Ajk kotisivu 70

Asko Korpela
Muistelmat

21-Politiikka o 00-Muistelmat o 23-Pasifismi
Anna palautetta
Muistelmat

22 Suhteeni uskontoon

  1. Viittauslakko uskontotunnilla
  2. Kirkolliset toimitukset
  3. Onko synnin tekeminen ihmisen tärkein tehtävä?
  4. Käytöksen kultainen sääntö
  5. Jehovalaisuuden peruskurssi

Varhaisin kosketukseni uskontoon oli se, kun meidät lapset opetettiin joka ilta lukemaan iltarukous: Levolle lasken Luojani. Muuten ei kotona koskaan puhuttu mitään uskonnosta. Kuitenkin Korpelan pappa ja mamma joka sunnuntai asettuivat radion ääreen isokokoiset virsikirjat kädessään seuraamaan jumalanpalveluksen. Silloin ei tietenkään lasten sopinut mekastaa ympärillä. Kirkossa käytiin harvoin, mutta mieleen on jäänyt ja onpa säilynyt valokuvakin, kun joskus 1940-luvun alussa käytiin joulukirkossa rekipelillä jään yli. On se ollut kylmä talvi, kun jouluna hevosella jään yli on ajettu. Aivan hurjalta tuntuu.

Raamatunhistoriaa sitä sitten kansakoulussa luettiin ja ehkä myös piirrettiin. Aamurukoukset asiaan myös kuuluivat.

Viittauslakko uskontotunnilla

Eivätkö ne aamuhartaudet siihen aikaan jatkuneet myös oppikoulussa? Kyllä, meidän luokalla oli oppilas Marja-Liisa joka säesti virsiä, ellei laulun opettaja kanttori Aimo Pentti sattunut olemaan paikalla. Uskonto oli myös oppiaineena siinä missä muutkin. Mutta minun kohdallani sattui jotakin epätavallista. Tein lakon, nimenomaan viittaamislakon. Syy: tulin siihen käsitykseen, että uskonnonopettaja oli tekopyhä. Sillä siisti. Se riitti. En ollenkaan osaa tarkemmin perustella tai eritellä asiaa. Mutta lakkopäätös piti. En viitannut. Luin jopa läksyt entiseen tapaan ja vastasin ja osasin, jos kysyttiin, mutta en viitannut. Tietenkin jouduin asiasta puhutteluun, rehtorin puhutteluun. Vaikka lörppösuu olenkin, syytä, äsken mainittua, en paljastanut. En muista sainko jotakin rangaistusta, mutta uskonnon numeroni oli sen jälkeen aina välttävä 6.

Erikoisen vahvistuksen sille, että asia oli näin, sain ihan muutama vuosi sitten, kun eräs tapaamani henkilö, en muista kuka se oli, kertoi olleensa paikalla Virojoella Sammon talolla, kun meidän luokan keskikoulun päästötodistukset jaettiin. Minun todistukseni oli luokan paras ja se luettiin ääneen. Alkoi hänen ihmetyksekseen: Uskonto välttävä 6! Lakko siis piti karvaaseen loppuun saakka. Kolmannelta vaiko jo toiselta luokalta lähtien.

Kirkolliset toimitukset

Hieman erikoinen episodi uskonto-asiassa oli myös rippikoulu. Luulen, että 15 iässä käytiin, siis ehkä syksyllä 1952 Haminan seurakunnan järjestämänä kerran ehkä viikossa. Sitä piti itse rovasti Anstén. Mistä puhui rovasti? Sellainen mielikuva jäi, että pääasiassa Kari Aholaisen uudesta moottoripyörästä. Timo voi vahvistaa. Tässä taannoin oli asiasta puhe. Eihän nyt pelkästään siitä voinut puhe olla, mutta oli ainoa asia joka mieleen jäi. Niin, ja se, kun kirkossa sitten koko joukosta valokuvaa otettiin. Rovasti asettui joukon reunaan ja kysyi valokuvaajalta: Näkyykö nyt tämä Asko Korpela? Seisoi vieressäni. Kuva löytyy. se on otettu 19531206, siis itsenäisyyspäivänä Haminan kirkossa, mutta se on sellaisessa muodossa, etten sitä pysty katsomaan. Sympaattisesta rovastista pidettiin, vaikka uskonoppi jäikin ohueksi. Tuskin kuitenkaan siitä syystä pidettiin, että helpolla päästiin. Oli muuten vain mukava mies, vanha herra jo silloin.

