Yhteiskunnan hyvinvointifunktio-
[ccc]
Tarkastelussa Bergson-Samuelson hyvinvointifunktio, sen muodostuminen, perusteet ja käyttö
HELSINGIN KAUPPAKORKEAKOULU
Kansantaloustieteen laitos
Harjoitustyö seminaari/ kanditaatin tutkielma 19. 11 1997
Harjoitustyön tekijä: Janne Niini, opintokirjan numero: 23361-1
Opponentti: Jonna Juhola
Ohjaaja: Asko Korpela
Tiivistelmä
1. Johdanto
2. Taustaa ja alkuoletuksia
2.1 Hyvinvoinnin
taloustiede, normatiivinen ja positiivinen taloustiede
2.2 Valintojen takana
piilevät arvot
2.3 Ajattelun apuväline
2.4 Kuluttajan
valintateoria lähtökohtana
3. Pareto-periaate
ja kompensaatio kriteeri
3.1 Pareto periaate
3.2 vahva ja heikko Pareto-ehto
3.3 Pareto non-comparability
3.4 Pareto-periaatteesta
ja markkinatehokkuudesta
3.5 Kompensaatiokriteeri
3.6 Theory of second best
4. Yhteiskunnan hyvinvointifunktio
4.1 Kompensaatioperiaate
taustana
4.2 Yleisesti hyväksytyt
ehdot
4.3 Hyvinvoinnin maksimi
4.4 Arrow'n teoreema
4.5 Yleinen
Bergson-Samuelson hyvinvointifunktio
4.6 Hyvinvoinnin
jakautuminen ja tasa-arvo
4.7 Benthamin hyvinvointifunktio
4.8 Yleinen
utilitaristinen eli painotetun summan hyvinvointifunktio
4.9 Rawlsin hyvinvointifunktio
5. Johtopäätökset
5.1 Hyvinvoinnin
mittaamisen ongelmia
5.2 Yhteiskunnan
hyvinvointifunktion käyttö
5.3 Muita näkökohtia
6. Lähdeluettelo
Yhteiskunta kohtaa samankaltaista resurssien niukkuutta kuin kuluttajakin. Niukkuuden vallitessa on päättäjien tehtävä ratkaisevia päätöksiä erilaisten mahdollisten lopputilojen paremmuudesta toisiinsa nähden. Usein tietty toimi tai politiikka synnyttää sekä tilanteesta hyötyviä että siitä kärsiviä. Tämänkaltaisten tilanteiden arvottamiseen on yritetty kehitellä lukuisia erilaisia päätössääntöjä.
Tässä työssä käyn läpi niin sanotun Bergson-Samuelson hyvinvointifunktion mallin ja sen perustana olevat periaatteet sekä malliin liittyvät Rawlsin ja Benthamin hyvinvointifunktiot. Mallien käyttöä rajoittaa kuluttajien hyötytasojen mittaamisen ja vertailtavuuden vaikeus. Kuitenkin voidaan osoittaa, että koko yhteiskunnan hyvinvointia mittaavalle funktiolle on käyttöä abstraktissakin muodossa esimerkiksi poliittisen päätöksenteon apuvälineenä ja erilaisten teorioiden sekä periaatteiden taustalla olevien ajatusrakennelmien hahmottamisessa ja ymmärtämisessä.
Kuluttajalla on käytössään niukat tulot ja niiden rajoissa hänen on tehtävä valintoja kulutuksestaan, säästämisestään ja ylipäätään elämäntavastaan (perhe vs. ura, työ vs. harrastukset jne.) Samalla tavalla yhteiskunnalla on käytössään niukat resurssit, jotka eivät riitä rajattomiin. Yhteiskunnan ts. äänestäjien valitsemien päättäjien ja niistä muodostuvien päättävien elimien on tehtävä valintoja kuinka käyttää ja allokoida kansallista työvoimaa, pääomia, luonnonvaroja jne.
Minä tahansa ajanhetkenä voidaan resurssien kokonaismäärää pitää vakiona, joten voimme päätellä, että valintoja joudutaan tekemään niiden erilaisten käyttötapojen väliltä. Kuinka suuri osa Suomen metsistä kuuluu virkistys- ja suojelukäyttöön, kuinka suuri osa metsäteollisuuteen? Miten erilaiset suhteet metsänkäytössä vaikuttavat valtion ja kansalaisen hyvinvointiin? Tämän tapaisia kysymyksiä voidaan esittää ja heti huomataan, että yksiselitteistä vastausta on vaikea antaa.
Halutessamme jotakin hyödykettä enemmän joudumme normaalisti hyväksymään vastaavasti pienemmän määrän jotakin toista hyödykettä (tai yhtä lailla huonomman laatuista hyödykettä). Koko yhteiskunnan tasolla muutos jonkun resurssin käytössä vaikuttaa miljooniin kotitalouksiin ja kuluttajiin. Selvää on, että toisille muutoksesta koituu hyötyä, toisille haittaa (kuten esimerkiksi metsämaan allokoinnin kohdalla, metsänomistajat vs. metsän virkistyskäytöstä nauttivat kuluttajat). Voimmeko siis varmuudella sanoa mitään muutoksen kokonaisvaikutuksista?
Tässä työssäni tarkastelen kyseistä ongelmaa teoreettiselta pohjalta ja käyn läpi erilaisia sen ratkaisuun tähdänneitä malleja, pääpainon ollessa yleisen Bergson- Samuelson hyvinvointifunktion ja sen takana olevien periaatteiden esittelyssä. Tähän liittyen esittelen myös niin sanotut Rawlsin ja Benthamin hyvinvointifunktiot, joita voidaan pitää edellisen erikoistapauksina. Työn loppupuolella käyn myös läpi mallien käyttöön liittyvää aineistoa, sekä mahdollisia eteentulevia ongelmia. Lisäksi esitän joitakin omia mielipiteitäni ja johtopäätöksiäni.
2.1 Hyvinvoinnin taloustiede, positiivinen ja normatiivinen taloustiede
Edellä kuvatun kaltaisia niukkuusongelmia tutkivaa taloustieteen osa-aluetta kutsutaan hyvinvoinnin taloustieteeksi, welfare economics. Tyypillistä tälle on kysymys: mitä pitäisi tehdä ja miten? Tyypillistä on myös erilaisten ohjeiden antaminen talouspoliittisen päätöksenteon tueksi. Erona positiiviseen, ilmiöitä kuvailemaan, selittämään, ennustamaan ja testaamaan pyrkivään taloustieteeseen ovat ohjeiden takana olevat arvopäämäärät. Pyritään siis selvittämään minkälaiset toimet maksimoisivat koko kansantalouden hyvinvoinnin. (Liedenpohja 1993, 251)
Ongelmaksi muodostuu eri yksilöiden valintojen painottaminen niin, että saataisiin muodostettua koko kansantalouden arvopäämäärien kuvaaja, hyvinvointifunktio. Erilaiset painotus tavat mm. tulojen jakaantumisen, kannustimien, kansantalouden koon ja mahdollisuuksien takaamisen suhteen vaikuttavat mahdolliseen hyvinvointifunktioon ja täten suositeltaviin kansantalouden tiloihin.
