HELSINGIN KAUPPAKORKEAKOULU

Kansantaloustieteen laitos

Yksityistäminen Venäjällä - [ccc]

Yksityistämisen teoriaa ja toteutus Venäjällä

Seminaarityö
Jonna Juhola 23198-5
Opponentti: Janne Niini

SISÄLLYSLUETTELO

1. JOHDANTO
2. YKSITYISTÄMINEN
2.1.Yksityinen omistus vs. valtion omistus
2.2. Omistusoikeuksien merkitys
2.3. Yksityistämisen tavoitteet
2.3.1. Taloudellinen tehokkuus
2.4. Yksityistämismenetelmät
2.4.1. Myydä vai lahjoittaa?
2.4.2. Yksityistämismenetelmien tarkempi jako
2.5. Valittavan yksityistämismenetelmän kriteerit
2.6. Pikkuyksityistäminen yksityistämisen aloittajana
3. VENÄJÄ, NEUVOSTOLIITON PERILLINEN
3.1. Neuvostoliiton taloudellinen tilanne oli lähtökohta Venäjälle
3.2. Neuvostoliiton ja Venäjän poliittinen ympäristö
3.2.1. Perestroika ja glasnost
3.2.2. Neuvostoliiton romahtaminen
3.2.3. Uusi Venäjä
3.3. Venäjän talousuudistus
4. YKSITYISTÄMINEN VENÄJÄLLÄ
4.1. Tapahtumakulku Venäjällä
4.2. Poliittinen vastarinta
4.3. Yksityistämismenetelmät Venäjällä
4.3.1. Yksityistämiskupongit
4.3.2. Suurten yritysten yksityistäminen
4.3.3. Yksityistämismenetelmien yhteenliittymä
5. ONGELMIA JA SEURAUKSIA VENÄJÄN TEOLLISUUDEN YKSITYISTÄMISESSÄ
6. PÄÄTELMÄT
LÄHTEET
Kuvio 1. Eri yksityistämismenetelmien vaikutuksia
Kuvio 2. Venäjän talouskehitys tilastojen valossa

1. JOHDANTO

Esitykseni tarkoituksena on selvittää yksityistämisen teoriaa ja samalla tutkia, kuinka esimerkkitapauksessa eli Venäjällä yksityistämistä on toteutettu.

Yksityistämisen problematiikkaa on jo aikaisemmin tutkittu markkinatalousmaissa ja sysäyksen siihen on antanut 90-luvulla tapahtunut yksityistämisen aalto länsi-Euroopan maissa Suomi mukaan luettuna.

Siksi on nyt mielenkiintoista tarkastella sitä, kuinka yksityistämistä on toteutettu ja millaisia vaikutuksia sillä on maissa, joilla on tyystin erilaiset lähtökohdat erilaisesta talous- ja poliittisesta historiasta johtuen. Koska yksityistäminen on nyt samanaikaisesti käynnissä entisissä sosialistisissa valtioissa, asia on erittäin läheinen ja hyvä esimerkki.

Työn alku on keskittynyt yleiseen teoriaan yksityistämisestä. Pyrin koko ajan tarkas-telemaan aihetta Itä-Euroopan ja varsinkin Venäjän näkökulmasta. Käytän termiä siirtymämaat tarkoittamassa Itä-Euroopan maita, jotka ovat siirtymässä suunnitelma-taloudesta markkinatalouteen.

Työn loppupuolella keskityn Venäjän tilanteeseen. Käyn ensin nopeasti läpi Neuvostoliiton viimeisten vuosien talous- ja poliittista historiaa, koska siitä muodostui lähtötilanne Venäjän toimille. Sen jälkeen käyn erikseen läpi Venäjän poliittisen ja taloudellisen tilanteen ja Venäjän suorittamat toimet talousuudistusta silmälläpitäen. Aiheet ovat päällekkäisiä, mutta ne kannattaa käsitellä erikseen, jotta käsitys politiikan linjoista säilyy paremmin. Kun olen ensin selvittänyt Venäjän poliittisen tilanteen, on siihen helpompi peilata syitä jotka ovat johtaneet talousuudistuksiin.

Erityisesti tutkin Liptonin ja Sachsin esittämien yksityistämismenetelmäkriteerien toimivuutta Venäjän tapauksessa.

Aihe on laaja ja monitahoinen. Tämän esityksen puitteissa ei ollut mahdollisuutta pureutua asian jokaiseen kohtaan, mutta olen yrittänyt tuoda esiin tärkeimmät ja vaikuttavimmat seikat.

2. YKSITYISTÄMINEN

Yksityistäminen voidaan yksinkertaisesti määritellä siten, että se on pääoman siirtämistä julkisesta yksityiseen omistukseen. Sitä on harjoitettu markkinatalousmaissa kasvavassa määrin vuoden 1980 jälkeen, ja tällä hetkellä se on erityisen ajankohtainen asia Itä-Euroopan maissa. Yksityistäminen on näissä maissa osa siirtymää suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Muut siirtymän osat ovat vakauttaminen, vapauttaminen ja rakennemuutos. Itä-Euroopan maiden yksityistämisohjelmien päämääränä on luoda perusta markkinataloudelle yksityistämällä valtion omaisuutta niin nopeasti kuin mahdollista.

2.1. Yksityinen omistus vs. valtion omistus

Taloudellinen teoria ei tiettävästi pysty sanomaan, mikä olisi optimaalinen suhde eri omistusmuotojen välillä. Coasen teoreema kertoo, että ihanteellisissa olosuhteissa omistusmuotojen moninaisuudesta syntyy niiden paras yhdistelmä. (Lainela & Sutela 1991, 11) Tämä on kaikessa yleisyydessään perustelu minkään erityisen omistusmuodon kieltämistä vastaan, eikä teoreema välttämättä ennusta minkään erityisen omistusmuodon kelvottomuutta. Edellä on teoreeman yksi mahdollinen pelkistys, sillä teoreemalle ei ole yhteisesti hyväksyttyä ja vakiintunutta määritelmää. Toinen monista mahdollisista pelkistyksistä on, että resurssit kohdentuvat tehokkaimpaan mahdolliseen käyttöön, ellei sitä keinotekoisesti estetä. (Kanniainen & Määttä 1996, 46 - 51) Kommunistisissa yhteiskunnissa markkinoilla tapahtuva omistusoikeuksien vaihto on nimenomaan keinotekoisesti estetty, koska valtionomistus on karkesti ottaen ainoa mahdollinen omistusmuoto.