Lukiossa myös uskonto oppiaineena, kuten kai edelleen. Mutta nykyään soraäänet vaativat tunnustuksetonta oppia ja tietoa vaihtoehdoista. Silloin ei vaihtoehtoja. Innokas valokuvaaja rovasti Oke Peltonen opetti. Ei jatkunut minun lakkoni. Olisinko jonkinlaista herätyksen poikasta kokenut, kun papin urakin mielessä häivähti. Ei kuitenkaan tarttunut, kun diplomaatiksi päätin ryhtyä, kieli-innostus pontimena. Mikähän oli syy, mutta jonkun kerran muistan Kymin kirkossakin käyneeni. Ehkä kouluvuoden alkaminen tai päättäminen. Sellainen on mielikuva, että jossakin tässä vaiheessa lopetin iltarukoukset. Joko silloin lienen tullut tulokseen, ettei Jumala minulle ole yhtään millään tavoin olemassaolostaan merkkiä antanut. Sellainen yhä puuttuu, vaikka ikä jo 80. Vai onko vika minun puutteellisessa havaintokyvyssäni?

Kirkkoon olen aina kuulunut, avioliittoon kirkossa vihitty, lapset kastettu, jopa ehtoollisella käynyt. Olikohan viimeksi äitini hautajaisten yhteydessä? Kerran olen kuitenkin hetkellisesti kirkosta myös eronnut, mutta pian uudelleen jäseneksi liittynyt. Se tapahtui silloin, kun muutin kirjoille Nilsiään, ehkä joskus 2005 paikkeilla. Luulin nimittäin silloin, että muutto seurakunnasta toiseen pitää myös itse hoitaa. Katsoin sopivaksi saman tien kivuttomasti erota myös kirkosta. Siihen aikaan minua vaivasi uskontunnustus. Kun sitä luettaessa usko aina alkusanojen jälkeen loppui. Mielessä oli myös se, että on jäljellä omalla kohdallani yksi ainoa kirkollinen toimitus eli hautaaminen, hautaan siunaaminen. Olemattoman uskoni takia se olisi itse asiassa jumalanpilkkaa, enkä sitä ollenkaan halua. Uskoa minun puolestani saavat ketkä haluavat ja pystyvät. Kaikki kunnia heille. En vähääkään epäile, etteikö uskonto olisi iso ja tärkeä asia suurelle joukolle ihmisiä. Melkein kateeksi heitä käy. Itseni vain alikehittyneeksi tässä suhteessa tunnen.

Onko synnin tekeminen ihmisen tärkein tehtävä?

Koska minun on täysin mahdotonta uskoa, että kuoleman jälkeen yhtään mitään seuraa, on sitten täysin yhden tekevää mitä tapahtuu sen jälkeen kun kuolen. Ainoa vähäinen toivomus olisi, että elämänkumppanin lähellä tuhkanakin saisin olla. Miksi sitten kuitenkin takaisin kirkkoon liityin? Ja siis veroakin maksan. Ensinnäkin minulle on sanottu, että hautaus on halvempi ja yksinkertaisempi asia seurakunnan jäsenenä. Siinä syy liittymishetkellä. On myös niin, että ehdottomasti arvostan kirkon tekemää työtä ja antia ihmisille, vaikka itse en sitä pysty vastaanottamaan. Hieman jopa harmittaa, että kirkon sanoma minulle on tiivistynyt lauseeseen: joka aamu armo uusi. Siis ihmisen päätehtävä on tehdä syntiä, että olisi aihetta armahdukseen. Ei mahdu minun päähäni. Mielestäni ankarimminkin kriteerein vietän synnitöntä elämää. Totta kai joskus hairahtuen, mutta todella harvoin tahallisesti ja tarkoituksella.

