1. Näin alkoi urheilu-urani
2. Toinen urheilu-urani 1977-1983
3. Maratonjuoksu
4. Reijon kanssa Ranskassa
5. Urheilu tänään
6. Kuvia

Miten alkoi urheilu-urani? Niin iso asia elämässäni on ollut, että uraksi voidaan sanoa. Ei ole koko ikääni jatkunut, elänyt en sillä ole enkä eläkettä saanut, mutta sittenkin. Silloin kun sitä olen harrastanut, se on ollut erittäin intensiivistä, toimintaa koko sydämellä.

Näin alkoi urheilu-urani

Alkaminen ja alkamisen syy on vesiselvä. Kohtalokkaasta onnettomuudesta, urheilutapahtumasta alkoi. Voidaan sanoa, että päivälleen muistan alkulaukauksen. Se alkupaukun päivä on 19450616, päivä jolloin ensimmäinen kouluvuoteni Vaalimaan kansakoupussa loppui. Tapahtui seuraavaa: Palasin koulusta pyörällä 'maantien kautta' kuten sanonta kuului eli en suoraan Kirpunkorven kautta 3,5 km, vaan maantietä pitkin Vaalimaan keskustan kautta 8,5 km. Pyörällä ei Kirpunkorven kautta voinut ajaa, kinttupolku ei pyörällä ajettava. Vaalimaanjoen sillan vieressä oli, ehkä on vieläkin joessa iso pyöreä kivi, yläpinta laakea. Aivan mainio uimapaikka. Siellä talviturkki. Sää oli todella kolea. Minä vilustuin ja sain elämässäni jo neljännen keuhokuumeen, toistaiseksi viimeisen. Ei ollut antibiootteja vielä silloin. Podin kotona, jouduin sairaalahoitoon. Jo edellä mainittu 'Karppeeni' punkteerasi vettä keuhkopussista. Ei ollut, ei tullut. Edelleen sairaalahoitoa, ketunmyrkyn makuista lääkettä ym. Uusi punkteeraus. Tavara niin paksua, ettei neula vetänyt. Ukko Kotkaan ja leikkauspöydälle. Seurauksena kolmas yhä näkyvä arpi sitten myöhemmin. Mutta ensin kumiletku vasemman kainalon alta sängyn alle lasipurkkiin. Eikö tuo sieltä mätä valune. Valui, valui, mutta vaati vielä saman tien uuden nukutuksen ja leikkauksen. Herätessäni olin vetänyt vasta asennetun pois paikoiltaan. Onneksi ei antanut periksi tohtori Franzas, vaan uudelleen asensi. Se pysyi, muistaakseni puolitoista kuukautta. Ja kyllä siltä tavaraa tuli. Eipä ollut varaa sängyssä kylkeä kääntää. Miten mahdettiin hoitaa?

Mutta urheilun aloittamisesta piti olla puhe. Se kiinteästi tähän liittyykin. Ukko 17 kg painoi. Pelkkää luuta ja nahkaa. Voimistaa piti. En muista kykeninkö edes lukukauden alusta kouluun, mutta ei toinen luokka väliin jäänyt eikä ukko luokalle. Oliko vielä saman vuoden puolella vai vasta seuraavana keväänä, kun isä sanoi, että nyt ruvetaan urheilemaan. Ja niin se alkoi. Kylätien toiselle puolelle laitettin hyppypaikka ja lankku pituushyppyä varten, oma urheilukenttä. Tielle, josko jo silloin vai vasta myöhemmin lähtökuopat pikajuoksua varten kaivettiin. Sillä kentällä pidettiin myös kilpailuja, joiden tulokset lehdessä, Haminassa ilmestyneessa Maaseutu lehdessä julkaistiin. Alla leikkeitä. Minä tuloksia puhelimella lehteen annoin. Ja kyllä poika isän neuvoilla vahvistui.