Kaikissa talousjärjestelmissä ainakin joitain omistusoikeuksia rajoitetaan joillain perusteilla. Suomessa tästä on esimerkkinä metsänomistajan asema. Toisaalta missään nykyajan yhteiskunnassa ei ole kokonaan kielletty yksityisomistusta. Kotitaloudet omistavat ainakin työvoimansa, mutta myös kulutusvälineensä ja lisäksi vaihtelevan määrän tuotantovälineitä ainakin kotitalouspalveluiden tuottamista varten. Kun yksityisomis-tuksen alkeet on sallittu, ei ole luontevaa taloudellista rajaa, jonka yli menevä yksityinen toimeliaisuus olisi syytä estää.

Yksityisen omistuksen puolesta esitetyt argumentit liittyvät usein yksityiseen omistukseen liitettyihin kannustinominaisuuksiin. Yksityisessä omistuksessa esim. yrityksen johdon valvonta on usein tehokkaampaa kuin valtion omistuksessa. Toisaalta yksityinen omistus ei välttämättä pysty tekemään kaikkea voimavarojen tehokkaan kohdentamisen mielessä yhtä hyvin kuin valtio. Yksityinen omistus mm. (a) tarjoaa yksinkertaisen taloudellisen toimintakriteerin eli yrityksen tehtävänä on maksimoida voitto, ja sitä kautta tarjota suurin mahdollinen tulovirta omistajille, (b) luo henkilöryhmän, omistajat, joiden oman edun mukaista on valvoa yrityksen johtajien toimintaa ja (c) luo luontevan päätöksentekijäjoukon, jonka tehtävänä on päättää uusien yritysten syntymisestä ja vanhojen kuolemasta.

2.2. Omistusoikeuksien merkitys

Vaikka talousteoria ei pystykään sanomaan kovin paljon omistussuhteiden optimaalisesta yhdistelmästä se kuitenkin korostaa hyvin määriteltyjen omistusoikeuksien merkitystä rationaaliselle taloudenpidolle. Omistusoikeuksiin kuuluvat oikeus käyttöön, oikeus tuottoon, oikeus myyntiin ja oikeus hävittämiseen. Talousteoria on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana alkanut uudelleen korostaa sitä, että näiden oikeuksien on oltava hyvin määritellyt, valvotut ja toimeenpannut, jotta taloudenpitäjät voisivat reagoida saamiinsa kannustimiin ja informaatioon parhaalla mahdollisella tavalla. (Lainela & Sutela 1991, 11) Yksityistämisen onnistumiseksi ja tavoitteisiin pääsemiseksi Itä-Euroopassa on varmistauduttava siitä, että uudet osakkeenomistajat ymmärtävät oikeutensa käyttää oikeuksiaan, ja näitä oikeuksia on suojeltava ja ylläpidettävä laillisella järjestelmällä. Sen lisäksi heidän on ymmärrettävä vastuu, jonka omistusoikeudet tuovat tullessaan: he hyötyvät jos omistuksen kohdetta hoidetaan hyvin, ja toisaalta he itse voivat kärsiä taloudellisen tappion jos omistusta ei hoideta. (Lieberman, Ewing et al. 1995, 38)

Jotta rationaalinen taloudenpito onnistuisi, on omistusoikeuksien täytettävä kolme ehtoa, jotka Comisso on määritellyt:

1) Omistusoikeuksia on käytettävä taloudellisin perustein, 2) Omistusoikeudet täytyy vahvistaa puolueeton oikeuslaitos, jonka päätökset perustuvat selkeään lainsäädäntöön

3) Omistusoikeuksien rajoituksista ja muista vastaavista politiikkapäätöksistä täytyy vastata instituutio, joka ei ole sen enempää omistusoikeuksien haltija kuin niiden vahvistajakaan. (Lainela & Sutela 1991, 12) Nämä edellytykset pohjautuvat perinteiseen ajatteluun vallan jaosta yhteiskunnassa.

Perinteisen sosialismin omistusoikeuksien järjestelmä ei täytä edellä esitettyjä selkeiden omistusoikeuksien vaatimuksia. Yksityistäminen ilman juridista perusuudistusta ei siis teoriassa voi Itä-Euroopan maissa onnistua. Sosialistisessa yhteiskunnassa on epäselvää kuka käyttää valtion nimissä omistusoikeuksia. Valtio- ja puoluekoneistojen eri tasot ovat sekä omistajia, määrittävät omistusoikeuksia että tulkitsevat niitä. Omistusoikeuksia tulkitseva riippumaton oikeuslaitos puuttuu. Ominaista on poliittisen ja taloudellisen vallan yhteensulautuminen. Taloudellisia päätöksiä ei silloin välttämättä tehdä rationaalisin taloudellisin perustein vaan erilaisilla sekaperusteilla, joissa hallinnollisella mielivallalla voi olla suuri osuus. Unkarilainen sosiologi Andras Hegedus on luonnehtinut perinteistä sosialismia "organisoidun vastuuttomuuden järjestelmäksi", mikä kuvannee hyvin sosialistisessa järjestelmässä vallitsevia omistussuhteita.

Yksityinen omistus puolestaan täyttää asianmukaisen juridisen kehikon olemassaollessa hyvin määriteltyjen omistusoikeuksien edellytykset.