2.2 Valintojen takana piilevät arvot
Erilaisia katsantotapoja valintojen painottamiseen on taloudellisessa, poliittisessa ja filosofisessa kirjallisuudessa lukuisia. Yleisesti tunnettuja ovat mm. niin sanotut egalitarismin, paternalismin ja individualismin periaatteet.
Egalitarismin takana ovat tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käsitteet. Tulon ja hyvinvoinnin jakaantumisen optimi on tällaisen näkökannan mukaan mahdollisimman tasainen. Kansantalouden koko ja kasvu ovat vasta toissijaisessa asemassa.
Pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia on usein taas syytetty liiallisesta paternalismista eli "isällisestä", huolehtivasta suhtautumisesta kansalaiseen. Yhteiskunta on päättänyt minimikoulutustasosta, päihdepolitiikasta, pääomamarkkinoita on säännöstelty, maataloutta tuettu jne. Paternalismin vastustajat ovatkin usein puhuneet "holhouksesta" ja "tasapäistämisestä" sekä viitanneet yksilönvapauden periaatteisiin. Yksilönvapauden eli individualismin kannattajien mukaan yhteiskunnalle on parasta se, mikä on parasta kullekin yksilölle. Yksilö on siis oman hyvinvointinsa paras arvioija ja täten yksilön on myös itse saatava tehdä häntä itseään koskevat päätökset.
(Andersson etc. 1993, 98-128)
Huomioitavaa on, että taloustieteessä ei useinkaan pyritä tekemään voimakkaita arvopainotuksia, vaan laskelmat ja päätelmät tehdään siten, että pyritään selvittämään eri arvostusten vaikutus mahdollisiin käytettäviin malleihin ja niistä johdettuihin suositeltaviin lopputiloihin. Voidaan siis sanoa normatiivisenkin taloustieteen olevan lopulliselta tutkimusotteeltaan positiivista. (Liedenpohja 1993, 252)
Hyvinvointifunktion käsite ja sen tieteellinen tarkastelu voi tuntua hyvin teoreettiselta ja epäkäytännölliseltä, mutta ainakin erilaisten vaihtoehtojen pohtiminen tuo hyvin esiin eri yhteiskuntamallien takana olevia argumentteja ja arvoperusteita. Perustelu aiheen tutkimiselle on mielestäni selvä: sekavan ja arvopohjaisen argumentoinnin sijaan (esim. poliitikkojen puheet) kansantaloustieteellinen käsittelytapa erottaa hyvin eri tekijät toisistaan. Taloudellinen tehokkuus, markkinamekanismin toiminta ja taloudelliset perusseikat erotetaan arvopohjaisista käsityksistä, esimerkiksi juuri edellä mainituista egalitarismin, paternalismin ja individualismin periaatteista.
Tutkitaan siis minkälaisia vaihtoehtoja erilaiset arvoperusteet ja yhtälailla erilaiset taloudelliset ja poliittiset järjestelmät tuovat yhteiskunnan hyvinvoinnin mittaamisella. Totalitaristisen järjestelmän tapauksessa on helppo yhtyä argumenttiin, jonka mukaan ainoa relevantti yhteiskunnan hyvinvointifunktio on yhtä kuin diktaattorin hyötyfunktio, koska diktaattorin preferenssit ajavat joka tapauksessa kaikkien muiden yhteisön jäsenten edelle. Helppoa on myös intuitiivisesti todeta, että demokraattisessa, tasa-arvoon, individualismiin ja vapaaseen markkinatalouteen perustuvassa järjestelmässä kokonaishyvinvoinnin mittaaminen muodostuu huomattavasti vaikeammaksi. Ja että haluttaessa käyttökelpoisia tuloksia kokonaishyvinvoinnista on yksinkertaistavia oletuksia siten tehtävä.
2.4 Kuluttajan valintateoria lähtökohtana
Työssä käytetty argumentaatio on pääosin samanlaista kuin mikroteorian kuluttajan valinnan ongelmassa. Toki erojakin löytyy, mutta toisaalta monissa käytetyistä malleissa löytyy jopa analogisuutta, erona usein vain agregaattitermien käyttö puhuttaessa muuttujista, jotka koskevat koko yhteiskuntaa
Alkuoletuksena on siis rationaalinen kuluttaja, joka kunakin ajanhetkenä maksimoi omaa hyötytasoaan. Kuluttajan ajatellaan olevan siinä mielessä itsekäs, että vain hänen oma etunsa vaikuttaa hänen päätöksiinsä. Malliin olisi toki mahdollista sijoittaa jonkinlainen altruismi, siis yleinen "ihmisrakkaus", jolloin kuluttajan kokemaan hyötyyn vaikuttaisi mahdollisesti myös muiden kokema hyötytaso. Näin ei ole kuitenkaan yksinkertaisuuden nimissä tehty, koska olennaiset johtopäätökset voidaan esittää pitkälle yksinkertaistetussakin mallissa
Tarkastelussa käsitteitä hyöty, hyvinvointi ja tyytyväisyys käytetään samaa tarkoittavina. Selkeyden vuoksi puhutaan hyödystä yksilön/talousyksikön tapauksessa ja hyvinvoinnista puhuttaessa kokonaissuureesta, siis tarkasteltaessa koko yhteisön asemaa. Samoin käytetään vaihdettavina termejä kuluttaja, kotitalous, talousyksikkö jne. Tässä tarkoituksena on ilmaista, että päätöksen tekevä yksikkö voi sisältää useita henkilöitä. Samalla vältytään määrittelypulmalta, siis kysymykseltä kuka on vastuussa päätöksistään, eikä tarvitse ottaa huomioon seikkaa, että osa kansalaista on vajaa-valtaisia, ala-ikäisiä jne. Johtopäätöksen kannalta on samantekevää onko toimijana yksilö vai ryhmä. Oletuksena on kuitenkin , että talousyksikön preferenssit ovat johdonmukaisesti määriteltävissä.