Urheilu aina vain jatkui. Tietenkin liityin Virolahden Sampoon, missä isäkin oli ollut menestyksekkäästi mukana. Pituushyppyä, korkeushyppyä, kolmiloikkaa, pikajuoksua. Näistä kaikista tiukasti tulokset mustakantiseen vihkoon, mutta alkaen vasta vuodesta 1953, vaikka urheilu alkoi viimeistään 1946. Isä itse siihen aikaan, 1909 syntyneenä, vielä alle 40, mutta ei koskaan osallistunut paitsi ehkä joskus hyppäsi vauhditonta pituutta, kun melkein koko kylä osallistui mestaruuskilpailuihin, joita joka kevät järjestin. Mutta usein keskytti isä työt ja tuli nurmikolle istumaan ja seuraamaan urheiluani.

Olimme isän kanssa hämmästyttävän erilaiset urheilijat. Isä arvosti vain pikajuoksua, hyppyjä, kuulaa ja kiekkoa. Kuulaa työnnettiinkin, mutta kiekkoa tilanpuutteen vuoksi vain Pohjolan aholla. Erilaisuus oli sitä, että isä oli todellinen pikajuoksija, mutta ei edes pituushypyssä hyvä. Isän ennätys 100 m juoksussa 11,4, minun 12,4 - iso ero! Minä taas pituutta yli 6, isä alle. Niinpä isä pyörittelikin päätään, kun pikajuoksuani katseli. 'Ei se noin käy, askelen pitää olla paljon terävämpi'. Veli Sepolla oli, mutta into puuttui ja niinpä hävisi minulle, oli päivää vaille vuotta nuorempikin. Mutta kerranpa ei hävinnytkään, vaan edellä maaliin tapaili, jolloin minä mitenkään en voinut nuoremmalle antaa periksi, vaan heittäydyin. Seuraus neljännen kerran arpea vartaloon, ettei vain sekin näkyisi yhä vielä. Soratielle pitkin pituuttani joka tapauksessa ja rumaa jälkeä rinnassa. Ahkerasti, harva se ilta kesällä isonkiven juuressa kotihyppypaikalla, hyppypaikaksi nimitettiin, urheiltiin paremminkin urheilin minä, vain harvoin muita, mutta on muistissa muidenkin tuloksia: sisarukset, serkku Jouko Hellä, Ossi Koskela, Timo... Mutta minä olin kunkku.

Mutta en vain kotipaikalla urheillut, vaan aloin jo varhain, muistaakseni alle 10-vuotiaana, käydä kilpailuissa. Minusta tuli piirikunnallisen tason tekijä kuten oli isäkin ollut. Ei ollenkaan kärkitasoa, vaan vain sellaista, että kehtasin kilpailuissa käydä. Vain vauhdittomissa hypyissä voitin kahdesti piirinmestaruuden ja tulokset olivat jopa valtakunnallista tasoa. Tässä kotipaikalla en muuten koskaan saavuttanut aivan sitä tasoa, mihin ylsin oikeilla urheilukentillä. Ei pituudessa 6, ei korkeudessa 160 kuten muualla. Sama raja kolmiloikassa 13, joka tosin jäi 5 cm päähän muuallakin. Tavanomaisten lajien ennätykset: 100 m 12,4, pituus 608, korkeus 166, kolmiloikka 1295, yleisesti ottaen paras lajini vauhdittomien jälkeen. Miesten kuula 1020. Siinä isä, vaikka minua hieman pienempi kooltaan, 12,24, todella paljon parempi, aivan kuin 100 m juoksussa.

Kun isä ei lainkaan ollut kiinnostunut, ei ollut taipumuksia kestävyysurheilusta, jäikin pimentoon minun taipumukseni nimenomaan siinä asiassa. Ensimmäisen kerran kiinnitin asiaan huomiota, kun yllättäen tulin maaliin Reserviupseerikoulun kuuluisalta Kirkkojärven marssilta joukkueeni keulassa kantaen kolmea kivääriä. Ja sitten vielä 20 vuotta myöhemmin kun minusta tuli maratoonari, siinä parempi tuloksia saavutin kuin koko nuoruudenaikaisessa urheilussa. Maratonennätykselläni 25630 olisi ensimmäisissä Olympialaisissa 1896 Ateenassa saavutettu pronssimitali. Siihen aikaan kun sen tein se oli kahdeksasosan fraktiilissa eli vain kahdeksasosa vuoden 1982 maratoonareista Suomessa pystyi siihen tai parempaan tulokseen.