2.3. Yksityistämisen tavoitteet

Markkinatalousmaissa suoritetulle yksityistämiselle on esitetty monia tavoitteita. Tärkeimmät niistä ovat 1) pääoman taloudellisen tuottavuuden parantaminen, 2) taloudellisten päätösten depolitisointi, 3) valtion tulojen kerrannallinen kartuttaminen omaisuuden myynnillä, 4) yhteiskunnan luokkarakenteen muuttaminen kansankapitalismia suosimalla sekä 5) tulojen ja varallisuuden uudelleenjako.

(Lainela & Sutela 1991, 13)

2.3.1. Taloudellinen tehokkuus

Markkinatalousmaiden kokemusten perusteella parhaiten saavutettu tavoite on taloudellisen tehokkuuden lisääminen. Tälle voidaan esittää ainakin kolme syytä. Ensiksi kyse on yritysjohdon valvonnasta. Julkisella sektorilla valvonta on ensisijaisesti hallinnol-lisen virkakoneiston tehtävä, jonka valvojien tavoitteet ja kannustimet ovat epäselvät. Yksityisomistuksen tapauksessa taas yritysjohtoa valvoo kolme ryhmää, jotka kaikki ovat "aidosti" kiinnostuneita yrityksen arvon eli sen odotetun voittovirran suuruudesta. Nämä ryhmät ovat osakkeenomistajat, potentiaaliset osakkeenomistajat ja rahoittajat. On kuitenkin muistettava, ettei omistusmuodon vaikutus johdon valvontaan ole näin yksi-oikoinen. Toinen mahdollinen yksityistämisen tehokkuusvaikutus perustuu lisäänty-neeseen kilpailuun. Julkisten yritysten konkurssiuhka on usein varsin vähäinen ja budjettirajoitus saattaa olla vastaavasti pehmeähkö, jonka lisäksi niiden kohtaama kilpailupaine jää vähäiseksi useammin kuin yksityisten yritysten tapauksessa. Kilpailu taas on keskeinen avain tehokkuuden lisäämiseen. Välttämätöntä yhteyttä ei näilläkään kuitenkaan ole, sillä useissa tapauksissa on mahdollista alistaa valtionyritys kilpailulle. Kolmanneksi yksityistäminen voi parantaa tehokkuutta luomalla yritykselle uusia mahdollisuuksia rahoitusrakenteen kehittämiseen ennen muuta pääomamarkkinoiden kautta.

2.4. Yksityistämismenetelmät

Yksityistämismenetelmät voidaan raa'asti jakaa kahteen luokkaan. Yritykset voidaan joko myydä tai lahjoittaa uusille omistajille. Kummassakin tavassa on sekä hyviä että huonoja puolia, ja menetelmän valintaa pitää pohtia pitäen jokaisen maan erityispiirteet ja tilanteen mielessä. Vaikka esimerkiksi Itä-Euroopan maat tuntuvat kauempaa katsottuna saman tyyppisiltä mailta, ne ovat valinneet erilaisia menetelmiä viedä yksityistäminen läpi. Käytännössä erilaiset sekastrategiat näyttävät olevan poliittisesti helpoimmin läpivietävissä.

2.4.1. Myydä vai lahjoittaa?

Löytyy useita syitä, miksi valtionomaisuuden myyminen kannattaa valita yksityistämisen ensisijaiseksi menetelmäksi. Ensinnäkin sen vaihtoehto eli lahjoittaminen ei erinnäisistä syistä ole käypä vaihtoehto. Toiseksi myynti luo uudelle omistajalle kannusteen kantaa huolta vastikkeella hankitun omaisuuden arvosta. Edelleen omaisuuden myyntiä voidaan käyttää kotitalouksilla mahdollisesti olevan liiallisen ostovoiman neutraloimiseen. Omaisuuden myynti tuo valtiolle tuloja, ja myymällä omaisuutta ulkomaisille sijoittajille tuodaan maahan pääomaa. Myyminen luo tehokkaan omistuksen jakautuman: omaisuuden saavat ne, jotka haluavat maksaa eniten. Lisäksi myynti on helppo järjestää sen jälkeen kun omaisuuden arvo on saatu määritettyä. (Lainela & Sutela 1991, 23)

Perustelut myynnin puolesta vaikuttavat vahvoilta, mutta tähän menettelyyn liittyy myös ongelmia, jotka liittyvät nimenomaan Itä-Euroopan tilanteeseen.

1) Myytävät yritykset on arvioitava ennen myyntiä, ja koska yritykset eivät ole koskaan toimineet normaalissa markkinaympäristössä, niiden arvoon liittyy poikkeuksellisen suurta epävarmuutta. Myyntihinnan olisi kuitenkin oltava mahdollisimman "oikea", jotta kyse olisi kaupasta eikä lahjoituksesta. Korruptiomahdollisuudet ovat tässä vaiheessa ilmeiset. Lisäksi yritysten arviointi on vaikeuden lisäksi kallista, koska usein joudutaan käyttämään länsimaisia konsulttipalveluja lähinnä oikean tuloksen saamiseksi. Käytännössä arviointi on saattanut maksaa jopa kymmeniä prosentteja lopullisesta myyntihinnasta.

2) Useimmissa siirtymämaissa ei ole kotimaista varallisuutta niiden tahojen käsissä, joille yritystoiminta haluttaisiin myydä.

3) Yksityistäminen myynnin kautta on välttämättä hidasta, koska yritysten myyntikuntoon saattaminen on niin työlästä. Tämä sama ilmiö on havaittu myös länsimaissa. Jos myyminen on ainoa yksityistämiseen käytetty menetelmä koko teollisuuden yksityistäminen veisi vuosikymmeniä, Venäjän tapauksessa jopa kauemmin. 4) Epävakaassa poliittisessa ilmapiirissä vastareaktion vaara on suuri, kun yritykset tulevat myyntiin yksi kerrallaan.

