Asko Korpela

Matka Karjalaan
matkat00su o po-russki o Galleria o [ ]
20060627-0702 Sortavala - Salmi - Petroskoi - Suojärvi 

Oikeastaan pitäisi jättää koko kertomus kirjoittamatta, kun ei tullut tehtyä muistiinpanoja, ja muisti niin pahasti pätkii. Ei nimiä, ei asioita kohdalleen. Jo senkin takia satumainen matka, tarua vai totta?

Joka tapauksessa paras Venäjän matka, kilpailee ensimmäisten 1970-luvun Moskovan matkojen kanssa, kymmenen kertaa, vai olisiko sentään vain monin verroin kiinnostavampi kuin steriilit Pietarin matkat. Tavallisella Pietarin matkalla ei pääse kosketukseen muiden kuin suomea puhuvien oppaiden kanssa ja ennen pitkää alkaa tehdä pahaa ylellisen loiston järjetön määrä: se kun on revitty kansan selkänahasta. Tällä matkalla nähdään mitä jäi jäljelle kansan itsensä nautittavaksi. Röttelöä röttelön jälkeen, tiet pelkkää pyykkilautaa. Mutta vastaavasti ovat asumusten ympäristöt viimeisen päälle tehoviljelyksessä. Oma tontti on todella hyvin hoidettu: perunaa, kaalia, porkkanaa, punajuurta, sipulia, kaikkea, mitä ruuaksi tarvitaan.

Aamulla ani varhain

Etukäteen hirvittelin aikaista lähtöä kello 5. Aina oli tuntunut kovin aikaiselta, kun täältä olivat Pärnun matkalle siihen aikaan lähteneet. Mutta niinhän sitä itsekin ennen opiskeluaikana. Pikavuoro Helsinkiin lähti, ehkä lähtee vieläkin, Virojoelta aamulla kello 5. Eikä se nytkään lopulta miltään tuntunut, kun itse asiassa melkein joka aamu siihen aikaan on jo parin tunnin lukuhetki käynnissä. Sen jälkeen tosin useimmiten puolesta tunnista tuntiin unet ennen maallista ylösnousemusta. Uinnit ja aamuvoimistelut jäivät tänään pois. Emäntä kävi järvessä 'kastautumassa', kuten tapaa sanoa.

Piipun pihan kautta, hotelli Sortavalan kautta Valamoon

Aika haipakkaa päästelee kahdeksan hengen seurueemme kohti valtakunnan rajaa. Niin hurjaa on meno, etteivät renkaat kestä, vaan pinta - pari viikkoa sitten vaihdetusta renkaasta - lähtee kovalla kolinalla omille teilleen. Joudutaan 30 km ajamaan vajaalla rengastuksella, jonkin verran normaalia hiljaisemmalla nopeudella. Ettei syntyisi väärää kuvaa, todettakoon, että missään vaiheessa ei muutenkaan mitään ylinopeuksia ajettu, ihan leppoisasti muun liikenteen tahdissa. Tuskin kahvit ennätämme siemaista, kun kuljettaja jo ilmestyy paikalle ja kertoo varapyörän olevan vioittuneen paikalla. Uusi rengas jää hankittavaksi Sortavalasta. - Ja se myös onnistuu aiheuttamatta vähäisintäkään viivästystä aikatauluumme.

Tullista ja rajamuodollisuuksista selviämme ennätysvauhtia: ei mitään viivytystä, ei tavaroiden tarkastusta kummallakaan puolella rajaa. Edessä aukeaa suuri Venäjän maa. Tuttu reitti Sortavalaan. Tie on melkein Suomen teiden veroinen. Vähän kuitenkin nyökyttää enemmän - esimakua siitä mitä on tulossa. Vähän hätkähdyttää - vaikka onkin ennen nähty - Sortavalan esikaupunkien 'arkkitehtuuri', Helylä ( - Helyulya, heh, heh heidän oikeinkirjoitukselleen!).

Olin jotenkin saanut sen käsityksen, että Piipun pihaan majoituttaisiin. Tuttu paikka. Mutta käväisimme siellä vain kääntymässä ja majoituimme paljon 'aidompaan paikkaan' eli hotelli Sortavalaan. Mikä lie rakennus ollut alun perin. Varmaankaan ei kuitenkaan hotelli, niin ihmeellisiä sokkeloita ja käytäviä oli huoneisiin mennessä. Muuten ei mitään valittamista hotellissa. Sen parhaat puolet paljastuivatkin sitten vielä seuraavana aamuna.

Retken paras herkku, valkeaa kalaa Valamossa

Kohtalainen tuuli puhaltele Laatokalla, kun Valamoon lähdemme. Ei kylläkään tuntunut missään. Niin jämerästi siivilleen nousee kantosiipialus. Eipä myöskään sen kummemmin pelottanut, vaikka ikään kuin tukit olisivat pohjaan kolisseet. Aaltoja ne vain olivat. Minua sen sijaan hieman hirvitti Valamossa odotettavissa oleva mäkien kiipeily. Turhaan. Hyvin selvisin. Heti rannassa oli kyllä ihan muunlainen kauhistus. Oppaille työtehtäviä jakava pomotyttö yritti liittää meidät koko päivän retkeläisten joukkoon, joiden ohjelmassa oli ruokailu (lounas!) 'mikä se nyt olikaan' skiitalla kello 1730. Paikka on tuttu, siellä on todellakin kiipeiltävää. Niskakarvat nousivat kauhusta pystyyn. Olimmehan lähteneet liikkeelle jo kello 5 ja vain kahvia ja lettuja joskus puolen päivän maissa välipalaksi nauttineet. Muita ryhmäläisiä ei tuntunut huolettavan. Minä panin ankaran protestin ja ihmeekseni asia järjestyikin toisin: saisimme ateriamme klo 16 luostarin trapezassa (täällä sanottiin 'trapeznajassa') eli ruokalassa. Taisikin olla ainoa paikka, jossa tällä matkalla kielitaito todella puri ja siitä oli todellista hyötyä. Opas oli jäykkäpuheisin, mitä olen koskaan tavannut, joten selostus vei ehkä viidenneksen enemmän aikaa. Yritinkin hienovaraisesti ehdottaa, että hän puhuisi venäjää ja minä tulkkaisin. Ei suostunut siihen, kun ei tiennyt taitoani. Epävarmaa olisiko se siitä myöskään nopeutunut. Vaatiihan tulkintakin aikansa, vaikka kuta kuinkin samanaikaisesti tapahtuukin.

Kierroksen päätyttyä lounas trapezassa, todella herkullista kaalikeittoa ja - täällä kai se oli - vaaleata paistettua kalaa. Muistuu mieleen, että edellisellä Valamon käynnillä yhtä moitteeton herkkuateria siellä skiitalla, vaikkakin yhtä kiireesti ja ilman 'voimajuomia' hotkaistu. Laivaan ennätimme suunnitelman mukaan. Majapaikassa sitten melko pian uusi ateria, ihan jees, mutta ei kuitenkaan luostarin herkkujen veroinen.
Tietoja Laatokasta.