( Johansson 1991, 3-4)
Preferenssit ovat johdonmukaisia, jos niin sanotut täydellisyys, transitiivisuus ja refleksiivisyys ehdot täyttyvät (Pohjola 1996, 2.2):
1. Preferenssien täydellisyys. Mille tahansa kahdelle vaihtoehdolle pätee joko
a R b (eli a on vähintään yhtä mieluinen kuin b)
b R a (eli b on vähintään yhtä mieluinen kuin a)
tai a R b ja b R a ( eli a on yhtä mieluinen kuin b)
2. Refleksiivisyys, a R a eli a on vähintään yhtä hyvä itsensä kanssa
3. Transitiivisuus, jos a R b ja b R c, niin a R c
Lisäksi, kun tehdään koko yhteiskuntaa koskevia päätöksiä, ei voida turvautua vain kuluttajien preferensseihin, vaan on muodostettava arvopohjaisia päätössääntöjä (value judgements), siitä millä lailla hyvinvoinnin tulisi optimaalisesti jakautua kaikkien eri yksilöiden kesken. Juuri tämä seikka tekee hyvinvoinnin taloustieteestä erittäin mielenkiintoisen alueen ja liittää sen moniin muihin yhteiskunnallisiin aihepiireihin kuten politiikkaan, sosiologiaan, filosofiaan jne.
3. Pareto-periaate ja kompensaatiokriteeri
Voidaksemme sanoa jotakin hyvinvoinnin muutoksista koko yhteiskunnan tasolla, pitää meidän päättää joistakin arvopohjaisista päätössäännöistä (value judgement). Jos sanomme, että joku tila on toista parempi on tähän oltava joku arvoihimme perustuva sääntö/säännöstö johon tuomiomme perustuu. Yksi yleisimmin taloustieteessä käytetyistä on niin sanottu Pareto-periaate (Italialaisen taloustieteilijän, Wilfred Pareton mukaan). Periaate toteaa, että joku muutos on haluttava, jos se takaa joillekin yksilöille paremmat oltavat, kenenkään tilanteen huonontumatta. Pareto-periaate on hyvin yleinen, ja on selvää, että useimmat hyväksyvät sen sangen järjenmukaisena. Sen haittana on kuitenkin, että useimmiten käsiteltäessä koko kansantaloutta koskevia tekijöitä, jonkun tekijän muuttuessa joidenkin talousyksiköiden tilanne huononee ja joidenkin paranee. Tällaisessa tilanteessa Pareto-periaatteesta ei ole apua kokonaishyvinvoinnin muutosta arvioitaessa. (Johansson 1991, 3-5)
3.2 Heikko ja vahva Pareto-ehto
Pareto-periaatteesta voidaan johtaa kaksi eriasteista ehtoa. Vahvan Pareto- ehdon mukaan tilaa x preferoidaan tilaan y, jos yksikin talousyksikkö pitää tilaa x parempana kuin tila y ja muut ovat indifferenttejä tilan x suhteen (ts. heille on yksi ja sama kumpi tila vallitsee)
Heikko Pareto- ehto taas vallitsee, jos tilaa x pidetään parempana vain, jos jokaisen kotitalouden hyöty nousee tilassa x, ts. kaikki preferoivat tilaa x tilaan y verrattuna. (Boadway & Bruce, 62)
Suurinta osaa erilaisista yhteiskunnan tiloista ei kuitenkaan voida arvioida Pareto- periaatteeseen nojautuen. Jos joku tila on yhden tai useamman preferoima ja joku toinen tila myös yhden tai useamman eri yksilön preferoima, kumpi on parempi koko yhteiskunnan kannalta? Pareto- periaate ei anna tähän vastausta ja tällaisten vaihtoehtojen sanotaan olevan Pareto non-comparable, siis ei pareto-periaatteella verrattavissa. ( Boadway & Bruce, 3)
3.4 Pareto-periaatteesta ja markkinatehokkuudesta
Niin sanotut täydellisen kilpailun markkinat ovat taloustieteessä yleisesti käytetty teoreettinen malli. Täydellisen kilpailun markkinoiden katsotaan tuottavan lopputuloksen, joka on Pareto-tehokas. Eli insentiivejä kaupan jatkamiselle ei enää löydy, markkinat ovat tasapainossa, myyjät ovat tyytyväisiä, kuten myös ostajat. Markkinoilla vaihdetaan tuotetta x määrä q hintaan p ja kysyntä ja tarjonta ovat tasapainossa.
Pareto periaatteeseen pohjautuen ekonomistit ovat yrittäneet löytää muita mahdollisia kriteerejä edellä mainitun kaltaisia tilanteita arvioidakseen. Erilaisia kompensaatio testejä on ajateltu ratkaisuksi. Ideana on siis ollut pohtia kuinka jostakin toimesta/muutoksesta hyötyvät voisivat korvata toisille kansalaisille koituvat hyvinvointitappiot. Niin sanottu Kaldorin kompensaatiotesti on usein ajateltu näistä parhaiten toimivaksi. Sen pääideana on, että toimi/muutos on hyväksyttävä, jos mahdolliset hyötyjät voivat hypoteettisesti korvata menettäjille. Tosiasiallista korvausta ei siis tarvita, vaan muutos katsotaan hyväksyttäväksi, jos hypoteettinen korvaus on mahdollinen. (Johansson 1991, 22-23)
Sekä Pareto-periaatteen että Kaldorin kompensaatiotestin hyvä ominaisuus on, että ne eivät tarvitse henkilöiden/talousyksiköiden välistä hyötytason vertailua. Ei siis tarvitse mitata yksilöllistä hyvinvointia ja verrata "onnellisuuden" muutoksia henkilöiden välillä. Sen sijaan keskitytään yksilöiden ilmaisemiin asioiden paremmuusjärjestyksiin (onko joku tila parempi/huonompi kuin joku muu asiain tila, esimerkiksi erilaiset hinta- ja tulo yhdistelmät).
Kompensaatio periaatteen heikkoutena on, että sen perusteella vastakkaiset muutokset voidaan usein molemmat arvioida hyväksyttäväksi. Koska tässä kyse on vain potentiaalisista hyvinvoinnin muutoksista, voidaan todeta, että monessa reaalimaailman tilanteessa olisi löydettävä todellista tulonjakoa koskeva kriteeri, jotta voitaisiin mitata tosiasiallisia, toteutuneita muutoksia.