5) Myyminen ja markkinoiden kehittäminen edellyttää sellaisia rahoituslaitoksia, joita ei vielä ole kaikissa itäisen Euroopan maissa olemassa. Esimerkiksi Venäjällä maan sisäisten rahasiirtojen toimittamiseen voi mennä monia kuukausia.

(Lainela & Sutela 1991, 24)

Vaihtoehto yksityistettävien yritysten myymiselle on niiden osakkeiden jakaminen ilmaiseksi täysi-ikäisille kansalaisille. Tätä voidaan ideologisesti perustella sanomalla, että niin valtionomistus annetaan käytännössä niille, joille sen koko sosialismin ajan on sanottu kuuluvan: koko kansalle. Tähänkin menetelmään liittyy useita etuja. Yritysten arviointi jäisi pois, mikä säästäisi aikaa, työtä ja rahaa. Lahjoittaminen on periaatteessa mahdollista hyvin nopeasti. Osakkeiden jakaminen ilmaiseksi olisi siinä mielessä oikeudenmukaista, että kun kukaan ei ole sijoittanut osakkeisiin rahojaan niitä ei myöskään voi menettää osakekurssien muutosten myötä, kun osakkeiden arvot määräytyvät todenmukaisiksi toissijaismarkkinoilla. Kaikki vaurastuisivat, onnekkaat enemmän kuin toiset.

Toisaalta lahjoittamiseenkin liittyy omat ongelmansa.

1) Valtio ei saa tuloja, kun omaisuutta annetaan pois ilman vastiketta. Tämä on yksi tärkeimmistä väitteistä osakkeiden ilmaisjakoa vastaan.

2) Kun osakkeenomistaja ei ole sijoittanut omaa omaisuuttaan yritykseen, hänellä ei ole kannustinta vaalia omaisuuttaan parhaalla mahdollisella tavalla.

3) Lahjoituksen myötä syntyisi uusia osakkeenomistajia maan aikuisväestön verran. Tämä tuottaisi käytännön ongelmia esimerkiksi osakerekisterin pitämiseen, yhtiökokousten järjestämisen ja muun osakkeenomistajien huollon kannalta, joka taas tekisi omistajien määräysvallan toteuttamisen hankalaksi. Syntyvät kustannukset voivat olla huomattavat.

4) Vaikka lahjoittaminen olisi oikeudenmukaisempi ratkaisu kuin myyminen, siihenkin liittyy jakaumavaikutuksensa. On vaikeaa tai lähes mahdotonta löytää menetelmä, jolla kaikille kansalaisille taattaisiin yhtä arvokkaiden osakkeiden omistus. 5) Kullekin kotitaloudelle tuleva osuus jaettavasta varallisuudesta ei välttämättä olisi niin suuri, että sillä olisi haluttua vaikutusta kotitalouksien käsityksiin omasta luokka-asemastaan. 6) Toisaalta lahjoituksella voi olla makrotason varallisuusvaikutuksia kulutuskysyntään, mikä ei sovi yhteen välttämättömäksi nähdyn vakauttamisen kanssa.

2.4.2. Yksityistämismenetelmien tarkempi jako

Tarkemman jaon eri menetelmien välillä voi tehdä esimerkiksi seuraavasti.

1) Omaisuuden voi myydä ulkopuolisille. Tämä on parhaiten tunnettu malli, jota on sovellettu varsinkin länsimaissa. Se on hyvin suosittu, koska tällä menetelmällä valtio saa tuloja. Tämän lisäksi yritys hyötyy, kun tietotaito ja kannustin hoitaa yritystä kunnolla uusien omistajien myötä mahdollisesti lisääntyy. Kuitenkin tämä menetelmä on osoittautunut kalliiksi ja hitaaksi ja paljon hankalammaksi järjestää kuin mitä on luultu. 2) Johto ja työntekijät voivat ostaa yrityksensä. Tätä menetelmää on sovellettu paljon Itä-Euroopan maissa. Tämä on suhteellisen nopea menetelmä ja on ollut hyväksytty sekä poliittisessa että teknisessä mielessä. Menetelmä ei ole kuitenkaan kovin oikeudenmukainen, sillä työntekijät ovat eriarvoisessa asemassa sen mukaan, missä yrityksessä he työskentelevät. 3) Voidaan suorittaa "voucher"- eli "kuponkiyksityistäminen", mikä tarkoittaa, että kaikilla kansalaisilla on yhteläinen mahdollisuus osakkeiden hankkimiseen ilmaiseksi. Se on oikeudenmukainen, mutta se ei tuo valtion kassaan varoja. 4) Spontaani yksityistäminen. Tässä tapauksessa tuotantolaitoksia siirretään niiden johtajien ja henkilöstön omistukseen usein ilman korvausta. Spontaanit yksityistämiset ovat ongelma monestakin syystä. Ensinnäkin mahdollisuudet niihin jakautuvat epätasaisesti kansalaisten kesken, kun toiset ovat töissä kannattavammissa yrityksissä ja toiset tulevissa konkurssipesissä. Nämä yritysjohtajat ovat useimmissa tapauksissa nousseet asemiinsa sosialistisen vallan aikaisilla poliittisilla ansioilla, eikä heillä tulisi olla etuoikeutta muuntaa vanha poliittinen valtansa uusiksi taloudellisiksi etuoikeuksiksi, varsinkaan kun heillä ei usein ole markkinataloudellisissa olosuhteissa vaadittavaa ammattitaitoa. Lisäksi spontaaneja yksityistämisiä voidaan pitää valtion omaisuuden hukkaamisena, koska luovutus tapahtuu usein ilman sekä reaalista hintaa että moraalista oikeutusta. Spontaaneja yksityistämisiä on mahdollisuus myös puolustaa, sillä ne voivat olla nopea tie yksityiseen omistukseen.