Vuodevaatteiden Sinuhe-design.

Rättiväsyneenä poistan vuoteesta päiväpeiton ja olen saada sätkyn: joku on saanut neronleimauksen ja laatinut lakanat Sinuhe-designillä! Pakko ottaa valokuva. Heti alkaa raksuttaa: mistä saisi tällaisen matkamuistoksi? 'Vanhaan hyvään aikaan' sellaisen pystyi ostamaan hotellin henkilökunnalta. Mitenkä olisi nyt? Päätin yrittää aamulla, muistaen, että aulassa oli ovi, jossa teksti ''. Näissä lakanoissa tosi hyvin nukutun yön jälkeen aamulla käykin niin, että juuri kun lähden aamiaiselle ihan hirveän iso nainen menee administratsijan ovesta sisään. Minä perästä ja esitän etukäteen valmiiksi mietityn kohteliaisuuden kauniin sisustuksen johdosta. Mistä näitä saisi?
- Kuvittelen, että mistä hyvänsä kaupasta. Lähdettekö jo tänään pois?
- Kyllä lähdemme. Eikö saisi ostaa hotellin varastosta.
- Ei nyt sentään.
Saman kysymyksen esitän vastaanottotiskillä.
- Eikö niitä vaikka tuosta torilta!
- Voisiko torilla olla noin hienoa designiä?

Sattuvat meikäläiset juuri olemaan lähdössä torille katsomaan, mitä siellä olisi. Lähden mukaan. Jo kauas paistaa Nefernefer kuvio tavaroitaan purkamassa olevan tekstiilikauppiaan laatikosta. Otan tämän. En edes hintaa kysy, tinkimisestä puhumattakaan. Maksan 450 ruplaa. Se olikin ainoa sitä lajia. Myöhemmin päivällä jostakin muualta löytyy samaa designiä ja kuka mahtoi olla meikäläinen sai saman 400 ruplalla. Riemuissani riennän vielä näyttämään saalistani vastaanoton iloiselle Ljudmilalle. Ljudmila antaa monisanaisesti pesuohjeita: kaksi kertaa pitää pestä käsin ja saippualla ja vasta sitten pesuaineilla. Mahtaako tulla noudatetuksi tätä ohjetta. Selitän minäkin syytä juuri tämän mallin kiinnostavuuteen. Kysyn tietävätkö, kuka on Sinuhe tai Mika Waltari? Ei aavistustakaan. Selitän. Loppujen lopuksi kysymyksessä ei tietysti mikään Sinuhe-design olekaan, vaan suoraan vanhoista egyptiläisistä papyruksista löytyneet kuviot, jotka ovat tulleet tutuksi juuri Sinuhen kautta.

Mikä on maailman pisin pyykkilauta?

Varsinainen Karjalan kierros alkaa ja lähdemme kohti Salmia ja edelleen Aunuksen kautta Petroskoihin ja edelleen Suojärvelle. Miten otsikon kysymys liittyy tähän ja mikä on vastaus kysymykseen? No vastaushan on: Venäjän tieverkosto. Kelpaisiko Guinnesin ennätysten kirjaan? Tämä pyykkilauta, nimismiehen kiharaksikin nimitetty, alkaa heti, kun käännytään kohti itää Wärtsilän ja Sortavalan väliseltä tieltä. Mutta että sitä tämän jälkeen on tien päällä käytännöllisesti katsoen jokainen metri, sitä emme vielä tässä vaiheessa ymmärtäneet. Vai onko sitä vain jokainen Karjalan tiestön metri? Muuallahan emme liikkuneet. 'Yks kõik' sanoo virolainen, varmaan tuhat kilometriä sitä ajoimme, ainakin jos se oikaistaisiin rypyiltä sileäksi. Ja siinä oli enemmän kuin puolet liikaa! Arvelin, että selkä tällaisessa täristyksessä tulisi kipeäksi. Ehkä vähän tulikin, mutta ei mitenkään sietämättömän kipeäksi. Ja lopulta tuon hyvin sieti. Jos ei olisi sietänyt, olisi koko Venäjän Karjalan olemus jäänyt näkemättä: suotaipaleiden toisistaan erottamat kylät, järvimaisemat, mäet ja loputtomat ihmiskäden koskemattomat metsät. - Autojen kestävyyttä ihmettelen! Ja kuskien.

Jäniskoski Läskelässä

Yksi tällaisen omalla bussilla ja kuitenkin pienellä joukolla tehtävän matkan parhaita puolia on, että voidaan pysähtyä missä halutaan. Ja meillä oli mielestäni vallan mainio tapa pysähtyä vähän joka paikassa, missä oli vähänkin jotakin katsottavaa ja torin paikkaa tai kauppaa. Yksi sellainen paikka oli Läskelässä. Jäniskoski ja sen partaalle sijoitettu - käsittääkseni sellutehdas. Niin, eikö se siellä tämä eräiltä Suomen paikkakunnilta kuten Kotkasta ja Valkeakoskelta tuttu rahan haju nenään tullut? Valokuvauksellinen paikka, vähän niin kuin Imatra, jossakin suhteessa eksoottisempikin, museokoskelta tai koskimuseolta vaikuttaa. On tullut ennenkin kuvattua, tuli nytkin. Mutta myös Läskelän torilla kävimme. Kuka osti tossua, kuka mitäkin tekstiiliä. Suomalaisesta torista poikkeaa siten, ettei ole kalamyyntiä eikä torikahvilaakaan. Ainakin jälkimmäisen puutetta täytyy ihmetellä. No, sehän on pienyritteliäisyyttä, joka aikaisemmin on ollut kiellettyä. Veikkaankin, että jo lähimmän kymmenen vuoden sisällä tällainen toiminta puhkeaa kukoistukseen Venäjän kylissä ja asutuskeskuksissa. Onhan sitä jo jonkin verran nytkin kaupunkien toreilla.

Sotamuistomerkki Koirinojalla

Ensimmäinen pysähdyspaikka Läskelän jälkeen on Koirinojalla, jonne suomalaiset ja venäläiset ovat pystyttäneet yhteisen muistomerkin, Murheen Ristin, ankarien talvisodan taisteluiden muistoksi. Taulun teksti:

Kahvit Laatokan rannalla

Ensimmäiset kahvit luonnon helmassa. Tilanne, josta matkatoimisto, tässä tapauksessa Kuopion TE-Matkat, ansaitsee hyvin karkeat pyyhkeet. Ei ollenkaan riitä selitykseksi, että heiltä tilattiin vain sellainen ja sellainen matka. Matkatoimiston kuuluu tietää mitä sellainen ja sellainen matka merkitsee ja kuuluu varautua asianmukaisesti tai jos ihan minimikustannuksilla toteutetaan kuuluu edes neuvoa asiakkaita. Jäi sellainen mielikuva, että tämä puoli oli kokonaan kuljettajan varassa. Hän oli varannut runsaasti vettä, kattilan ja kaasutohon. Varsin vähäisellä vaivalla ja vähäisillä lisäkustannuksilla olisi matkatoimisto voinut varata asianmukaisemmat välineet ja osanottajien lukumäärän hyvin tietäen antaa kuljettajalle ohjeet varata myös retkieväät päivittäin tai sitten vähintään neuvoa asiakkaita varautumaan. Kyllä tällaiset neuvot ovat matkan onnistumisen kannalta ihan yhtä tärkeitä kuin rajamuodollisuuksia koskevat neuvotkin. Tiedossa on, että jotkut matkatoimistot näin tekevätkin. Vastedes valitsen ilman muuta sellaisen matkatoimiston palvelukset.