Kuvio 3. 1 Kuvio 3. 2
x2 U2
U2a A
*
*B
U2b O C
* *
* D
U1
U2 x1 U1a U1b
UPF1 Kuvio 3. 3
C
A *
D
*
B
UPF2
U1 (Johansson 1991, 24-25)
Tarkastellaan vielä tarkemmin kompensaatioperiaatteen toimintaa ja rajoituksia. Kuviossa 3. 2 kotitalouden 1 hyöty on mitattu horisontaalisella akselilla ja kotitalouden 2 hyöty vertikaalisella. Alkuperäinen tulonjako antaa kotitaloudelle 1 hyötytason U1a ja kotitaloudella 2 hyötytason U2a. Siirtämällä tuloja kotitaloudelta 2 kotitaloudelle 1 liikutaan negatiivisen kulmakertoimen omaavaa käyrää pitkin, kuten kuviossa 3. 2. Kotitalouden 1 hyöty nousee ja kotitalouden 2 laskee. Kuvatun kaltainen käyrä tunnetaan hyötymahdollisuuksien käyränä ( utility possibilities frontier= UPF). Hyötymahdollisuuksien käyrä on johdettavissa mikrotaloustieteestä tutusta Edgeworthin laatikosta ja siinä syntyvästä sopimuskäyrästä, contract curvesta. Se osoittaa siis joukon, joka koostuu kaikista eri hyödyn jakautumisista, jotka voidaan saavuttaa tietyllä kiinteällä hyödykkeiden alkuasetelmalla (endownment). Jos ei tehdä kardinaalisuus oletusta, siis oleteta, että hyödyt ovat verrattavia ja yhteenlaskettavia, ei voida sanoa mitään tämän joukon konveksiivisuudesta. Täten käyrää ei ole piirretty konveksiksi eikä konkaaviksi. Käyrällä on kuitenkin oltava negatiivinen kulmakerroin, jos oletetaan, että kulutuksella ei ole ulkoisvaikutuksia. (Boadway & Bruce 1984, 67-68)
Jokaisella hyötymahdollisuuksien käyrällä sijaitsevalla pisteellä markkinat ovat siis tasapainossa. Tulon uudelleenjako voi vaikuttaa kaikkiin hintoihin ts. hintojen tulee muuttua, jotta saavutettaisiin uusi tasapaino markkinoilla. Kuviossa 3. 1 tämä näkyy kahdessa eri budjettisuorassa, jotka heijastavat erilaisia hintoja ja tulonjakaumia (kuluttajalle 1). Suora A on ennen tulon uudelleenjakoa vallinnut budjettisuora ja vastaavasti B tämän jälkeen vallitseva budjettisuora. Vastaavasti kuviossa 3. 2 tämä muutos näkyy siirtymisenä pisteestä A pisteeseen B.
Kaikki pisteet hyötymahdollisuuksien käyrällä täyttävät (vahvan) Pareto-ehdon. Mikä tahansa liike käyrää pitkin vaatii hyvinvoinnin uudelleenjaon, niin että yhden talouden aseman paraneminen vaatii välttämättömästi toisen talouden aseman huonontumista. Tämän seurauksena pisteet käyrällä, kuten A ja B, ovat Pareto non-comparable: näiden keskinäistä järjestystä ei voida arvioida Pareto-periaatteella eikä kompensaatiokriteerillä.
Entäpä, jos ollaan pisteen O kaltaisessa tilanteessa (kuvio 3. 2). Nyt talous kärsii jonkinasteisesta tehottomuudesta tai vääristymästä. Siirtyminen pisteisiin A, B tai C takaa hyvinvoinnin nousun joko taloudelle 1 tai 2 tai molemmille. Itseasiassa siirtyminen mihin tahansa pisteeseen alueella, jonka rajaavat janat OA, OC ja itse UPF takaa hyvinvoinnin nousun molemmille kotitalouksille. Toisaalta siirtyminen pisteeseen D ei ole parannus Pareto-periaatteen mukaan, koska se laskee talouden 2 hyvinvointia. Kaldorin kompensaatiotestin mukaan taas siirtyminen pisteeseen D on parannus, koska tämän jälkeen tulo voidaan jakaa (hypoteettisesti) uudelleen esim. pisteen B mukaisesti (, joka parantaa kaikkien hyvinvointia). Kompensaatio periaate siis johdonmukaisesti suosii kaikkia Pareto-optimaalisia tilanteita ei Pareto-optimaalisiin tilanteisiin nähden.
Kuvion 3. 3 tapauksessa jonkin seikan, esim. teknisen kehityksen aiheuttaman muutoksen tuotantofunktiossa, takia koko hyötymahdollisuuksien käyrä siirtyy. Nyt uusi ja vanha käyrä leikkaavat toisensa. On mahdotonta sanoa mitään eri tilojen paremmuudesta toisiinsa Pareto- periaatteen tai kompensaatio testin nojalla. (Transitiivisuus: jos C R A ja D R B, miten mahdollista, että C on samanarvoinen B:n kanssa ja D A:n kanssa? Esiintyy ristiriitaisuutta.) Tarvitaan siis voimakkaampia oletuksia näiden lisäksi, jotta eri tilojen mielekkyyttä voitaisiin arvioida.
Edellä käsitelty ongelma liittyy yleisemminkin tietynlaisten tilanteiden arvottamiseen. Reaalimaailmassa voidaan Pareto-tehokkuuden sanoa toteutuvan vain harvoin. Syynä tähän ovat mm. markkinoiden epäonnistuminen (joku täydellisen kilpailun oletuksista ei päde, esim. informaatio on epäsymmetristä), ulkoisvaikutukset, julkishyödykkeet ja freerider-ilmiö sekä erilaiset verotuksen ongelmat.
Jos Pareto-optimaalisuus ei päde jollakin yhteiskunnan sektorilla, ei se voi vallita muillakaan sektoreilla (Laffont 1989, 167). Jos useammilla kuin yksillä markkinoilla vallitsee ei-optimaalinen tilanne, ei voida myöskään väittää, että poistamalla tehottomuus yksiltä markkinoilta tilanne välttämättä olisi parempi. Kahta ei Pareto-optimaalista tilannetta verrattaessa ei ole olemassa yleistä sääntöä paremman määrittämiseen.
Tilannetta voidaan verrata kiipeilijään, joka yrittää sumussa löytää korkeimman huipun vuoristossa, jossa on lukemattomia huippuja vierekkäin. Kävellessään ylöspäin kulkija ei voi tietää onko hän menossa korkeimmalle huipulle. Voidaan sanoa, että askel ylöspäin nostaa kiipeilijän hyvinvointia ( jos tavoitteena on huipun saavuttaminen), mutta ei voida sanoa onko kyseinen huippu juuri korkein.
Tai vastaavasti lisäisikö alaspäin meneminen ja toiselle vuorelle vaihtaminen mahdollisuutta vielä korkeampaan hyvinvointiin. (Chacholiades 1990, 227-228)
4. Yhteiskunnan hyvinvointifunktio
4.1 Kompensaatio periaate taustana
Kaikki pisteet utility possibilities frontierilla täyttävät siis (vahvat) Pareto-ehdot. Mikä tahansa liike pitkin käyrää sisältää hyvinvoinnin uudelleenjakautumista. Siten siis tällä käyrällä mikä tahansa parannus yksilön hyvinvoinnissa välttämättä merkitsee jonkun toisen hyötytason laskua.