Seuraava kaavio näyttää karkeasti mitä vaikutuksia eri menetelmillä mielstäni on. Tämä kuvio tuo konkreettisesti esille sen, että menetelmä tulee valita sitä silmällä pitäen millaisia vaikutuksia ja tuloksia yksityistämiseltä toivotaan ja mitkä arvot asetetaan etusijalle. Tässä asetelmassa "Myynti ulkopuolisille"-menetelmä keräsi eniten plussia, mutta kehikossa on myös monta kohtaa, joiden vaikutusta ei osata arvioida.

Kuvio 1. Eri yksityistämismenetelmien vaikutuksia

2.5. Valittavan yksityistämismenetelmän kriteerit

Yksityistäminen samoin kuin sen suorittamiseen valittavien menetelmien ja tekniikoiden tarkoituksenmukaisuus ja käyttökelpoisuus on harkittava erikseen jokaisen maan erityispiirteet huomioonottaen. Liptonin ja Sachsin yleisten kriteerien mukaan yksityistämiseen tulee valita menetelmä, joka vallitsevissa olosuhteissa täyttää neljä vaatimusta. 1) Menetelmän on oltava nopea, oikeudenmukainen ja läpinäkyvä. Kiinnostuneiden kansalaisten saatavissa on oltava kaikki relevantti tieto yksityistämisen kohteista, tavoista ja tuloksista. 2) Tarkoituksenmukainen yksityistämismenettely suojelee valtion budjettitaloutta ainakin siihen mittaan, ettei vältettävissä olevaa lisärasitetta synny. 3) Hyvä menettely antaa mahdollisuuden tehokkaan yritysjohdon syntyyn. 4) Taloudellisen vallan keskittymistä on vältettävä. (Lainela & Sutela 1991, 15)

Näiden kriteerien valossa yksikään edellä luetelluista menetelmistä ei ole täydellinen.

Päätelmissä analysoin kriteerien toteutumista Venäjän yksityistämismenettelyn kannalta.

2.6. Pienyritysten yksityistäminen yksityistämisen aloittajana

Yleensä ollaan sitä mieltä, että yksityistäminen on helpoin aloittaa pienyritysten yksityistämisestä, toisin sanoen vähittäiskauppojen, työpajojen ja palveluliikkeiden siirtämisestä niiden johtajien, työntekijöiden tai muiden kiinnostuneiden haltuun. Tästä on helpompi aloittaa kuin suurten yritysten yksityistämisestä, sillä "pikkuyksityistäminen" on yleisesti vähemmän kiistanalaista kuin suurtuotannon yksityistäminen. Lisäksi pikkuyksityistämisen vaatimat pääomat ovat niin vähäisiä, että se ei muodostu esteeksi kiinnostuneille. Tämän sektorin tehostamisen välittömät vaikutukset kansalaisten elintasoon voivat olla huomattavat mm. lisääntyneenä palvelu- ja hyödyketarjontana. Pikkuyksityistäminen on teknisesti helppoa eikä pääomien arvioiminen tuota suuria kustannuksia, jolloin virkamiehiä tarvitaan lähinnä vain valvontaan ja rekisteröintiin. Lopuksi pikkuyksityistäminen luo omistajia ja saattaa neutralisoida mahdollista väestön ylimääräistä ostovoimaa nopeasti.

3. VENÄJÄ, NEUVOSTOLIITON PERILLINEN

3.1. Neuvostoliiton taloudellinen tilanne oli lähtökohta Venäjälle

Venäjä peri Neuvostoliitolta maan ja kansan, jota oli yli 70 vuoden ajan hoidettu sosialistisella järjestelmällä.

Neuvostoliiton taloutta johdettiin kommunistisen puolueen hyväksymien viisivuotissuunnitelmien perusteella. Käytännön resurssien jakelun hoiti keskussuunnitteluvirasto Gosplan. Normaalitalouden käsitteistä ei piitattu. Kysyntää ja tarjontaa ei tunnettu, kuluttajaa ei ollut olemassa. Kaikkea johdettiin Moskovasta eikä yksityistä omistusta tai oma-aloitteisuutta sallittu. Voitolla myyminen oli rikos. Voimavarat suunnattiin asevarusteluun, jolloin kulutustavaroiden tuotanto jäi vähäiseksi. On arvioitu, että 60 prosenttia Neuvostoliiton teollisuudesta oli sotateollisuutta. (Sailas ym.1996, 185)

Koska kustannuksista ei tarvinnut välittää, tehtaat oli sijoiteltu taloudellisesti mielivaltaisesti mutta poliittisesti tarkoituksenmukaisesti Neuvostoliiton osiin. Näin luotiin maan osien keinotekoinen riippuvuus toisistaan. Tämä tuli Venäjän ongelmaksi myöhemmin, kun kriittinen osa jotain tuotantoketjua oli sijoitettu valtion rajojen toiselle puolelle, tai kun kuljetuskustannukset maan osien välillä muodostuivat huimiksi. Neuvostoliiton tuotannossa tärkeintä oli annettujen määrien tuottaminen, niinpä vialliset tavarat olivat yleisiä.

Tehtaissa oli kymmeniätuhansia työntekijöitä. Työntekijöiden laajat oikeudet tekivät irtisanomiset mahdottomiksi ja juopottelu tehtaissa oli yleistä. Työhaluja ei ollut, koska tulos ei vaikuttanut palkan suuruuteen eikä ruplilla liioin ollut ostettavaa. Täten työn tuottavuus oli alhainen.

Kaskuissa maan talouden tila tiivistyi lausahdukseen: me teeskentelemme tekevämme työtä ja ne teeskentelevät maksavansa meille.

3.2. Neuvostoliiton ja Venäjän poliittinen ympäristö

3.2.1. Perestroika ja glasnost

Palatkaamme vuoteen 1985. Neuvostoliitto sai tuolloin uuden johtajan, kun kommunistipuolueen ylimmän johdon sisäpiiri valitsi keskuudestaan pääsihteerikseen Mihail Gorbatshovin. Gorbatspositio oli kuitenkin vahva ja hän joutui käyttämään ensimmäisen virkavuotensa sen kukistamiseen. Hän peri edeltäjiltään myös neuvostojärjestelmän perusongelman, jatkuvan valtataistelun. Se oli estänyt aiemminkin toistuvasti uudistukset, joita oltiin yritetty toteuttaa koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan. Perestroika ja glasnost ovat käsitteet, jotka kertovat aikakauden poliittisesta ilmapiiristä.