Toinen urheilu-urani 1977-1983

Toinen urheilukauteni alkoi lähes päivälleen silloin kun täytin 40 vuotta eli kesällä 1977. Sysäyksen asiaan sain todella surkeasta urheilusuorituksesta. Olin juuri päättämässä aktiiviurani Round Table nuorten miesten järjestössä. Osallistuin vuotuiseen urheilutempaukseen Cooperin testiin, joka siihen aikaan oli suurta muotia. Testihän on yksinkertainen: 12 minuutissa juostaan niin pitkälle kuin ikinä vain jaksetaan. Minä olin kymmenkunnan osanottajan joukossa toiseksi viimeinen. Oli vielä yksi, joka pystyi vain kävelemään koko matkan. Minä sentään suuresti huohottaen välillä juoksinkin. Tulos muistaakseni 1800 metriä. Ei ihme, sillä painoin vähän päälle 100 kg, ainakin 20 kg liikaa. Päätin että nyt. Olikin sopiva pururata noin kilometrin päässä kotoa. Radan pituus 1050 metriä. Sitä aloin hiulata lähes päivittäin. Kolme kierrosta ja kotimatkat tekivät 5 km. Alkuunsa nilkat nyrjähtelivät monta kertaa viikossakin, kun nivelsiteet olivat niin löysät.

Maratonjuoksu

Mutta vähitellen nyrjähtely loppui ja pystyin pysähtymättä ja kävelemättä suoriutumaan koko lenkistä. Lokakuussa osallistuin viiden kuukauden harjoittelun jälkeen Lassen hölkkään Myrskylässä. Matka 10 km. sen suoritin ajassa 50 minuuttia. Painoni oli siinä vaiheessa 85 kg. Sinnikkäästi jatkoin pururataa, pitensin lenkkiä, Seurasaarenselän ympäri 16 km, Laajalahden ympäri 11 km, molempien ympäri 21 km, ulkoiluteitä Pirkkolan urheilupuistoon ja takaisin.

Osallistumista erilaisiin hölkkätapahtumiin, viimeinen Kaivopuiston maraton 25 km, Pääkaupunkijuoksu 20 km. Syksyllä 1979 kahden ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen olin valmis osallistumaan ensimmäiseen täysimittaiseen maratoniin Korson kirkolla.

Se onnistui mainiosti, aika 3:13. Juoksin melkein koko matkan ent oppilaani Matti-Jussi Pollarin seurassa. Sitten lopussa MJ nykäisi aikansa eri minuuttiluvulle. Hölkkätapahtumia, maratoneja, laturetkiä. Sitä sitten jatkui kuusi vuotta kunnes polveen tuli nuppineulanpään kokoinen kipupiste. Levolla korjautui. Lenkkeily jatkui. Kipu uusiutui. Vuoden 1983 Helsingissä järjestettyjen yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä juostu massamaraton jäi viimeiseksi. Sen jälkeen vielä yksi Pääkaupunkijuoksu ja siihen 6 vuotta kestänyt toinen urheilu-urani päättyi.

Mutta ennen kuin päättyi, ennätin kerätä kilokaupalla mitaleita ja kokea monia kohokohtia. Sellaisia olivat tietenkin kaikki ennätyksen parannukset ja ne kolme maratonia ulkomailla: Tukhoma, Moskova ja Lontoo. Kullakin ulkomaanmaratonilla omat erikoispiirteensä.

Tukhomassa juostiin ja yhä juostaan puolimaratonin pituinen lenkki keskustassa kahteen kertaan. Jo silloin, kun minä 1980 osallistuin, oli osanottajia 6000 ja valtava määrä yleisöä, niin että tuntui kuin koko matka olisi ollut yhtä kujajuoksua pitkin kapeata vapaata polkua yleisön keskellä aplodien raikuessa koko kolmen tunnin ajan. Juoksu alkoi jostakin Olympiastadionin nurkilta, vai oliko itse stadionilta. Sitten tuttuihin maisemiin Gärdetille, aivan lähelle Askrikegatania, jonka varrella Salli oli asunut 1963 Emmy Holmgrenin luona. Sitten reitti keskustan kautta Slussenille ja sen raskaimpaan kohtaan Västerbrolle. Toisella kierroksella sillalle nousu painoi jaloissa. Varsin säädyllinen loppuaika kuitenkin, 3:05.