Tästä seuraa, että pisteet, kuten A ja B (kuviossa 3. 2) ovat Pareto non-comparable, siis eivät verrattavissa. Ei Pareto- periaate eikä kompensaatio testi voi arvottaa näiden pisteiden paremmuutta toisiinsa nähden.
Edellisen kaltaisissa tapauksissa tarvitaan siis Pareto-periaatetta ja kompensaatio testiä voimakkaampi työkalu erilaisten yhteiskunnalisten tilojen arvottamiseen. Tarvitaan siis sääntö, joka pystyy johdonmukaisesti (= transitiivisuus ja reflektiivisyys pätevät) arvottamaan kaikki pisteet kahdella eri utility possibilities frontierilla (ja niiden sisällä). Tällaista johdonmukaista sääntöä kutsutaan yhteiskunnallisen hyvinvoinnin järjestämiseksi (Social Welfare Ordering), ja jos tämän järjestyksen aiheuttava sääntö on jatkuva, voidaan se muuntaa yhteiskunnan hyvinvointifunktioksi, Social Welfare Function. Joka on yksinkertaisesti funktio, f(U1, U2), hyötytasoista, niin että korkeampi funktion arvo on preferoitu alempaan arvoon nähden. Funktio voidaan yleistää vektorimuotoon f(U1, U2,..., Un) käsittäen siis kaikkien yhteiskunnan talousyksikköjen hyötytasot. Yksinkertaisuuden ja graafisen esitysmuodon takia on kuitenkin havainnollista käyttää kahden talousyksikön yksinkertaistettua mallia.
Tämänkaltaista funktiota kutsutaan usein Bergsonin hyvinvointifunktioksi, keksijänsä Abram Bergsonin mukaan (tai myös Bergson-Samuelson hyvinvointifunktioksi, mikä näyttäisi olevan yleisempi nimitys kirjallisuudessa).
4.2 Yleisesti hyväksytyt ehdot
Yhteiskunnan hyvinvointifunktion katsotaan yleisesti täyttävän kolme perustavaa laatua olevaa ehtoa:
( Johansson 1991, 25-26)
I niin sanottu Welfarism
Hyvinvointi riippuu vain ja ainoastaan vain talousyksiköiden hyvinvoinnista. Mikään yhteiskunnallinen päättäjä ei voi siis ollenkaan määrätä/tietää kansalaisten hyvinvoinnista.
II Hyvinvointifunktion katsotaan täyttävän (vahvan) Pareto-ehdon:
Yhteiskunnallinen hyvinvointi kasvaa jokaisen talousyksikön hyvinvointitasossa ts. kenen tahansa hyötytason nousu, ceteris paribus, kasvattaa koko yhteisön hyvinvointia
Tästä seuraa, aivan kuten yhdenkin kuluttajan tapauksessa, indifferenssikäyrästön negatiivinen kulmakerroin. Jos jonkun hyvinvointi huononee, jonkun toisen aseman on parannuttava, jotta pysyttäisiin samalla hyvinvoinnin tasolla.
III Indifferenssikäyrästöt ovat konvekseja. Edellä esitetyn "vaihtokaupan" intensiteetin on siten katsottu olevan yhteiskunnalli merkitystä kenen hyvinvointia tarkastellaan.
Edellä mainitun kaltaisen funktion etu on selvä: nyt voidaan arvioida projekteja ja muutoksia, jotka aiheuttavat sekä hyötyjiä että häviäjiä. Huomattavaa on kuitenkin, että käytettävän funktion lopullinen muoto riippuu kuka on sen "takana". Voidaan ajatella, että yhteiskunnallisella päättäjällä on hyötyfunktio ja se toimii päätöksiä tehden ikäänkuin kuluttaja. Tai voidaan ajatella muodostettavan jonkun ryhmän (, jota päätös koskee) hyvinvointifunktio, ja toimia sen antaman informaation mukaan.
(Koko yhteiskunnan tasolla agregoitua hyötyfunktiota voidaan tuskin koskaan tarkasti muotoilla, joskin teoreettisena mallina ja työkaluna sekin on useasti hyvin pätevä. Kuten on esimerkiksi klassisen kansainvälisen kaupan teorian kohdalla. Agregoitu hyvinvointifunktio antaa analyysissa vastaavanlaisia tuloksia kuin saavutettaisiin muilla, monimutkaisemmilla menetelmillä (Chacholiades 1990, 37-38).)
Kuvio 4. 1 (Boadway & Bruce 1984, 140)
U2
UPF
E W3
*
W2
W1
U1
Kuviossa 4. 1 yleinen Bergson-Samuelson hyvinvointifunktio on yhdistetty uility possibilities frontierin kanssa. Koko yhteisön hyvinvoinnin maksimi toteutuu pisteessä E , joka tuottaa Pareto-optimaalisen hyödykkeiden ja resurssien allokaation ja täten maksimoi hyvinvoinnin. Vaikka tämä allokaatio toteuttaisi epäoikeudenmukaiseksi katsotun tulonjaon voidaan Pareto-optimaalisuus säilyttää kombinoimalla täydellisen kilpailun markkinat ja "könttäsummaiset", kiinteät tulonsiirrot.
Käytännössä asia ei kuitenkaan ole näin helppo, vaan verotus johtaa usein epäoptimaaliseen lopputulokseen, koska tieto verotuksesta on omiaan muuttamaan kuluttajien käyttäytymistä.
Periaatteessa verotus pitäisi hoitaa siis esim. niin, että katsottaisiin tilanne verovuoden lopulla ja tasattaisiin tuloerot kiinteäsummaisin tulonsiirroin kansalaiselta toisille. Ongelmana on kuitenkin, että loppuallokaatiota on vaikea, ellei mahdoton nähdä ja näin ollen on verotettava sitä, mikä näkyy eli työtä ja pääomaa. Työn verottaminen taas johtaa suuriin ongelmiin, koska yksilöt tietävät työtänsä verotettavan vaikuttaa se heidän käyttäytymiseensä ja alkuperäisen lopputuloksen optimaalisuus ei enää päde. Tämä ongelma on yleisesti tunnustettu yhdeksi suurimmista työn ja verotuksen tutkimuksessa. (Pohjola 1996, 4:10-4:11)
Palataan kuitenkin vielä kuvioon 4. 1. Pisteessä E UPF:n kulmakerroin on yhtä kuin hyvinvointifunktion (SWF) kulmakerroin. Formaalisti UPF:n kulmakertoimen absoluuttinen arvo on:
talouden 1 tulon marginaalihyöty/ talouden 2 tulon marginaalihyöty
merk. 1/ 2
ja
Hyvinvointifunktion kulmakertoimen absoluuttinen arvo eli
Marginal Rate of Social Substitution (MRSS) in utility
= W1/W2, missä W1= W(... ) / U1
ja W2= W(...) / U2
Eli optimissa pätee:
W1/W2 = 1/ 2
tai vastaavasti
W1/1 = W2/ 2 = ... =
missä on yleinen yhteiskunnallinen tulon rajahyöty jokaisella kotitaloudelle.