Ensin tuli perestroika, rakennemuutos. Neuvostoliiton päättäjät olivat yksimielisiä siitä, että koko talouselämän, tuotantorakenteen ja yhteiskunnallisten toimintojen täysi muutos oli välttämätön ja kiireellinen. Sen sijaan muutoksen suunta ja sisältö herättivät erimielisyyksiä. Kun vanhoja rakenteita haluttiin purkaa, ei uusia osattu pystyttää tilalle.

Puolue aloitti varovaiset uudistukset sallimalla pienet osuustoiminta- ja perheyritykset. Omana uutena haaranaan olivat komsomolin, kommunistisen nuorisoliiton, yhteyteen perustetut "nuorten tiedekeskukset", jotka saivat toimia liikeyritysten tapaan ja harjoittaa muiden yritysten tapaan liiketoimintaa jopa ulkomaalaisten kanssa. Huomattava osa uuden Venäjän ensimmäisistä isoista yksityisistä yrittäjistä, liikemiehistä ja pankkiireista on juuri tiedekeskusten kasvatteja, jotka pääsivät puolueen ja valtion rahoilla toimintansa alkuun vuodesta 1988 lähtien.

Perestroikan perusongelmia oli prosessin käynnistämä hallintojärjestelmän löystyminen ilman, että itse rakenteet olisivat hajonneet tai edes mainittavasti muuttuneet. Siten perestroika jäi näennäisuudistukseksi. Se ei pystynyt kehittämään uusia keinoja valtakunnan lähes loputtomien raaka-aineiden ja tuotantovoimien valjastamiseksi.

Glasnost - hallinnon läpinäkyvyys, jota voi luonnehtia myös hallinnon ensikertaiseksi demokratisoinniksi päätöksenteon näyttämiseksi koko väestölle - eteni, muttei johtanut ideoijansa toivomiin muutoksiin yhteiskunnassa. Glasnost ei vahvistanut puolueen asiaa eikä koonnut väestöä uudistuvan puolueen tueksi, kuten Gorbatshov oli otaksunut.

Uudistukset etenivät hitaasti, sillä viime kädessä Gorbatshovin kaudella haluttiin vain parantaa sosialistista talousjärjestelmää eikä suinkaan luopua siitä.

3.2.2. Neuvostoliiton romahtaminen

1980-luvun lopussa kansallisuusaate lähti uuteen nousuun Neuvostoliitossa. Tasavallat vaativat yksi toisensa jälkeen itsenäisyyttä ja valloittajien lähtöä. Varsinkin Baltiassa ja Kaukasian tasavalloissa tilanne alkoi riistäytyä käsistä. Verisissä yhteenotoissa paikallisen väestön ja Neuvostoliiton armeijan välillä kuoli useita satoja ihmisiä.

Olot olivat kurjistuneet kautta 1980-luvun koko Neuvostoliitossa. Ruokaa oli yhä vähemmän tarjolla, kulutustavaroita oli kaupoissa vain satunnaisesti ja hyvin usein niiden laatu oli ala-arvoista. Tilastot kertoivat tuotannon jonkinlaisesta kasvusta, mutta käytännön elämässä tuotteita ei näkynyt. Pula oli loputonta, ja vallankumouksellisen tilanteen synnytti varmistunut vakaumus siitä, ettei paremmasta ollut toivoa kommunistipuolueen johdolla.

Elokuussa 1991 tapahtunut varapresidentin, pääministerin ja KGB:n päällikön johtama vallankaappausyritys tähtäsi vanhan Neuvostoliiton palauttamiseen. Hanke kuitenkin romautti Neuvostoliiton lopullisesti. Maailman suurin siirtomaaimperiumi hajosi silmissä. Kommunistipuolue lakkautettiin rikollisena järjestönä kaappauksen kukistumisen jälkeen. Venäjän johdossa jatkoi presidentti Boris Jeltsin.

3.2.3. Uusi Venäjä

Venäjä siirtyi Jeltsinin johdolla tielle kohti markkinataloutta. Hallitus ryhtyi kiireesti muuttamaan valtion peruspilareita tavoitteenaan vapaa moniarvoinen yhteiskunta, oikeusvaltio ja arvostettu suurvalta. Presidentti Boris Jeltsin otti riskin hyväksymällä nuorten tuntemattomien tutkijoiden suunnitelman talousuudistuksesta. Ohjelman laatimisessa oli ratkaiseva osuus Jegor Gaidarilla, josta tuli Venäjän ensimmäisen hallituksen varapääministeri. Jeltsin itse ryhtyi pääministeriksi, koska kommunistijohtoinen korkein neuvosto ei muutakaan sallinut. Hallitus joutui alusta alkaen toimimaan valtaosin presidentin asetusten eikä lakien varassa.

Vanha maailma lyötiin lopullisesti rikki uudenvuodenpäivänä 1992. Silloin vapautettiin hinnat ja palkat. Arvostelijoiden mukaan ennen hintojen vapauttamista olisi pitänyt purkaa Neuvostoliiton peruina tullut monopolistinen tuotantorakenne ja yksityistää teollisuus. Talousuudistuksen isä Jegor Gaidar toisti muutaman päivän välein suunnattoman kaaoksen keskellä, että uudistukset oli tehtävä kerralla, koska aikaa valmisteluihin ei ollut vanhan vallan yrittäessä palata asemiinsa ja hankkiutuessa estämään ne. Lännessäkin oltiin sitä mieltä, että koska vapaat hinnat kuuluvat markkinatalouteen, ja kun niiden salliminen joka tapauksessa on väistämätöntä, se on sekä taloudellisista että poliittisista syistä paras ajoittaa mahdollisimman varhaiseksi. (Idäntalouksien katsauksia 1993, 8) Kysymys työstä nousi nopeasti poliittisen väittelyn ytimeksi. Neuvostoajoilta periytynyt korkein neuvosto alkoi vaatia paluuta entiseen ruplaan, vanhoihin hintoihin ja etsiä keinoja Jeltsinin erottamiseksi.