Mielestäni matkan suunnittelu matkatoimistossa pitäisi aloittaa sellaisesta yksinkertaisesta seikasta kuin ateriointi. Ihminen - kaikkialla maapallolla - syö aamupalan, lounaan ja päivällisen. Niiden ajankohdat ovat 7-9, 12-14 ja 17-19 melkein kaikkialla maapallolla. Korkeintaan tunnin jousto myöhemmäksi voidaan ajatella. Mielestäni matkatoimiston velvollisuus on huolehtia siitä, että matkalaisilla on mahdollisuus näihin aterioihin. Aamiainen onkin kiitettävästi hoidettu majapaikoissa, mutta tällä matkalla lounasmahdollisuus oli sataprosenttisesti laiminlyöty. Illallinen oli muuten hoidettu, paitsi kotiintulopäivänä. Mielestäni matkatoimistoa ei ollenkaan vapauta se, että lounas ei kuulu matkan hintaan. Siitäkään huolimatta, että matkalaiset tyytyisivät yhteen lämpimään ateriaan päivässä. Nyt ensimmäisenä päivänä lähtö oli klo 5 aamulla. Kahvia ja lettua ehdotettiin joskus lähellä puolta päivää, lounas nautittiin klo 16 (suunnitelman mukaan 1730) ja päivällinen klo 20. Ei kelpaa alkuunkaan. Selitykseksi ei kelpaa Venäjän olot. Sielläkin syödään puolen päivän maissa '', varsinkin, jos on viideltä lähdetty liikkeelle. Sama epämääräinen touhu näissä asioissa jatkui koko matkan ajan. Ei kelpaa, TE-Matkat!

Salmin kirkko

Salmiin tullaan iltapäivällä. Jo kahvipaikalta yritin soittaa pariin otteeseen ennestään tuttuun loistoluokan majapaikkaan ikään kuin heidän ruokapuolen suunnittelun helpottamiseksi. Yhteys tuntui syntyvän, mutta saman tien katkesi. Tämän kuvan oli isäntäväkikin saanut. No, heillä nämä asiat hoidetaan joka tapauksessa joustavasti ja viimeisen päälle. Ei huolta. Niinpä voimme pysähtyä missä mieli tekee. Me pysähdymme Salmin kirkolla. Tiilestä on temppeli rakennettu, nyt täysin raunioina. Helppo nähdä, että on ollut iso ja tyylikäs. Eipä taida siitä enää nousta.

Karnauhovin lepokoti

Sitten saavutaan meikäläiselle melkein tarunhohtoiseksi muodostuneeseen paikkaan, paikallisen kolhoosin eläkkeellä olevan eläinlääkärin ja eläkkeellä olevan opettajan Nikolai ja Valentina Karnauhovin kotiin. He majoittavat leipänsä jatkeeksi turisteja. 'Majoittavat' on köyhä sana kuvaamaan heidän toimintaansa. Paikkaan tullaan kuin kotiin. Isäntä ja emäntä avosylin vastassa. Ja hoito ja huolenpito on samaa luokkaa. Hökkeli oli paikalla, kun Nikolai ja Valentina aikoinaan sen ostivat ajatellen juuri eläkepäiviään. 'Kyyhöttää nyt kerrostalon kaksiossa lopun ikäänsä...' kuten Nikolai talon hankintaa perustelee. Itse ovat kaiken rakentaneet. Toistakymmentä vierasta pystyvät kerrallaan majoittamaan ja ruokkimaan - ja saunottamaan. Puutarha on tiptop kunnossa, kuten kyllä täällä melkein kaikkialla. Näkyy Karjalan viljavuus. Täällä oma puutarha, sellainen on kaikilla kerrostalojen asukkaillakin, ei olekaan pelkkä harrastus vaan välttämättömyys. Hyvin suuri osa elintarvikkeista saadaan omasta puutarhasta: perunat vihannekset, salaatit, hedelmät. Kuvittelen, että kaikki on myös 'luomua', eikä vain harrastuksesta vaan välttämättömyyden pakosta.

Retki kotikyliin. Vastat - vihdat

Meillä on sopivasti pari tuntia aikaa oikea-aikaiseen! illalliseen. Lähdemme 'kotiseuturetkelle' kahden seurueen jäsenen syntymäsijoille. Nikolai sihtaa tarkoin meidän vanhaa karttaamme ja ottaa sitten esille omansa. Kyllä niissä jotakin yhteistä on. Neuvoo tien. Kirkkojoen kylän loppumerkin jälkeen vasemmalle. Aika pitkälti peltojen halki, peltotieltä vaikuttaa. Sen mukaan mennään ja ihme ja kumma - ainakin itselleni - sinne pääsee Aune mihin pyrkiikin. Uinti 'omassa' rannassa ja vasta, kaksikin, 'omista' koivuista - vai onko tämä sitä seutua, että 'vihta' kuten vähän etelämpänä minun kotiseudullani Virolahdessa aivan rajan tuntumassa? Vielä helpommin löytyy sitten Mirjan kotipaikka Salmin itäpuolella Räimälässä. Itsekin olen kolme kertaa evakossa ollut, mutta joka kerta ja lopuksi kotiin palannut. Voi vain yrittää kuvitella niiden mielialoja ja ajatuksia, jotka eivät sitten lopuksi enää kotiinsa päässeetkään.

Löylytys Nikolain tapaan

Palataan juuri ajoissa illalliselle ja illallisen jälkeen on sauna, naiset ensin, miehet sitten. Ja saunassa odottaa yllätys. Ne vastat eivät totisesti hukkaan menneet! Miesten vuorolla Nikolai lähtee mukaan. Ihmettelen vähän kun osaa minulta kysellä, että mikä on sydämen kunto. Mielestäni ei ole saanut tietoa rytmihäiriöistäni sen enempää kuin tahdistimestanikaan. Sanon että ei mitään, kyllä hyvin voin saunassa käydä. Tullaan saunaan ja Nikolai kellistää minut joukon nuorimpana lauteille ja alkaa hutkia toinen vasta toisessa, toinen toisessa kädessä vuorolyöntiä - ja se on todella lyöntiä karhunvoimaiselta tärikältä. Muistuu mieleen sekä Cervantesin tuulimyllyt että Dostojevskin kertomukset vankileirin raipparangaistuksista, joita kumpiakin sattumalta juuri luen. No, vihta on vihta eikä mikään raippa. Kahteen kertaan koko ruhon selkäpuolelta läpikäytyään heittää ison soikollisen juuri sopivaksi sekoittamaansa vettä pitkin selkää ja auttaa henkeään haukkovan 'potilaan' pystyyn.