(Boadway & Bruce 1984, 139-141)
Analyyttisesti tämä on helposti käsitettävissä, mutta miten tulosta voitaisiin käyttää talousteorian käytännön apuvälineenä? Millaisissa olosuhteissa on ylipäätään mahdollista muodostaa yleinen Bergson-Samuelson hyvinvointifunktio?
Seuraavassa kappaleissa tarkastelen erilaisia mahdollisuuksia yleisen hyvinvointifunktion muodostamisella ja erilaisten mahdollisuuksien vaatimia saatavilla olevaan informaatioon liittyviä ehtoja. Yleinen Bergson-Samuelson funktio vaatii sangen tiukat ehdot. Muut mahdolliset vaihtoehdot ovat informaatiovaatimuksiltaan vähemmän rajoittavia, mutta taas huomattavasti vähemmän yleisiä ja käyttökelpoisia.
Kuvitellaan yksinkertainen kahden kotitalouden yhteisö, missä
W= U1 + U2 (tai yleisesti W= (U1+...+ Un))
W= (kokonais)hyvinvointi
Ui = kotitalouden i hyötytaso (tässä i=1,2)
Yhteiskunnan hyvinvointi on siis kotitalouksien hyötytasojen painottamaton summa. Kyseessä on yksinkertainen utilitaristinen (Benthamilainen) hyvinvointifunktio. Ongelmaksi tässä muodostuu hyötyjen ordinaalisuus. Erilaisten hyvinvointifunktion antamien tilojen arviointi riippuu siitä kuinka esitämme yksilön preferenssit. Yksilöiden preferenssien ollessa ordinaalisia ja ei-verrattavia muodostuu siis ongelmaksi kuinka laskea yhteen eri hyötytasot U1 ja U2.
Päädytään niin sanottuun Arrow'n mahdottomuus teoreemaan (Arrow's Impossibility Theorem), jonka mukaan kyseisenlaisessa tapauksessa ainoa mahdollinen järkevä tapaus on yhden ainoan hyötyfunktion käyttö. Kahden kotitalouden tapauksessa tulisi siis käyttää pelkästään jompaa kumpaa hyötyfunktiota. Yleisemmin voidaan todeta, että koko yhteiskunnan tasolla utilitaristinen näkökanta tuottaa yhden eli "diktaattorin" hyvinvointifunktion.
4.5 Yleinen Bergson-samuelson hyvinvointifunktio
Toinen äärimmäinen mahdollisuus on olettaa, että jokaisen talousyksikön hyötyfunktio on täydellisesti mitattavissa ja yhteenlaskettavissa.
Nyt siis kokonaishyvinvointi on W= U1 + U2
tai yleisesti:
W= Ui , missä i= 0...n ja n on positiivinen kokonaisluku
Ja hyödyt ovat kardinaalisia eli yhteenlaskettavissa ja (ainakin osittain) verrattavissa.
(Eli on mahdollista suorittaa yhteenlasku Ui , niin että tulokseksi saadaan jokin kokonaishyötyä kuvaava lukuarvo) (Boadway & Bruce 1984, 141)
Talousyksiköiden hyötyfunktioiden mitattavuus, "welfarismi" ja Pareto-periaate ovat siis pohjana yleiselle Bergson-Samuelson hyvinvointifunktiolle f (Ui), joka arvottaa johdonmukaisesti erilaiset yhteiskunnalliset tilat (kahden talousyksikön tapauksessa). Tällaisella funktiolla on jo paljon käyttöä ja sen voidaan ajatella soveltuvan päätöksenteon apuvälineeksi. Yhteiskunnan hyvinvointifunktiota arvioitaessa tärkeäksi muodostuu siis informaatio yksilön hyötyfunktion muodostumisesta. Ja tämän tiedon rajallisuus rajoittaa mahdollisten erilaisten kokonaishyvinvointia arvioivien mallien käyttöä.
4. 6 Hyvinvoinnin jakaantuminen ja tasa-arvo
Useimmiten reaalimaailmassa hyötyfunktioiden vaikea mitattavuus ja hyötyjen vertailtamattomuus takaa sen, että yhtä pätevää koko yhteiskunnan hyvinvointifunktiota on mahdotonta muotoilla. Mitä enemmän informaatiota tarjolla ja mitä korkeampi on hyötyfunktioiden mitattavuus ja verrattavuus, sitä suurempi määrä erilaisia hyvinvointifunktioita on mahdollisuus käyttää. Lopullisen funktion muodon määrää eettinen päätös siitä, kuinka yhdistää yksilölliset hyödyt ja kuinka hyvinvoinnin ja tulon tulisi jakaantua optimaalisesti.
4.7 Benthamin hyvinvointifunktio
Jeremy Bentham on esittänyt utilitaristisen mallin, jonka mukaan yhteiskunnan hyvinvointi on sen yksilöiden hyvinvoinnin summa. Jotta muutokset hyvinvointien summassa olisivat järkeviä, oletetaan, että yksilön hyötyfunktiot ovat kardinaalisia ja täysin (tai ainakin osittain) verrattavia. Tällaisessa mallissa hyvinvointifunktio muodostaa indiffirenssikäyrästön, joka koostuu vakio kulmakertoimisista suorista (jos verrattavuus yksilön 1 ja 2 hyötyjen välillä 1:1:een kulmakerroin on -1/2 eli suorat ovat 45 asteen kulmassa vaaka-akseliin nähden) Tällaista hyvinvointifunktiota havainnollistaa kuvio 4. 2
Yhdestä yksiköstä yksilön 1 hyvinvointia ollaan valmiita luopumaan , jos saadaan vastaavasti yksi yksikkö yksilön kaksi hyvinvointia. Tämä pätee riippumatta kummankaan hyödyn tasosta; toisin sanoen yhteiskunta on täydellisen indifferentti eli välinpitämätön kuluttajien hyvinvoinnin jakauman tasaisuudesta (eli tasa-arvosta). (Huomioitavaa on, että tässä on kyse hyödyn yksiköistä, ei tuloista, sillä yhden lisärahayksikön aiheuttama marginaalihyöty voi vaihdella eri yksilöiden kesken.)