Venäjän johtopaikoilla istuvien vanhoillisten kommunistien ja uudistusmielisten väliset kiistat ovat jatkuvasti hankaloittaneet uudistusten tekemistä ja asioiden hoitoa. Viimeksi vuoden 1993 syyskuussa korkein neuvosto yritti ottaa vallan käsiinsä ja vastoin lakia erottaa presidentti Jeltsinin. Tuloksena oli lyhyt vallankaappausepisodi, joka herätti paljon huomiota maailmalla, mutta jolla ei loppujen lopuksi ollut mitään vaikutusta. Se on kuitenkin pieni esimerkki siitä, kuinka Jeltsin ja muut uudistajat joutuvat jatkuvasti enemmän tai vähemmän taistelemaan oman linjansa puolesta.

3.3. Venäjän talousuudistus

Talousuudistuksen alkuvaiheessa oli mukana länsimaisia asiantuntijoita. Haastetta Venäjän talouden tervehdyttämisestä verrattiin siihen, miten kalakeitosta piti tehdä jälleen kala. 70 vuotta sosialistista toimintaa oli tehnyt tehtävänsä.

Talousuudistus vavisutti yhteiskuntaa pohjiaan myöten. Valtion omaisuutta alettiin kohdella rahanarvoisena omaisuutena, eikä enää ilmaisena tuhlattavana luonnonvarana. Keskussuunnitteluvirasto Gosplan lakkautettiin. Vuoden 1992 alusta kuka tahansa sai perustaa yrityksen kunhan vain hankki luvat ja maksoi leimaverot - sekä venäläisen pitkän perinteen mukaiset voitelurahat, lahjukset, kynnysrahat taikka suojelumaksun.

Marraskuussa 1992 Venäjän parlamentti hyväksyi konkurssilain, jonka puuttumista on pidetty keskeisenä esteenä markkinatalouteen siirryttäessä. Uusi laki sallii siten valtion budjettivaroilla rahoitettujen tehottomienja velkaantuneiden yritysten lakkauttamisen.

Taloudellisen toiminnan vapautuminen oli todellista sokkiterapiaa koko yhteiskunnalle.

Talousuudistus alkoi työntää venäläisiä kohti länsimaista yhteiskuntamallia, jossa ihmisten pitää tehdä työtä, elleivät he ole sattuneet perimään omaisuutta tai tulleet muulla tavoin rikkaiksi.

BKT laski tilastojen mukaan hurjaa vauhtia. Vanhoilliset saivat tästä "todisteen" jolla uudistukset olisi lopetettava.Uudistajien argumentti oli, että tuotannon lasku johtui aseteollisuuden supistumisesta, ja että BKT:n tulikin laskea, koska mammuttimainen aseteollisuus oli ennemmin tai myöhemmin ajettava alas. Tässä vaiheessa täytyy kuitenkin todeta, että tilastot jotka Venäjällä on laadittu ovat yleensä kyseenalaisia, ja peilaavat tilastonlaatijan tarkoitusperiä. Vanhoilliset maalasivat uhkakuvia työttömyyden rajusta noususta talousuudistusten seurauksena, mutta se ei ole toteutunut niin rajuna kuin pelättiin. Hintojen vapauttamisen seurauksena inflaatio laukkasi vuodesta 1992 lähtien jopa tuhansia prosentteja vuodessa, mutta nyt inflaatiovauhti on selvästi hidastunut.

Kuvio 2. Venäjän talouskehitys tilastojen valossa

Lähde: Idäntalouksien katsauksia 5/1997

4. YKSITYISTÄMINEN VENÄJÄLLÄ

1990-luvun alussa tapahtunut poliittisen järjestelmän romahtaminen Itä-Euroopan maissa jätti valtionomistuksen vaille isäntää. Kommunistinen puolue, joka toimi yhteiskunnan tärkeimpänä integroivana voimana, joutui luopumaan taloudellisen voiman käytöstä, eikä sen tilalle välittömästi noussut uutta järjestelmää.

Yksityistäminen on muodostunut tärkeäksi ja huomiota herättäväksi osaksi Itä-Euroopan siirtymässä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Venäjällä ja muilla siirtymämailla oli tyystin erilaiset lähtökohdat yksityistämistä aloittessaan kuin länsimailla. Kun tähänastiset yksityistämiset on suoritettu pääosin yksityiseen omistukseen perustuvissa talouksissa, joissa sekä rahoitus- että muut markkinat ovat suhteellisen hyvin kehittyneet, siirtymätalouksissa valtion omistaman teollisuustuotannon osuus kaikesta lähenteli sataa prosenttia, tuotanto oli hyvin pitkälle monopolisoitunut, kotimainen säästäminen oli vähäistä ja monet keskeiset markkinainstituutiot puuttuivat täysin. Yleensä ollaan varsin yksimielisiä siitä, että yksityistämisellä saavutetut tulokset riippuvat oleellisesti sen kilpailu- ja valvontaympäristön luonteesta, jossa yritykset toimivat. Siirtymämaat olivat tässä suhteessa yksityistämistä aloittaessaan varsin omaleimaisia, eikä tarkkaa tietoa ollut siitä, mihin nämä maat loppujen lopuksi päätyisivät.