Sama käsittely kahdelle muullekin. Hyvin löylytyksen sietävät ja sanovat hekin, etteivät moista ennen ole kokeneet. Nikolai aikoo palvelukset tehtyään livistää, mutta ei onnistu. Sama kohtelu. Minä muka riskinä nuorena miehenä saunottajaksi. No, kyllä molemmat vihdat heiluvat, mutta jo äänestä kuuluu, että töpsyttelyä se vain on. Erityisesti huomaavat muutkin, että vasemman käden lyönti ei ole mistään kotoisin. Ehkä Nikolai karkaamalla halusikin säästää saunottajan häpeältä... Tuskin sentään. Saunan jälkeen istumme kahdestaan pitkän tovin vilvoittelemassa ja Nikolai kertoo lyhyen version elämäntarinastaan. Paikkakunnalta on kotoisin, samoin Valentina. Itse on opiskellut Pietarissa, Valentina Petroskoissa. Työpaikka sitten kummallekin Salmissa (Valentina maantiedon opettaja oppikoulussa).

Aunuksen kautta Petroskoihin

Valkenee torstai-aamu. Kunnon aamupalan jälkeen heitämme hyvästit Nikolaille ja Valentinalle. Edessä on täkäläisittäin ja näissä tieoloissa varsin pitkä taival, ei kuitenkaan kartan mukaan sen enempää kuin 230 km: Salmista Aunuksen kautta Petroskoihin. Pysähdykset Rajakonnussa, kylien toreilla ja kaupoissa - iso plussa. Rajakonnussa, siis entisellä Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rajalla ennen sotia, kävimme rajamuistomerkillä ja vähän sen jälkeen kaupassa, josta ostimme juomia ja minä vielä teekannunkin muistoksi. Sitten nähtiin mummoja seisomassa porteillaan jonkun taistelun muistomerkin lähellä. Paha moka, etten huonojalkasuuttani lähtenyt muiden mukana mummoja kuuntelemaan. Minä kun en näistä taisteluista niin ole innostunut. Kuvittelin, että vain käväisevät ja katsovat, mutta viipyivätkin pitkään ja haastattelivat mummoja tien kahden puolen. Kahvia ja mukana tuotuja vaatepaketteja myös annettiin. Mummot siis pajattivat livviä, joka on juuri ja juuri ymmärrettävää näin maallikollekin, saati sitten joukossamme oleville Karjalasta kotoisin oleville. Minulla on pientä etua venäjän kielestä.
 

Aunuksessa pysähdymme ja käymme katsastamassa torin. Minä ostan lähikaupasta herkullisia peruna- ja omenapiirakoita, muistaakseni 8 ruplaa (25 senttiä) kappale ja kirsikoita, tuontitavaraa, olikohan peräti 270 ruplaa (8 euroa) kilo.

Kahvitauko mummon portilla

Torstai-päivälle sattuu minun kohdallani toinenkin mummo-moka tai minun mielestäni oikeastaan kaikki muut mokasivat. Alamme etsiskellä sopivaa kahvinkeittopaikkaa. Pysäytämme erään kylän laidassa, mikä mahtoi ollakaan nimi, muistaakseni suomea eli karjalaa. Juuri oli autossa kerrottu tavanomaiset saksalaisvitsit ja päivitelty heidän öykkärimäistä käytöstään. Itse asetuttiin aivan jonkun mummon portin pieleen paikalle, josta nähtiin kylän kaikki talot, siis myös kaikista taloista nähtiin meidät. Mitä mahdettiin kylässä ajatella meistä? Minä huonojalkaisena jäin lähdössä viimeiseksi, kun en millään voinut kuvitella, että sellaiseen paikkaan todella asettuisimme. Minä jäinkin sitten autoon ja haukkasin piirakkani mineraaliveden kanssa, kun en oikein kahvista osaa ilman kermaa nauttia. Teetähän sitä myös olisi ollut saatavilla, mutta siihenkään ei sokeria. Matkatoimistolle, aiheesta tai ilman, omistin muutaman kitkerän ajatuksen. Onneksi ei kukaan muu ollut moksiskaan, vaan juttu luisti ja vitsien rohkeudessa tunnuttiin kilpailtavan.

Petroskoi - kaunis kaupunki

Kohta puolen päivän jälkeen saavutaan sitten Petroskoihin, ehkä puolet meistä ensimmäistä kertaa. Kuljettaja Raimo oli jo Salmista käsin soittanut ja varannut meille puolitoistatuntisen opastetun kierroksen kaupungin nähtävyyksiin. Kohta majoituttuamme lähdemme kierrokselle. Kaunis on kaupunki, siitä oli jo etukäteen kuultu. Mutta kaunis on opaskin niin että aika ajoin kaunista silmän ruokaa on niin paljon tarjolla, ettei oikein tiedä, mihin silmänsä kääntää. Pietari Suuresta aloitetaan. Hän on kaupungin vuonna 1703 perustanut, siis samana vuonna kuin Pietarinkin Nevan suulle. Tykkitehdas on ollut kaupungin ytimenä. Karjalassa siis on malmivaroja. Saamme tietää, että Pietari oli suuri myös fyysisesti, kaksimetrinen. Ja isokenkäinen, vaikka jalan todellinen koko olikin oliko se vain 38? Täällä on sopusuhtainen ja mielestäni tyylikäs patsas. Pietarissa Pietari-Paavalin linnoituksessa sen sijaan on jotenkin vastenmielisen näköinen Pietari Suuren patsas: pieni pää ja ilkeä ilme. Epäilenkin, että on neuvosto-aikana tahallaan vastenmieliseksi tehty. Näemme myös Leninin patsaan liehuvaviittaisena osoittamassa kansalle tietä onneen. Upeaan teatterirakennukseen olisi ollut kiva tutustua myös sisältä. 
(Petroskoi 303 vuotta o Petroskoin päivä o Reviisori tuli meille)

Lopuksi käymme suuressa supermarketissa, todella suuressa. Siellä on ihan kaikkea, mitä voi kuvitella. Laskin ainakin 10 eri mallista kahvinkeitintä. Tavallisesti ostan tällaisista paikoista jonkun kalasäilykkeen maistiaisiksi kotiin. Jotkut löytävät hunajaa kauniissa porsliiniastioissa. Kahvikuppeja, kristallia yms myös katsellaan. Mahtoiko tarttua mukaan. Minä ostan kaksi kassillista evästä koko porukalle tulevia kahvitaukoja varten. Onneksi on ruokatavara täysin meikäläisen tasoisesti pakattua, joten parin päivän tarve hyvin säilyy. Etsin myös pahvimukeja ja muovisia ruokailuvälineitä, mutta niitä en löytänyt sen paremmin kuin sopivaa kertakäyttöpöytäliinaakaan. Ehkä ei tällaiset höpsötykset vielä kuulu valikoimaan. Sen sijaan löydän jotakin, mitä en olisi odottanut: kaljaa eli ia 2 litran pulloissa. Sitä myytiin ennen vanhaan bensatynnyrin kokoisista tankeista melkein joka kadunkulmassa, nyt en ainuttakaan sellaista nähnyt. Viimeisen sellaisen näin pari vuotta sitten Riiassa jonkun puolueen vaaliriehassa. En tiedä oliko tarkoitettu vanhana muistona tuomaan lisäarvoa vai korostamaan tapahtunutta muutosta parempaan.