U1 U1
U1
W2 W2
W2
W1 W1 W1
U2 U2 U2
Kuvio 4. 2 Kuvio 4. 3 Kuvio 4. 4
( Johansson 1991, 33 )
4. 8 Yleistetty utilitaristinen eli painotetun summan hyvinvointifunktio
Toisenlainen suhtautuminen epätasa-arvoon näkyy kuviossa 4. 3. Yhteiskunta hyväksyy hyvinvoinnin vähentymisen köyhimmiltä vain, jos kyseessä on huomattavasti suurempi hyvinvoinnin nousu rikkaimmille kansalaisille. Yhteiskunnan hyvinvointifunktiot ovat (aidosti) konvekseja. Yksinkertainen esimerkki tämänkaltaisen indifferenssi käyrästön muodostavasta hyvinvointifunktiosta on:
W = a * U1 + b * U2 ,
missä a ja b ovat painoja hyvinvoinnille, joka riippuu siis saavutetuista hyötytasoista.
( yleisesti W= Ai * Ui, missä i = 1...n ja A ja n ovat positiivisia vakioita )
Usein oletuksena on, että a on sitä suurempi mitä köyhempi kotitalous 1 on, heijastaen ajatusta, että yhteiskunta välittää huono-osaisista ja hyvinvoinnin tasaisesta jakautumisesta.
4. 9 Rawlsin hyvinvointifunktio
Vielä voimakkaammassa tapauksessa voidaan argumentoida, että koko yhteisön hyvinvointi riippuu ainoastaan huono-osaisimpien hyvinvoinnista. Tällainen hyvinvointifunktio voidaan formaalisti
ilmaista muodolla:
W= min (U1,..., Un)
missä kokonaishyvinvointi on määritelty huonoimmassa asemassa olevan talousyksikön hyödyn määränä. ( Boadway & Bruce 1984, 141)
Tällaista hyvinvointifunktiota kutsutaan Rawlsilaiseksi hyvinvointifunktioksi, brittiläisen moraalifilosofi John Rawlsin mukaan. Rawlsilainen tasa-arvo käsite perustuu kahteen perusperiaatteeseen, niin sanottuihin Rawlsin oikeudenmukaisuusperiaatteisiin (Andersson etc. 1993, 68):
I Jokaisella ihmisellä on yhtäläinen oikeus yhtäläisten perusoikeuksien ja vapauksien mahdollisimman täydelliseen järjestelmään, joka on turvattavissa kaikille. Tässä järjestelmässä yhtäläiset poliittiset vapaudet tulee taata täydestä arvostaan
II Sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus on hyväksyttävissä vain mikäli kaksi ehtoa toteutuu. Ensinnäkin sen tulee liittyä asemiin ja virkoihin, joista kaikki voivat avoimesti kilpailla mahdollisuuksien reilun tasa-arvoisuuden olosuhteissa. Toiseksi näiden eriarvoisuuksien tulee olla suurimmiksi hyödyksi huono-osaisimmille.
Moraalifilosofina paremmin tunnettu Rawls tekee tässä kansantaloustieteelliselle ajattelulle tyypillisen ajatuskokeen, jossa tietyistä yksinkertaistetuista ehdoista ja päättelysäännöistä päädytään välttämättömästi johonkin tiettyyn lopputilanteeseen. Rawls argumentoi, että jos seuraavat alkuehdot täyttyvät rationaalisesti käyttäytyvät ihmiset päätyvät oikeudenmukaisuusperiaatteiden mukaiseen yhteiskuntamalliin.
Rawlsin alkutilanne (Andersson etc. 1993, 66-67):
- Niin sanottu psykologinen egoismi, ts. ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä siis oma etu tulee aina ensimmäiseksi sitten vasta muiden
- Vallitsee kohtuullinen niukkuus, mutta ei absoluuttinen niukkuus ("hengissä säilyminen")
- Ihmiset hyväksyvät tietyt muodolliset vaatimukset, jotka oikeudenmukaisen yhteiskunnan tulee täyttää . Nämä periaatteet ovat siis sellaisia, että niiden avulla eri vaateet voidaan asettaa järjestykseen (social welfare ordering).
- Erityinen tieto omasta asemasta puuttuu, ihmiset eivät siis tiedä luonnollisia ominaisuuksiaan (älykkyys, luonne jne) uskomuksiaan, alkuvarallisuuttaan , suhdettaan riskinottoon, eivätkä mihin sukupolveen he kuuluvat
Rawlsin mukaan, kun siis nämä alkuehdot toteutuvat, päädytään yhteiskuntamalliin, jonka perustana ovat edellä mainitut oikeudenmukaisuusperiaatteet. Rawlsilainen oikeudenmukaisuus siis sallii epätasa-arvoisuuden, jos se parantaa huono-osaisimpien hyvinvointia. (Andersson etc. 1993, 66-72)
Rawlsin hyvinvointifunktion arvopohjana ja -sääntönä (value judgements) on siis implisiittisesti edellä mainitut periaatteet. Kokonaishyvinvointia mitattaessa painotetaan siis voimakkaasti huono-osaisimpien talouksien etua. Tämän kaltainen ajattelu johtaa l-muotoisiin indifferenssi käyriin kuten kuviossa 4. 4. Yhteiskunnan hyvinvointi siis lisääntyy, kun huono-osaisimman kansanosan hyvinvointi nousee. Rikkaimpien hyvinvoinnin nousu ei siis lisää koko yhteisön hyvinvointia. Huomattavaa on, että kuitenkin myös tapaus, jossa köyhempien hyvinvointi nousee hyvin vähän ja rikkaiden hyvin paljon on Rawlsin hyvinvointifunktion mukaan hyväksyttävä. Tämä taas ei ole tasapainossa egalitaristisen ajattelun (minkä perusteluun Rawlsin oikeudenmukaisuus periaatteita usein käytetään) kanssa, koska tällainen muutos on omiaan kasvattamaan hyvinvointi eroja eri kansalaisten välillä.
5.1 Hyvinvoinnin mittaamisen ongelmia
Hyvinvoinnin taloustieteen ongelmaksi, jos toki haasteeksikin, muodostuu juuri erilaisiin alku- ja loppuasetelmiin sisältyvät arvoseikat. Yhteiskunnan hyvinvointifunktion mittaamisen tai ehkä pikemminkin sen mittaamisen yrittämisen voi jo sinälläänkin sanoa sisältävän subjektiivisia aineksia.
Jotkut ekonomistit ovatkin sitä mieltä, että henkilöiden välisen "onnellisuuden" tieteellinen mittaaminen on yksinkertaisesti mahdotonta (Johansson 1991, 39)Ja, että jos sitä yritetään päädytään välttämättömästi Arrow'n teoreemaan ja diktaattorin oletukseen. Näin ollen demokraattisessa, vapaan markkinatalouden yhteiskunnassa relevanttia kokonaishyvinvointifunktiota on mahdotonta muodostaa.