Moskovan maraton ei ollut luonteeltaan massamaraton. Osanottajia oli vain 700, kaikki edustivat urheiluseuroja ja olivat aktiivikilpaurheilijoita. Olympiastadionilta Luzhnikilta lähdettiin, Moskova joen rantaa pitkin kulki reitti, ensin lähimmälle sillalle luoteeseen ja joen yli. Sitten rantaa myöten hotelli Belgradin luo joen toisella puolella ja sama takaisin Luzhnikille. Järjestelyissä oli sellainen pikku virhe, että tarjolla ei ollut lainkaan pelkkää vettä, vaan vain liian väkevää urheilujuomaa. Sitä ei elimistö ottanut vastaan ja jouduin loppumatkasta 3 km kävelemään. Viimeiset pari kilometriä pystyin taas juoksemaan. Oli tulossa kunnon aika, mutta kävely verotti siitä arviolta 10 minuuttia. Silti 3:16, uran kolmanneksi heikoin. Reitin varrella vain vähän yleisöä, mutta ystäväperhe Brjuhanovit olivat intoa täynnä hurraamassa jossakin kohdassa. Erikoisuus oli stadionilla kaksi vuotta aikaisemmin Moskovan olympialaisten avajaisissa esitetty aivan mahtava spektaakkeli. Siinä varmaan esiintyjiä enemmän kuin maratonilla osanottajia. Osanottajille jaettiin useampia hienoja mitaleja ja paitoja vaihdeltiin osanottajien kesken. Minä punaisen sain parikymmentä vuotta itseäni nuoremmalta mieheltä. Olisipa pitänyt myös osoitteet vaihtaa, myöhempää yhteydenpitoa varten.

Lontoon Gillette maraton oli sekin aivan omansorttisensa tapahtuma 19830417. Osallistuin siihen veli Reijon kanssa. Reijolla oli epäonnea, kun oli jalka kipeytynyt pari kuukautta ennen tapahtumaa ja haitannut harjoittelua pahasti. Kuntoa muuten oli, kun oli koko talven tapansa mukaan hiihtänyt. Osanottajia oli täällä muistaakseni 17000, siis kunnon kaupungin asukasluvun verran. Lähtö tapahtui kello 9 Greenwichin nollameridiaanin tuntumasta samanaikaisesti kahdelta lähtöpaikalta. Tämä oli tarpeen valtavan osanottajajoukon takia. Lähtöpaikalle kuljetettiin koko joukko juoksuasuisena junilla keskustasta. Varustereput jätettiin omistajan sukunimen alkukirjaimella merkittyihin pariinkymmeneen bussiin maalipaikalle Westminsterin sillan tuntumaan. Reitti kulki satama-alueella, joka sunnuntaiaamuna oli hiljainen ja valtavalla juoksijoiden virralla oli sopivasti tilaa. Järjestelyt olivat loistavat. Tankkauspaikkoja oli varmaan mailin välein. Eikä siellä ollut pelkästään juotavaa, vaan myös syötävää ja ties mitä huoltoa, varmaan satoja vessoja ja jopa hierontapisteitä. Veli Reijo kävikin pikahierottavana ja jonkin matkaa sen jälkeen pystyi juoksemaan. Mutta lopputulos oli kuitenkin kaikkien minun maratonieni pohjanoteeraus 3:31. Alussa Reijo lähti aivan liian hurjaa vauhtia. Olin kyydissä hätää kärsimässä. Sitten iski jalkakramppi ja jouduimme vähän väliä kävelemään. Taisi sitten helpottaa ja saatoimme juoksuaskelin tervehtiä kuningatarta, joka varmaan seurasi menoamme, sillä reitti koukkasi vähän ennen maalia Buckinghamin palatsin edestä.