Hotelli Severnaja - Pohjola

Hotelli Severnajassa, Pohjolassa, vietämme kaksi yötä. Ei pienintäkään huomauttamista hotellin suhteen sinänsä. Huoneemme ovat ensimmäisessä kerroksessa, katutasossa. Petroskoi on pohjolan suurkaupunki, sillä meteli kadulla ei lainkaan lakkaa yöllä. Ihmisten äänet kuuluvat kolmeen ja autot huristelevat koko yön. Puolen yön jälkeen tyypillinen tapaus on enemmän juopunut sössöttävä mies ja vähemmän juopunut, mutta äänekäs ja selväsanainen nainen. Siinä yleensä ukko kuulee kunniansa. Mutta on sopuisiakin tapauksia. Severnajassa ruoka on ihan aitoa venäläistä alkusalaatista lähtien, mutta ei kuitenkaan sen kummempaa kuin ohjesäännön mukaisesti sanoen 'ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi'. Täällä votkaryyppy kuuluu asiaan, kuten kotona joulupöydässä. Täkäläiseen tyyliin kuuluu, että aamiainenkin tarjoillaan valmiina annoksina pöytiin. Se merkitsee, että pienen naisen ja suuren miehen (tai suuren naisen ja pienen miehen) annos on yhtä suuri. No yhtä paljon siitä joka tapauksessa maksavatkin, niin että OK. Näin eläkeläisenä ei liian pieniä annoksia tarvitse pelätä saavansa, mutta joku riski mies voi pitää tasajako annoksia liian pieninä ja naiset jättävät lautaselle jo ihan häveliäisyyssyistä. Ihmettelen, olenko missään Venäjällä hotellissa nauttinut aamiaisen '' (=ruotsalainen pöytä) eli seisovasta pöydästä.

Kizhin seikkailu

Perjantai-aamuna päätämme joukolla lähteä kuuluisalle Kizhin saarelle. Siitä tuleekin monessa mielessä mieliin painuva seikkailu. Jo edellisenä iltana oli hotellin vastaanotosta tiedusteltu, mihin aikaan laiva lähtee. Kello 9. Hyvä. Lähdetään puolelta, että ennätetään ostaa liput. Olemme laivarannassa 8:40. Ei mitään opasteita. Sieltä ja täältä kysellen selviää, että seuraava lähtö on kello 10. Näin se täällä on: hotellissa ei tiedetä kaupungin parhaasta nähtävyydestä tuon taivaallista. Jaha, hyvää aikaa. Käväistään etsimässä toria / kauppahallia. Löytyy, mutta avataan kello 10! Jo edellisenä päivänä olimme kiinnittäneet huomiota modernin näköiseen oranssiin teehuoneeseen, Ivan Kupala. Ihmettelen mitä mahtaa tämä nimi tarkoittaa. Myöhemmin selviää, että se on todella miehen nimi. Se kun voisi myös olla jotenkin mainoslause, sillä 'kupala' tarkoitta 'on uinut', mutta kylläkin feminiinimuoto eli (nainen on uinut eikä Ivan). No mikään muu paikka ei ole auki ja meillä on puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Käymme tutustumassa.

Mahtoiko olla ensimmäistä päivää auki? Pelkkiä teini-ikäisiä on palveluskunta ja kovin tottumattomia, ikään kuin välttelevät meitä pikemminkin kuin uskaltautuivat puhekontaktiin. Hyvin palveluhaluisia kuitenkin. Paikka on blini- eli lettubaari, jonka ainoa tarjottava on täytetyt letut ja kahvi tai tee. Mutta täytteitä onkin sitten varmaan parikymmentä erilaista, on suolaista ja makeaa, lihaa, vihanneksia, hilloa ja marmelaadia. Samoin on tee- ja kahvisortteja. Melkoisen sählingin jälkeen kullakin meistä on lämmintä nenän edessä. Henkilökunnassa aiheuttaa hämmennystä se, että olemme niin köyhää porukkaa, että jotkut meistä tilaavat kimppaletun eli yhden letun kahdelle. Olemme juuri aamiaisen nauttineet, enempää emme jaksa. Löytyypä kuitti lompakosta: blini liha- ja vihannestäytteellä 32 ruplaa (noin 1 euro), 2 annosta teetä 28 ruplaa, siis alle 50 senttiä kukin, sitruunasta erikseen 1 rupla eli kolmisen senttiä. Koko satsi 62 ruplaa eli alle kaksi euroa. Eipä ollut kallista!

Uusi yritys laivarannassa. Ei nytkään mitään opasteita, mutta kantosiipialus näkyvillä. Kysyn satamavahdilta. Tuolta paviljongista lippuja. Nyt alkaa olla jo kiire. Loppunmyyty, ei lippuja enää tähän lähtöön. Olisikohan jo silloin ennen 9 ollut lippukassa auki? Olisiko silloin saanut? No, ei hätä ole ollenkaan tämän näköinen. Lipuntarkastaja sanoo, että kysytään kapteenilta. Kapteeni tulee paikalle. Montako meitä on? Seitsemän. Kyllä sittenkin onnistuu. Paljonko maksaa? 9000 ruplaa (257 e) koko joukko, 1285 ruplaa (37 euroa) henkeä kohti. Tuntuu hurjalta hinnalta, löytyykö edes niin paljon? Pitkää harkinta-aikaa ei jää, sillä alus on jo lähtemässä. Loppuunmyyty. Mitä merkitsee? Kyllä, kaikki istuimet varattu. Mutta meistä tulee 'salamatkustajia'. Kapteenin työhuone, pieni hytti. Sinne mahtuu juuri seitsemän. Itse asiassa olisi ehkä vielä mahtunut kahdeksaskin. Mutta kyllä siellä tiukassa olemme, pehmustetuilla penkeillä kuitenkin, paitsi yksi pöydällä, sekin pehmustettu. 

On meillä hauskaa, kun arvailemme, mistä oikein on kysymys. Onko kapteenin yksityinen bisnes? Saattaa olla kapteenin yksityinen bisnes koko laiva. Mahdetaanko saada matkalippua ollenkaan? Miten päästään takaisin ja milloin? Kysynkin kapteenilta, miten takaisin. Samalla tavalla takaisin. Ja liputkin saadaan. Juuri sen hintaiset kuin laivarannassa oli ollut puhe. Arvailuksi vieläkin jää korkean tuntuinen hinta. Mahdettiinko matkustaa 'erikoismaksuluokassa'? Kyllä, kuten tämä linkki paljastaa. Ainakin erikoiskohtelu saatiin. Kapteeni ja miehistö tunsivat meidät ja tervehtivät kuin tuttuja sekä laivasta lähtiessä että paluun aikaan. Ei tarvinnut lippuja näyttää.
 

