastivat suomalaiset, sillä paikalla
oli kaksi Tartossa journalistiopintojaan päättelevää
nuorta. Ulkomailla
opiskelevista suomalaisista on aina kuultu, mutta nyt päästiin
ihan näkemään ja
kuulemaan. Hyvin oli heillä sana hallussaan ja saimme tietää
yhtä ja toista
täkäläisestä ylioppilaselämästä
ja nykyisestä korkeakouluopiskelusta. Puhuttiin
paljon myös viron, suomen ja venäjän kielistä.
Ei kuitenkaan kukaan muistanut
ottaa esille analogiaa 'pakkoruotsi' ja 'pakkovenäjä' vaikka
Virossa olisi
asukaslukujen perusteella tavallaan paremminkin aihetta pakkovenäjään
kuin
Suomessa pakkoruotsiin. Tuli se käsitys, että aika paljon
Viron venäöläiset ovat
ottaneet lusikan kauniiseen käteen ja alkaneet opetella kotimaaksi
tuntemansa
Viron kieltä. Minäkin olen tavannut venäläisiä,
jotka ovat osanneet oikein hyvin
viroa, jo 10 vuotta sitten eräskin tietokonemies.
Retken paras
sana kuultiin Toomemäellä
Ihan pienelle Toomemäen promenaadille oli sijaa ennekuin mentiin
lounaspaikkaan Wernerille sisään. Tämän kävelyn
aikana kuulin päivän parhaan,
koko retken parhaan, tuntuu että viime vuosien parhaan sanan Astra
Palmeelan suusta. Viisitoista vuotta sanoi olleensä eläkkeellä
ja 'joka aamu on
kuin sunnuntai'. Näin totisesti
on ollut minunkin kohdalla aina viime elokuusta
lähtien ja niin näyttää Sallinkin tapauksessa olevan.
Meillä on ihan erityinen syy:
aivan ihanat lapsenlapset.
Molemmilla tyttärillä kaksi ja nyt nämä pienimmät
asuvat niin lähelläkin, että harva se päivä
nähdään.
Sitten
taas herkuteltiin, nyt Yliopiston nurkalla
Kahvila Werner oli paikan nimi. On selviö, että Wernerillä
on perinteitä
yliopiston opettajien ja oppilaiden kantapaikkana. Etukäteen oli
tilattu ja
maksettu liha tai kalaruoka. Sekä alkuruoka että jälkiruoka
olivat vastaavasti
myös erilaiset. Kalapöydässä hihkuttiin innoissaan,
että taitaa olla koko retken
paras paikka, kun kanasalaatti oli niin herkullista. Pahasti kuitenkin
petyttiin, sillä
ruipelo kala oli hirvittävän kovaruotoinen ja muutenkin kuiva
käppänä. Samaa
maata olivat perunat. Ihan kuin olisi pakastimesta toissapäiväiset
otettu ja
uudelleen lämmitetty, vielä nuukasti. Melkein vetivät
vertoja Hakaniemen
Strandissa kerran saaduille kaikkien aikojen pohjanoteeraukselle, raaoille
perunoille. Jälkiruoka: kuumennettu hedelmäsalaatti, oli
oikein hyvää. - Kauaksi
jäivät tämän retken kulinaristiset nautinnot Tallinnan
parhaista. Mutta ei kai
etukäteen maksettuna sen kummempaa voida odottaakaan. Ei muuten
käynyt
missään ilmi aterioiden hinnat. Mahtoivatko kuulua bussipakettiin?
Sittenhän sen
vieläkin paremmin ymmärtää. Kukaan ei kuitenkaan
isompaan ääneen narissut ja
todella kiva seura muutenkin oli tämän retken parasta antia.
Herkuttelee sitten
erikseen - ja maksaa myös.
Werneristä
lähdettiin kipin kapin kotimatkalle kohti Tallinnaa
Matkalla emme edes pysähtyneet, kun ajatus oli, että jäisi
vähän aikaa
Tallinnassa ostoksille. Sää oli kovin syksyinen, sateinen
ja tuulinen, niin ettei
kuljeskelu Tallinnassa houkutellut. Että on Kaubamaja muuttunut!
Hienompi on
kuin Stockmann Helsingissä. Ja mikä hollitupa se ennen olikaan!
Herkkupuolella
on kaikki Suomen tuotteet ja vielä keskieurooppalaisia lisäksi.
Kosmetiikkaosasto oikein ihmetyttää. Hajusteillako uusi elintaso
saavutetaan?
Ainakin kymmenen eri merkin koko kirjo oli tarjolla. Mutta yksi kuitenkin
puuttui: Surnu Meren eli Kuolleen meren mineraaleista tehdyt 'kortsuvastuliset
vahendid' (rypynvastaiset aineet). Tosin ensin kyseltiin 'Must mere
murdust'
(Mustanmeren mullasta) tehtyjä, mutta pian muistettiin oikea meri.
Myyjäkin oli
ensin ihan ymmällä ja minä jo ennätin veistellä,
että Mustameri on nykyään
paljon kauempana Tallinnasta kuin Helsingistä. Taidettiin jäädä
ilman mönjiä.
Pikku herkkuja: piirakoita ja leipää, sitruunavotkaa ja muuta
sellaista pientä
kuitenkin matkamuistoksi saatiin.
Sitten laivalle ja
merta päin.
Ensin ei tuntunut miltään - ainakaan vielä satama-altaassa,
eikä vielä rannikon
suojassa ensimmäisen tunnin aikanakaan. Mutta sitten alkoi myräkkä.
Tuuli
keikutti sekä pituussuuntaan että poikkisuuntaan ja jos oikein
kuunteli, kuuli
natinaa liitoksissa. Tuntui, että välillä menttin ikäänkuin
myötätuyuleen pitkin
aallonharjoja, mutta sitten jouduttiin kääntymään
poikkituuleen ja iso laiva tuntui
kaarnapurrelta. Lopulta alkoivat ravintolassa ruuat ja pullotkin lennellä.
Oli kiire
lopettaa viinipullo, että ennätti saada makuelämykset
ennenkuin mahdollisesti
joutuisi luopumaan melko maukkaan pöydän jo piiloon pannuista
antimista. Näin
ei kuitenkaan käynyt ainakaan minulle, eikä yrjöilyksi
näyttänyt muutenkaan
menevän. Myymälässäkin syntyi sekasortoa ja se
pantiin joksikin aikaa kiinni,
kun tavaraa kertättiin lattialta. Mutta sitten myrsky tyyntyi
ja loppumatka tultiin
varsin leppoisasti. Satamassa vielä ruumis, sielu ja passi ja
sitten erottiin. Oikein
mukava matka, vaikkei mitään tärisyttäviä
nähtykään. Matkaseura oli ihan
huippuluokkaa, kulttuuriväkeä äärestä vierin.
- Kiitos kaunis!
|