Reijon kanssa Ranskassa

Viikon pituisella Lontoon maratonmatkalla oli mahdollisuus myös katsella paikkoja ja nauttia kevään kukkaloistosta. Kävimme myös Kanaalin yli ilmatyynyaluksella Ranskassa lounaalla. Oli sekin kokemus. Aika erikoiselta tuntui nousta kuivalla maalla, rantahietikolla laivaan, joka moottorien käynnistyttyä nousi ilmaan ja liukui veden päälle lähtien hyvää vauhtia kiitämään Kanaalin yli. Kyyti ei ollut mitenkään miellyttävää, vaan yhtä rynkytystä aallonharjalta toiselle. Mitään heittelehtimistä tai tuntua epätasapainosta ei kuitenkaan syntynyt. Calaisissa hortoilimme etsien ruokapaikkaa. Vihdoin löysimme sopivan näköisen. Kuvittelin, että meidät turisteina ystävällisesti otettaisiin vastaan, varsinkin kun kaukaa Suomesta tulimme ja ilmoitimme Lontoossa maratonia juoksemassa olevamme. Ei tehnyt mitään vaikutusta. Nenän vartta pitkin katsottiin, varmaan häirikköinä pidettiin. Ruokia ei sen kummemmin vaivauduttu esittelemään, tilaus toimitettiin kuin Spedeshown rautakaupassa. Lohta söimme. Varmaan turistimenun tuplahintaan verrattuna paikallisiin, joita tupa oli täynnä. Eikä se ollut missään mielessä elegantti paikka, vaan tavanomainen lounaspaikka. Olivatpa perin kyllästyneitä tavallisiin turisteihin.

Lähtökohta juoksu-urallani oli painon pudottaminen ja kunnon kohottaminen. Siinä kyllä onnistuin. Alimmillaan painoni oli 74 kg. Silloin posket olivat äitini mielestä pahan näköisesti kuopallaan, paino liian alhaalla. Juoksemisen loputtua pidin tavoitteena pysytellä kuitenkin alle 80 painoisena. Ei onnistunut. Pian 90 ja vielä uudelleen 100, mutta sitten kuitenkin 90 tuntumaan ja alle.

Mitä tässä vielä osaisin urheilulla kehuskella? Tulosleikkeet puhukoot puolestaan. Sen kuitenkin, että hiihtoakin aina olen harrastanut, kouluaikana välttämättömyyden pakosta. Koulumatka hiihtäen Kirpunkorven läpi. Ei muuta mahdollisuutta paitsi sitten kun loppuvaiheessa keksittiin kylmä kyyti maitoauton lavalla. Hiihdossa en koskaan kunnostautunut. Koulun kilpailuissa viidennen sijan heikommalla puolella. Kymmenen kilometrin matkalla hävisin veli Reijolle 5 minuuttia, siis aivan eri sarjan mies, vaikka kestävyysjuoksussa hänet voitinkin. Mutta Reijo ihme-ukko olikin, ehkä vieläkin. Olen omin silmin nähnyt Kaakonkulmassa kuvan ja maininnan, että ensimmäisenä tuli maaliin Veli Saarisen muistohiihdosta Lavansaaresta Virojoelle, yli 70-vuotiaana! Silmiäni en ollut uskoa. Virolahti on sentään vanha hiihtopitäjä, keulana juuri maailmanmestari Veli Saarinen. Seuraavan vuoden lehdessä otsikoitiin: Maaliin tuli odotetusti ensimmäisenä Reijo Korpela! - Ei mikään turha jätkä tämä veli, matematiikka- ja hiihtomestari.

Myös muita urheilulajeja olen maistellut. Painonnostosta jo puhetta. Pyöräilyä, luistelua oikein kunnolla, vaikka ei kilpailua eikä aina tulosmielessä. Sen sijaan palloilusta enkä mistään muustakaan joukkueurheilusta ole koskaan ollut kiinnostunut. Uintiakin vain terveysmielessä, myös avantouinita, jossa uroteko eräänä talvena Nilsiässä avantouinti 50 aamua peräkkäin. Uusin urheilulajini on soutulaitteella kiskominen, sadastuhannes kiskaisu on näköpiirissä.

Urheilu tänään