Kuuluisat puukirkot näkyvät laivarantaan. Etäisyys ehkä alle kilometri eikä rankkaa nousua, vaan kuta kuinkin tasaista ja vielä leveä puusilta melkein puoliväliin saakka. Helpotuksesta huokaisen. Mutta sisäänpääsymaksu on vielä erikseen, ei kuulu laivalipun hintaan. 500 ruplaa (15 e). Samaan nousee kuin Valamon matka 51 euroa Suomesta ostettuna.

Portilla syntyy mielenkiintoinen ongelma oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Sattuu samanaikaisesti saman kokoinen ryhmä kuin meidän. Siinä on pari nuorta miestä, jotka muistuttavat mieleen 50 vuoden takaiset urheilukilpailut. Mennään sisään aidan raosta pummilla. Eipä tullut silloin urheiluintoisena mutta rahattomana poikasena mietittyä asiaa sen kummemmin, eikä painanut mieltä jälkeenpäinkään. Näytti siltä, ettei näidenkään veikkojen mieltä jäänyt painamaan. Pikemminkin olivat tempustaan ylpeitä. Herää kuitenkin muutama kysymys:

Olisikohan ollut mahdollista, että vielä muutkin kuin nämä kaksi olisivat päässeet pummilla? Onkohan se tässä maassa yleisesti hyväksytty tapa? Jos tiukasti otetaan, se on samaa kuin varastaminen. Onko vähäpätöinen vai ihan oikea varkaus. Kukapa ei olisi työnantajaltaan kyniä taskuunsa pistänyt? Voidaanko siihen verrata? Joutuuko tästä kuka kärsimään? Museon omistajalta jäi 1000 ruplaa saamatta. Hänkö kärsii? Vai onko työllistämisvaikutuksia, jos jokainen ryhmä tekee näin? Tuskin kassa kuitenkaan joutuu pulittamaan puuttuvaa summaa, kun ei yhtään lippua mennyt rahatta. Vai voidaanko ajatella, että tällä tavoin ryhmä sai alennusta törkeän tuntuiseen kokonaishintaan. Ihan oikein niille riistäjille! Näin hinta paremmin kohdallaan. 

Ehkä nämä nuorukaiset olivat sen myös ansainneet ryhmän silmissä, tehneet ryhmälle summan edestä palveluksiaan. Niin ettei ollut syytä jakaa tuhannen ruplan 'voittoa' kaikkien kesken, parisataa per henki. - Temppu ei kuitenkaan kelvanne lapsille opetettavaksi edes taskurahojen säästämiskeinona. Ei ihme, että nykyään niin paljon business-etiikasta puhutaan. Itse en ole mokomaa aikoihin joutunut näkemään.

Kummiperheen tapaaminen

Tämän retken erikoisimpia kokemuksia on emännän kummiperheen tapaaminen. Itse asiassa se oli koko retkeen osallistumisen päämotiivi. Neljä vuotta on pidetty yhteyttä ja avustettu alun perin kovinkin vaikeassa asemassa ollutta äiti Mashaa ja tytär Viktoriaa, joka nyt on viisivuotias. Aikaisemmin emme heitä ole tavanneet. He tulivat nyt yhdessä meitä tapaamaan hotelliin jo ensimmäisenä iltana ja toisena iltana me kävimme heidän kotonaan. Näiden tapaamisten myönteisin kokemus oli itse asiassa helpotuksen huokaus: asiat eivät enää ole lainkaan niin hullusti kuin luultavasti alun perin olivat. Saattaisi jopa olla aihetta etsiä uusi vaikeuksissa oleva avustettava.

Sodderin kautta Suojärvelle

Lauantai-aamuna matka jatkuu Petroskoista Sodderin kautta Suojärvelle ja sieltä edelleen 'Pikku' Kostamukseen ja takaisin Suojärvelle, missä yövymme. Sodder on paikkakunta suoraan länteen Petroskoista, vähän toista kymmentä kilometrin poikkeama varsinaiselta reitiltämme. Täällä toimii suomalaisten perustama seurakunta ja kirkko välittäen avustuksia pulassa oleville. Jotenkin on muodostunut hyvin lohduton kuva oloista Venäjän Karjalassa, ja kyllähän siellä on hökkeliä hökkelin vieressä, mutta sittenkin: pahimmat hökkelit taitavat olla vain kokonaan hylättyjä asumuksia. Maaltapako on tehnyt tehtävänsä. Työikäiset ovat lähteneet, mummot ja papat ovat jääneet. He pystyvät kyllä puutarhaa hoitamaan - ja se onkin elintärkeä asia sekä vanhuksille itselleen että kaupungeissa asuville nuoremmille - mutta rakennusten ylläpito ja kohentaminen on hankalampi asia. 

Kukoistavat kasvimaat ja siistit puupinot rakennusten seinustoilla, siellä täällä auto pihalla. Kyllä tietysti suunnilleen 50 vuoden takaiset olot Koti-Suomessa muistuvat mieleen, mutta ainakin minusta tuntuu, että kehityksen pyörä on alkanut hiljalleen pyöriä. Olen aistivinani samaa myös paikallisista lehdistä Karjalan maa ja vastaava venäjänkielinen . Ja samaa huokuu myös - mikä se paikkakunta olikaan - tapaamaltamme Zojalta ostamastani monien harrastelijakirjoittajien karjalankielisestä kokoomateoksesta 'Omil pordahil'. Sitä melkein ymmärtää kylmiltään. Etsinpä siitä sopivan kohdan tähän näytteeksi.

Suojärveltä 130 km kierros Pikku-Kostamukseen

Suojärvelle saavumme sellaiseen aikaan, että majoituttuamme lähdemme vielä eteenpäin kohti pohjoista 'Pikku' Kostamukseen. 'Pikku' sen takia, että tämä ei ole se suuri teollisuuspaikkakunta vielä kauempana pohjoisessa, vaan kylä muiden kylien joukossa. Tällä matkalla taisi pyykkilauta olla ryppyisimmillään. Pelkästään ryppyistä soratietä, paitsi yhden vauraamman kylän kohdalla sittenkin parin kilometrin pituinen - meikäläisittäin sanoen - pikitien pätkä. Aaron kotikylässä vedämme henkeä ja ihailemme kovin kauniita maisemia. Ylimääräinen puolen tunnin pysähdys tulee sen takia, että käyttämämme tieosuus on suljettu ralliharjoituksen takia. Jotkut käväisevät uimassa. 

Täällä levähdämme myös hetken kauniissa jokimaisemassa komeata siltaa katsellen. Perillä on jollakin tavoin Sulille tuttu paikka, mutta isäntäväki ei ole kotona. Tapaamme kuitenkin heidän Pietarista tulleen vieraansa, joka lupaa kertoa terveiset. Sitten sama pyykkilauta toiseen suuntaan, ihan yhtä ryppyinen. Emmekö tälläkin retkellä murustelleet eräässä käyttämättömän näköisessä tienristeyksessä äkäiset itikat seuranamme?