Toinen vastakkainen näkökanta on nähdä hyödyn mittaaminen puhtaasti objektiivisena asiana. Kun hyötytasot ollaan empiirisesti määritetty, niitä voidaan luonnollisesti verrata eri yksilöiden kesken. Tällainen näkemys on vallinnut klassisten utilitaristien kuten Millin, Edgeworthin ja Benthamin keskuudessa (Boadway & Bruce 1984). Yhteiskunnallinen päättäjä siis käyttää hyötyjen mittaamisesta saatua informaatiota ja valitsee mahdollisten kokonaishyvinvointifunktioiden joukosta sellaisen, joka on parhaiten sopusoinnussa hänen arvonäkökantojensa kanssa. Informaatio hyötytasoista voi olla vain osittaisesti mitattavissa ja vertailtavissa, mutta siihen suhtaudutaan objektiivisena tietona.
Tutkimani kirjallisuuden valossa hedelmällisempi näkökanta löytyy jostakin kahden edellä esitetyn väliltä. Tämä perustuu oletukseen, jossa yhteiskunnallisen päättäjän saama informaatio eri yksilöiden hyötytasoista nähdään enemmänkin päättäjän oman arviona hyötyjen mitattavuudesta ja vertailtavuudesta kuin niinkään ulkopuolelta määräytyvänä puhtaana faktana.
5.2 Yhteiskunnan hyvinvointifunktion käyttö
Edelliseen kappaleen lopussa esittämäni johtopäätös johtaa väistämättä kantaan, että kokonaishyvinvointia on turha yrittääkään lähteä yksityiskohtaisesti mittaamaan. Sen sijaan funktion, jonka sisältö vastaa päättäjän itsensä arvopremissejä, käyttö päätöksen teon apuvälineenä puoltaa hyvin paikkaansa.
Päälähteinäni käyttämät kirjat (Boadway & Bruce 1984, Johansson 1991) näyttävät kallistuvan muiden taloustieteen menetelmien kannalle analysoitaessa esimerkiksi verotuksen, ulkoisvaikutusten, julkishyödykkeiden tai vaikkapa tienrakennusprojektin reaalisia vaikutuksia. Tällaisia instrumentteja ovat muun muassa kompensoiva variaatio, kustannus-hyöty- analyysi ja nykyarvomenetelmä.
Päättelyn taustalla näyttää olevan ajatus, että pyritään mahdollisimman tarkasti rajaamaan ongelma ja ihmiset/ kotitaloudet johon se kohdistuu.
Hyvinvointifunktion sen sijaan katsovan toimivan parhaiten laajoissa koko yhteiskuntaa koskevissa
periaatepäätöksissä. Kuten tulonjaon ja sosiaaliturvan yleisiä linjoja pohdittaessa.
Johansson (1993, 39) katsookin hyvinvointifunktion käsitteen soveltuvan yhdeksi työkaluksi ja ajattelun apuvälineeksi erilaisia talous- ja yhteiskuntapolitiikan linjanvetoja ja muutoksia analysoitaessa. Erilaisiin hyvinvointifunktioihin ja niiden takana oleviin periaatteisiin tutustuminen auttaa hahmottamaan erilaisten poliittisten ja maailmankatsomuksellisten koulukuntien näkökantojen takana olevia eettisiä premissejä.
Aloittaessani kyseistä harjoitustyötä ajattelin yhdistää hyvinvointifunktion käsitettä enemmänkin käytännön taloudelliseen ja poliittiseen päätöksen tekoon.Nyt, kun työ alkaa olla loppusuoralla kallistun enemmän Johanssonin kannalle ja totean, että käsitteenä yhteiskunnan hyvinvointifunktio on niin teoreettinen ja laaja, että tässä yhteydessä käytännöllisempää näkökantaa lienee vaikeaa löytää.
Joka tapauksessa yksilön hyötyjen mittaamisen ongelma on mielestäni tässä keskeisessä asemassa: jos oletetaan hyötyjen täysi vertailtavuus ja mitattavuus (absoluuttisella asteikolla), niin malleja ja matemaattista käsittelyä voidaan jatkaa pitkällekin. Toisaalta taas tunnustettaessa seikka, ettei tämä koskaan ole täysin mahdollista, tehdään implisiittisesti myös päätös ko. funktion käyttämisestä vain yleisellä tasolla, ajattelun apuvälineenä, koska sen antamat "lukuarvot" eivät ole missään mielessä absoluuttisia, eivätkä siten reaalimaailmaan suoraan käytännön ja lukujen tasolla sovitettavissa.
Jälkimmäisessäkään vaihtoehdossa ei kuitenkaan ole syytä väheksyä hyvinvointifunktion arvoa ainakaan teoreettisessa mielessä. Funktion muodostamiseen ja taustoihin liittyvät seikathan ovat lähes kaikki niin kansantaloustieteessä kuin yleensäkin yhteiskuntatieteessä keskeisiä. Näin voi siis aihetta käsittelevään kirjallisuuteen tutustumista pitää suositeltavana kaikille, jotka haluavat vaikkapa vaan ajattelemisen aihetta ja uusia näkökantoja.
Lisäksi voidaan mainita jo kappaleessa kaksi mainitsemani käsitteiden eritteleminen. Yleinen Bergsonin-Samuelsonin hyvinvointifunktiomalliin liittyvä argumentointi eriyttää selkeästi erilaiset perusteet yhteiskunnan eri tiloille. Taloudelliset faktat ja yleiset periaatteet eriytetään arvopäätelmistä. Ja tunnustetaan kuitenkin arvojen merkitys päätöksenteon lopullisena perustana.
Eli fakta-argumenteilla voidaan keskustella tiettyyn rajaan asti ja tietyistä asioista, toisten seikkojen taas vaatiessa arvopohjaisia, subjektiivisia päätössääntöjä. Tämä huomio soveltuu mielestäni hyvin esimerkiksi yleiseksi politiikan analyysin ohjenuoraksi.
Andersson, Jan Otto etc. 1993 Hyvinvointivaltio ristiaallokossa, WSOY, Helsinki
Boadway, Robin &
Bruce, Neil 1984 Welfare Economics, Basic Blackwell, Oxford
Chacholiades, Miltiades 1990 International economics, McGraw-Hill, New York
Johansson, Per-Olov 1991 An introduction to modern welfare economics,
Cambridge university press, Cambridge
Laffont, Jean-Jacques 1989 Fundamentals of Public Economics, MIT Press,
Cambridge
Liedenpohja, Jouko 1993 Taloustiede tänään, Lillett Oy, Helsinki
Pohjola, Matti 1996 Mikrotaloustiede, luentomonisteet Helsingin
kauppakorkeakoulun mikrotaloustieteen kurssille.
HKKK:n kuvalaitos, Helsinki