Uskonko kuitenkin Jumalaan? Jumalan olemassa oloon? Olen tullut siihen tulokseen, että minun on pakko. Tai ainakin melkein pakko. Koko maailman ja meidän kaikkien olemassa olemiselle on parasta kuvitella joku alkupiste. Luonnontieteessä sitä nimitetään alkuräjähdykseksi. Vaihtoehtoinen nimi Jumala. Kelpaa minulle. Mutta siinä sitten kaikki. Kaikki sen jälkeen: Die Welt als Wille und Vorstellung kuten suosikkifilosofini Schopenhauer asian sanoo. Maailma tahtona ja kuvitelmana. Kelpaa minulle. Vaikea on kuvitella alkupistettä, mutta vielä vaikeampi, ettei sitäkään ole. Tietystihän sitä voi yrittää olla kuvittelematta yhtään mitään. Mutta ei oikein sekään onnistu. Kun kuitenkin jokapäiväiseen elämään kuuluu järkeenkäypä havaintomaailma ja käsitykset, oikeat tai väärät, syistä ja seurauksista.

Käytöksen kultainen sääntö

Eikö sitten kelpaa Raamatun mukainen ja kirkon hyväksymä ilmoitus siitä mitä on ollut, on ja tulee tämän jälkeen olemaan? Raamattu sen kirjoittajien henkeytettynä tuottamana Jumalan sanomana ihmisille? Harmi kyllä, ei oikein. Olen valmis pitämään Pyhänä Kirjana ja suurimpana kaikista, vaikka en olekaan kenenkään nähnyt laittavan sitä kirjalistansa kärkeen, kun on puhe maailman parhaasta kirjallisuudesta. Viimeksi tänään on Facebookin Kirjallisuuden ystävissä tätä kysymystä pohdittu. En mahda sille mitään, että minulle on syntynyt mielikuva Raamatun ristiriitaisuudesta. Tietenkään en pysty tätä edes esimerkein todistamaan, mutta siltä kuitenkin tuntuu. Jossakin kohdassa sanotaan elämänohjeeksi sitä ja toisessa sen vastakohtaa. Ja kiusallista, että olen jostakin saanut päähäni, että henkeyttäjänä on toiminut kirjoittajien piirissä lähinnä pullon henki - tuloksista päättäen. Minun elämänohjeeksi riittää yksi lause, rakkauden kultainen käsky: Rakasta yli kaiken Herraa sinun Jumalaasi ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Tai sen loppuosa filosofian kultaisena sääntönä: Tee toiselle se mitä toivot tämän tekevän itsellesi tai kielteisessä muodossa: älä tee toiselle, mitä et tämän toivo tekevän itsellesi. Siinäpä sääntö. Sen taakse ei tarvita edes Jumalaa isolla sen enempää kuin pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna. Darvinin evankeliumi riittää: elon taistelussa henkiin ovat jääneet ja jäävät ne, jotka tätä sääntöä ovat noudattaneet ja noudattavat. Mitä oleellista jää sanottavaksi Raamatulle tai Lutterille?

Kyllä kultainen sääntö kirkonkin oppeihin kuuluu, mutta sitä ei sen kummemmin korosteta, kun Jumalan tahtoa julistetaan. Joka sitten minun mielessäni on tiivistynyt lauseeksi: joka aamu on armo uusi. Täydennettynä Katekismuksen kymmenellä käskyllä ja uskontunnustuksella, joita ilmankin jokapäiväinen elämä mainiosti sujuu, vieläpä ilman ristiriitaa niiden kanssa.