Hotelli Suojärvi - design Josef Stalin

Aaro oli useaan kertaan ikään kuin anteeksi pyydellen varoittanut, että täällä olisi retken heikkotasoisin majoitus. Ehkä olikin heikkotasoisin, mutta ei lainkaan heikkotasoinen. Varoitusten takia olin suunnilleen odottanut torakoita ja luteita ja likaisia vuodevaatteita. Ei puhettakaan! Ainoan torakan koko retkellä tapoin yöllä suuresti jo edellä ylistämäni Karnouhovin lepokodin vessan lattialla. Hotelli Suojärvessä - design Josef Stalin - kaikki oli ihanasti rempallaan, mutta moitteettoman siistiä, ei jälkeäkään vanhasta 'ryssän hajusta', vaikka kuinka olisi nuuhkinut. 

Harmittaa, ettei tullut perusteellisemmin valokuvattua rakennuksen yksityiskohtia: tuumastukilla suunnilleen kohdalleen satutettuja ovia ja ikkunoita, aivan upeata omaperäistä lautaparkettia ravintolan lattialla. Jokainen ruutu on maalattu eri värillä. Siis lautalattian tapainen 50x50 cm sauvaparkettiruudukko vuoroon pitkin ja poikin ja ruudun vaihtuessa myös väri vaihtuu. On sopivasti kulunut, joten värityksen huomaa vain erikseen katsomalla. Huoneen yleinen ilme muistuttaa jotenkin omien armeija-aikojen vanhoja kasarmitupia. Kaiken kaikkiaan sellainen nähtävyys, että sen toivoisi säilyvän muistomerkkinä eräästä aikakaudesta, varsinkin kun on moitteettomassa kunnossa sinänsä.

Tietysti käymme täälläkin kaupoissa ja pysähdymme vähäisilläkin toreilla. Eräälläkin torilla on ihan samanlaisia työkalujen myyjiä, vai taisi olla vain yksi, kuin on Suomessakin ja samoja taitavat olla tavaratkin: venäläisiä putkipihtejä, jakoavaimia, vasaroita ym. Kaupat täälläkin ovat pullollaan tavaraa - toisin kuin Brezhnevin aikaan eli 'pysähdyksen aikaan'. Siihen aikaan tyhjät kaupat siellä ja täydet lännessä selitettiinkin kansalle siten, että neuvostotyöläiset ovat niin vauraita, että kaupat ostetaan tyhjiksi, kun sen sijaan lännen riistokapitalismissa työläiset ovat niin köyhiä, etteivät pysty ostamaan mitään, vaan tavarat jäävät kauppoihin. Olen kuitenkin useammin kuin kerran pyynnöstä valokuvannut neuvostoystäviäni heidän Suomessa käydessään K-kaupan lihatiskin ääressä. Se oli turismi-ihme siihen aikaan.

Pyykkilaudan päätä ei näy - suota - kyliä - suota -sodan jälkiä

Seuraavana aamuna lähdemme kunnon aamiaisen jälkeen kotimatkalle, vielä kuitenkin kiertäen Suistamon kautta. Sinnekin on jonkinlaiset siteet yhdellä pienen seurueemme jäsenellä. Matka on taaskin kokonaan pyykkilautaa kosteassa ympäristössään, nimittäin otsikon mukaan: suota - kyliä - suota, myös vielä sodan jälkiä, ainakin juoksuhautoja ja muistomerkkejä. Yhden varsin kuuluisan kohdalla pysähdymme: Kollaa kestää. Olen kuullut, että Kauko-Idässä, oliko Vietnamissa, kuuluisa Kwai-joen silta on pettymys, varsin vaatimaton siltapahanen. Jaa, jaa, sitähän on myös maailman kuuluisin maalaus, Leonardo da Vincin Mona Lisa Pariisin Louvressa. Sen äärellä kuulee vain pettymyksen huokauksia. Samaa voi sanoa myös Kollaan joesta, paremminkin puropahasesta. 

Ja suorastaan alakuloiseksi maahan pälyilyksi muuttuu kävijän katse muistomerkin luona. Kivestä veistetty muistomerkki on nimittäin pystytettäessä katkennut (Yrjö Kotisalo tietää asiasta enemmän), eikä sitä ole korjattu, ei kai olisi voitukaan. Eikä uuttakaan ole tehty. Näin on asia suomalaisten muistomerkin suhteen. Venäläisten vastaava on ehyt ja melko mukavalla paikalla, mutta se on hyvin karu ja vaatimaton ja vailla runollista lentoa myös sen teksti, jossa suurin piirtein sanotaan vain, että muistomerkki on pystytetty Suojärven alueen puolustajille, tarkka-ampujadivisioonalle.

Suistamo - uusi kirkko - vanhan muistomerkki

Ennen Kollaata pysähdytään Suistamon kirkolla. Mitkä lie olleet sen kohtalot tässä välillä, mutta nyt se on auki, toimii ja on käytössä. Kovin on vaatimaton suuren puukirkon sisustus ja pitkä heinikko ympäröi kirkkoa aitauksessaan. Suomen suistamolaiset ovat ymmärtääkseni paikan kunnostaneet ja kohentavat sitä jatkuvasti. Täällä on kirkon hyväksi myynnissä yhtä ja toista matkamuistoa. Ja tänne jää viimeinen seurueemme mukanaan tuoma avustuskassillinen. Taitaa suntio itse olla lapsukaisineen sopiva kohde. Ja niin viimein putkahdamme metsästä ihmisten ilmoille tutussa paikassa Läskelässä, missä vielä tutkimme torin ja useampiakin kauppoja ostaen kuka mitäkin. 

Ainakin kurkkuja tarttuu mukaamme useita purkillisia, 4-5 litran purkki 54 ruplaa. Ainakin kolmea neljää kokoa hinnat vastaavasti aleten on tarjolla ja meikäläinen kierrekansi purkin päällä - toista oli pysähtyneisyyden ajalla: hyllyssä vain yhtä lajia purkki, jonka sai auki vain erikoistyökalulla tai erityistä varovaisuutta noudattaen myös tongilla ja ruuvimeisselillä. Lasinsiruja sai varoa. Mutta jokin oli ennen paremmin: sisältönä valkosipulilla marinoituja hapanmenetelmällä säilöttyjä kurkkuja. Vesi tulee kielelle, kun muistelee. Nyt samanlaisia etikkakurkkuja kuin meilläkin. Ei mitään äjähdystä suussa!

Ruskealassa kahvitauko pöydän ääressä

Kuski kokeneena tietää, missä tänään paras pysähdyspaikka: Ruskealassa. Niin olikin, leirintätyyppisiä pöytiä, yksi meillekin. Tässä ainakin jo kolmas iso munaus kuvaustouhuissani - niin nälkäinen ja ahne olen, että valokuvien ottaminen kokonaan unohtuu. Vallan idyllinen paikka: joki, etten sanoisi. koski, uimapaikka, jossa on pulikoijia, ainakin saksalaisseurueesta. Meistä ei enää kukaan. Tässä paikassa olen itse ennenkin lepotauolla ollut.

Rajalla - passit - tax freet - tullit

Sitten tullaankin jo rajalle. Pari, kolme turistipyydystä käydään läpi ja viimeisiä ruplia käytetään. Mitään erityisen kohahduttavaa ei enää löydy. Kauppiailla täällä on hyvä tieto kävijöiden ostovoimasta ja myös mieltymyksistä. Hinnat on laitettu sen mukaan. Kauppiaat kyllä hymyilevät ja ovat ystävällisiä, heille pienikin business on tuottoisaa, turistit sen sijaan pälyilevät epäluuloisina. Rajamuodollisuudet taaskin aivan täyttä vauhtia. Pikkubussi kulkee isompien kanssa samaa linjaa ja pääsee, ainakin nyt pääsi, nopeasti läpi. Henkilöautojonot sen sijaan ovat aika pitkiä. Suomen puolella, vai oliko sittenkin jo Venäjän puolella viimeisessä paikassa, täsmälleen aidot suomalaiset kahvit. 

Melkein kaikki keräilevät kohtuullisen määrän pulloja tuliaisiksi itselleen ja muille. Ja kyllä kai hinnoissa euron tai parin ero onkin. Eihän se kauppa muuten kävisi. Itse en jaksa innostua. Jos kaikki muut olisivat kuin minä, rajabusiness varmaan kuolisi. Minä tavallisesti passintarkastuksessa sanon tarkastajalle: tässä kaikki kolme, ruumis, sielu ja passi. Jotkut hymyilevät, jotkut eivät kiinnitä mitään huomiota. Enää en uskalla ryhtyä kyselemään viranomaisilta toimen hyödyllisyyttä, kun kerran virkamies suuttui ja lupasi milloin vain pitää tunnin esitelmän aiheesta. Hyvä että selvisin ilman ruumiintarkastusta. Kysäisen sen kysymyksen seurueeltamme. Joku vastaa: sillä tavoin saamme halpaa turistiviinaa. - No comments, enpä taida enää kysellä.

Ylämylly. Viimeinen kahvitauko - merkillinen tapaus

Viimeiseksi pysähdyspaikaksi sovittiin Ylämylly, Joensuun tuolla, niin tai tällä, puolella. Pidän itsestään selvänä, että siellä nautittaisiin päivän lämmin ateria. Mutta toisin käy: niin ovat kotiherkut jo kaikkien mielessä, ettei kukaan korviaan lotkauttanut ehdotuksilleni. En sitten minäkään yksin ruvennut syömään, vaikka kauan haikailenkin kykenemättä päättämään, mitä ottaisin. Voileipä ja tee on sitten pitkään hautomani ratkaisu. Hautoessani joudun yllättäen taaskin merkillisen pummaustapahtuman todistajaksi, tai en itse tapahtumaa nähnyt, mutta seuraukset. Myyjätytöt valittelevat, että nyt kävi hullusti: tuli joku röyhkeä matkalainen ja livisti maksamatta väittäen olevansa matkanjohtaja. Etuisuus kuulemma kuuluu vain bussin kuljettajalle, jos mukana on vähintään 10 matkalaista. Nyt on tytöillä tippa silmässä. Miten selittää isännälle? Itsekö erotuksen joutuu maksamaan? Harmittaa, etten tullut omaa matkamuistoista säästynyttä ikään kuin ilmaista rahaa hyvään tarkoitukseen käyttäneeksi.

Kaiken kaikkiaan...

Äärettömän mielenkiintoinen matka. Ja aika kului nopeasti, hurahtaen. Kotiinlähtöpäivän aamuna totean lääketoosasta: pitäisi sen mukaan olla lauantai-aamu tai oikeastaan vasta perjantai-ilta ja kuitenkin oli sunnuntai-aamu. Oli kolme kertaa lääkkeiden otto unohtunut. Tällaisia matkoja olisi pitänyt tehdä jo silloin, kun kunto oli kova. Nyt on päällimmäisenä pelko, että jos tulee pitkiä käveltäviä tai jyrkkiä ja pitkiä portaita. Nyt niitä ei tullut, hyvin pärjäsin. Kiitos koko seurueelle, erityisesti Aarolle, joka koko homman organisoi.

Vaikka 'ohjesäännön mukaan' ilmaistuna matkan joka käänteessä 'ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi' niin silti ainakin kaksi seurueen jäsentä jäi kaipaamaan 'aitoa venäläistä ateriaa', hapankaalia, haudutettua punakaalia, sieniä, borshtshia, kaalikeittoa, jotakin joka todella sävähdyttää. Valamossa oltiin lähellä sitä, mutta paikan luonne tietenkin estää oikean venäläisen mässäilyn.
 
Palautetta
Yrjö Kotisalo: Historian kulku 
Yrjö:
20060719		 Kiitos seikkaperäisestä ja hyvillä kuvilla varustetusta matkakertomuksesta.Siinä sai sivullinenkin sukeltaa Karjalan nykypäivään, maisemiin ja myyttiin sekä aistia Bysantin kulttuurin piirteitä. Mielenkiintoista oli kuulla, että meidän vanha Läskelän sellutehtaamme on yhä pystyssä ja ränsistyneestä ulkomuodosta huolimatta tuottanee edelleen sellua, sitä hyvänlaatuista, jota Puna-armeija tarvitsi 1939 parantaakseen kranaattien räjähdysainekoostumusta. Satuitko muuten näkemään Petroskoissa Otto Wille Kuusisen patsaan tähyämässä Ääniselle? 10 vuotta sitten se vielä oli siellä. 
Kollaan muistomerkin kanssa kävi niin, että se saatiin pystyttää asianmukaisesti, mutta sitten iski venäläinen ilkivalta (viranomaisten tieten?), ja patsas kaadettiin. Se saatiin pystyttää torsona uudelleen. Kova olisi ollut Suomen maan, pohjoismaisen kulttuurin ja kansan kohtalo, jos oltaisiin jääty neuvostoimperiumin jyräämäksi. Etninen tuho olisi ollut ilmeinen. 
Pari kesää sitten kävin viimeksi Laatokan rannalla, katsomassa tonttiamme Vuoksen ylemmän haaran varrella ja miettimässä historian kulkua. 
PS Tuli vielä mieleen pakkolovutetun Karjalan sähkövoimalakapasiteetti, jonka avulla Leningradin sotateollisuus sai kipeästi kaipaamaansa lisäenergiaa kaikkein nopeimmin. Sähkö ja sellu siis poliittisten (lisäpöytäkirja elok.-39) syiden lisäksi. Johan siinä oli aihetta hyökätä "valkobandiittien tsuhnavaltion" kimppuun. 
Terv. Yrjö 
Asko Korpela 20060711 (20060711) o AJK-kotisivu o WebMaster