Jehovalaisuuden peruskurssi

Mutta minäpä olen saanut vielä muunlaisen peruskurssin uskon asioissa ja itse pidän itseäni siinä täysin oppineena. Olen nimittäin saanut 60x2 tuntia tehokasta ja mallikelpoista yksityisopetusta ja keskustelua ja läpikäynyt sanasta sanaan Jehovan todistajien oppikirjan Mitä Raamattu todella opettaa? Olen myös nähnyt sen (melko vähäisen) vaivan että olen laatinut netissä tarjolla olevista kunkin oppitunnin tiivistelmistä sivuston 8 kielellä. Mitä Raamattu TODELLA opettaa? Siitä minulla on pelkkää hyvää sanottavana.

Todella mielenkiintoista keskustelua alusta loppuun, vaikka ei muuta oppia pysyvästi mieleen tarttunutkaan kuin se että "Jumalan valtakunta vallitsee jo nyt taivaassa vaikkei Jumala vielä ole poistanut Saatanan hallintoa täältä maan päältä". Siltä todella vaikuttaa. Seuraava menee sitten jo minun uskomiskykyni ulkopuolelle: "Jumalan tahto maan suhteen on muuttaa se paratiisiksi jonka hän tulevaisuudessa tulee tekemään. Matteus 6:10." Itse olen lisännyt: Ja kansallisvaltio on pirun ovelin keksintö ihmisten koneelliseksi tapattamiseksi ainoana perusteena, että puhuvat eri kieltä. Kuten tunnettua, jehovan todistajat eivät tunnusta valtioiden välisiä rajoja, niin en minäkään. Sain sitten kurssin jälkeenkin niin kauan kuin asuin Nilsiässä joka kuukausi hedän julkaisunsa Herätkää ja Vartiotorni. Molemmat loistavasti kuvitettuja ja toimitettuja. Puolet sisällöstä uskon asiaa, siitä puolet uskoon kääntyneiden kertomuksia siitä kuinka kaikki tapahtui. Nekin ihan kiinnostavia ja erikoisen kiinnostavaa se toinen puoli sisällöstä, luonnontiedettä ja historiaa kokonaan ilman julistusta. Kävin kerran myös heidän kokouksessaan. Erikoinen tilaisuus, jossa oli meikäläistä saarnaa vastaava puhe ja sitä koskeva keskustelu johon kaikki läsnä olevat osallistuivat kotitehtävinä valmistelluin puheenvuoroin. Kelpaa malliksi mille hyvänsä oppitunnille. Myös heidän keskuksessaan Tikkurilassa kävin lounaalla. Pieni hartaus ja kelpo herkut voimakkaan yhteisöllisen hengen vallitessa, tunnelma kuin leirissä paratiisin portilla. Ei vähäisintäkään aihetta niille vihapuheille, joita jehovista mediassa on yksinomaan.

Pidin täysin perusteltuna maksaa kurssistani meikäläisen kirkollisveron suuruisen lahjoituksen siltä puolentoista vuoden ajalta kuin kurssi kesti. Pidän tärkeänä korostaa, että tähän en ole saanut pienintäkään vihjettä todistajilta itseltään. Koskaan ei rahasta puhuttu yhtään mitään. Ei hintaa heidän mielestäni meikäläistä selvemmällä Raamatulla. Muistaakseni 15 euroa lahjoitin. Nyt on yhteys Jehovan todistajiin vähitellen katkennut. Mieluisa muisto jäi varsin paljon luterilaisesta poikkeavasta opista huolimatta. Tai ehkä juuri sen ansiosta? En osaa sanoa. Uskonnolliset kysymykset mieluisaa filosofista pohdittavaa. Schopenhauerissa paraikaa luen.





PageTop
21-Politiikka o 00-Muistelmat o 23-Pasifismi

Asko Korpela 20171120 (20170401)