4.1. Tapahtumakulku Venäjällä

Venäjän teollisuuden yksityistäminen alkoi vuoden 1992 lopussa ja sen ensimmäinen vaihe päättyi heinäkuun alussa 1994. Puolessatoista vuodessa teollisuus osakeyhtiöitettiin. Heinäkuun 1994 alkuun mennessä noin 16 000 yritystä oli yksityistetty ja noin 40 miljoonasta venäläisestä tuli niiden osakkeiden omistajia. (Lieberman et.al. 1995, 16) Saavutus on mittava ja hakee vertaista maailmanhistoriassa.

Yksityistämisen toisen vaiheen, osakkeiden myynnin rahaa vastaan tarjouskilpailussa, piti alkaa jo kesällä 1994. Vapaisiin kaikille avoimiin huutokauppoihin päästettiin kuitenkin vain osa myytävistä osakkeista. Käytäntöä perusteltiin vetoamalla osakkeiden alhaisiin hintoihin, jotka voisivat johtaa omaisuuksien päätymiseen edullisesti ulkomaisiin käsiin muiden ostajien puuttuessa.

Entinen yksityistämisministeri Maksim Boiko (erotettiin 15.11.97 palkkioskandaalin vuoksi) ilmoitti syyskuussa 1997 hallituksen suunnittelevan yli viiden miljoonan dollarin eli lähes 30 miljardin markan yksityistämisohjelmaa ensi vuodelle 1998. Kaikkiaan 37 suuryrityksestä myytäisiin merkittäviä osuuksia. Ohjelma on siten suurin sitten varsin hiljaisten vuosien 1995 ja 1996.

4.2. Poliittinen vastarinta

Venäjän yksityistämisohjelma joutui heti alkajaisiksi vastatuuleen vanhoillisten toimesta. Talousuudistuksen yksityistämisohjelmaa johti varapääministeri Anatoli Tshubais. Korkein neuvosto käänsi hänen lakiesityksensä toisenlaiseen muotoon ja antoi jättimäisiä erikoisetuja teollisuusjohtajille. Nämä saivat yksityistää lähes ilmaiseksi tehtaat, jotka Tshubais olisi halunnut myydä kootakseen varojavaltion budjettiin. Hän oli menettää paikkansa moneen kertaan syksyyn 1995 mennessä, mutta hän selvisi kriisistä toiseen tekemällä myönnytyksiä itse ohjelman pelastamiseksi. Tshubais joutui lopulta 1995 esittelemään yksityistämisen toisen vaiheen vesitetyssä muodossa, jossa omaisuudenmyynneistä ei kertynyt valtiolle toivottuja tuloja. Toteutunut prosessi antoi osalle yritysjohtajista toisen tilaisuuden ottaa haltuunsa valtion omaisuutta pilkkahintaan erioikeuksien suojissa tavalla, joka ansaitsee arvonimen "vuosisadan puhallus". Siinä siirtyi suunnattomat määrät maailman suurimpia luonnonvaroja ja niihin nojaavaa teollisuutta jokseenkin ilmaiseksi hyvin kapean yritysryhmän salkkuihin.

4.3. Yksityistämismenetelmät Venäjällä

4.3.1. Yksityistämiskupongit

Keskeinen osa Venäjän yksityistämistä olivat voucherit. Jokaiselle venäläiselle annettiin 10 000 ruplan nimellisarvoisen kuponki, joka kelpasi maksuvälineenä yksityistämishuutokaupoissa, joista ensimmäiset järjestettiin joulukuussa 1992 ja viimeiset kesäkuussa 1994. Niiden kautta myytiin suurin osa yksityistettyjen yritysten osakkeista. Melkoinen osa venäläisistä ei kuitenkaan tiennyt, mitä tekisi kupongillaan. Osakkeet ja arvopaperit olivat monelle käsittämättömiä yli 70 vuotta kestäneen kommunismin jälkeen. Tämä mahdollisti monelle kupongin arvon ymmärtäneelle tilaisuuden ostaa kasapäin kuponkeja halvalla.

4.3.2. Suurten yritysten yksityistäminen

Valtion omistamille yrityksille annettiin 60 päivää aikaa järjestää uudelleen toimintansa, valita yksityistämismenetelmä ja jättää esitys sen toteuttamisesta. Lain mukaan suurilla eli yli tuhannen hengen työpaikoilla oli valittavana kaksi vaihtoehtoa yrityksen yksityistämiseksi. Ensimmäisen mallin mukaan työntekijät saivat 25 prosenttia osakkeista vastikkeetta. Lisäksi he voivat ostaa 10 prosenttia alennuksella ja yrityksen johto sai 5 prosenttia osakkeista niiden nimellisarvosta. Loput 60 prosenttia jäivät valtiolle eteenpäin myytäviksi juuri huutokaupoissa. Toisessa suositummassa vaihtoehdossa (yli 70 prosenttia tapauksista) työntekijät voivat ostaa 51 prosenttia osakkeista valtion määräämään mutta käytännössä muodolliseen hintaan loppujen osakkeiden siirtyessä myytäväksi. Yleensä työntekijät ostivat lisää työpaikkansa osakkeita valtiolta saamillaan kupongeilla.

Tässä tavassa on se etu, että kun yrityksen työntekijät omistavat osan yrityksestä, se toimii kannustimena työskennellä parhaansa mukaan. Lisäksi, kun huomattava osa osakkeenomistajia on yrityksen omia työntekijöitä, voidaan säästää monenlaisissa osakeyhtiöihin liittyvissä kustannuksissa. (Esim. osakerekisterin pitäminen, kokoukset)

Tähän tapaan liittyen on esitetty myös kritiikkiä. Ensiksi, johtajien pitää nyt yrittää miellyttää työntekijöitään, joista on tullut tärkeitä osakkeenomistajia. Toiseksi, vanhat johtajat eivät välttämättä ole parhaita, koska he ovat vanhan järjestelmän puitteissa tottuneet tuottamaan valtion suunnitelmien mukaan, eikä heillä siten ole kykyä toimia markkinoilla, jotka toimivat kysynnän ja tarjonnan lain mukaan. Yksi riski on se, että johtajat jättävät huomiotta ulkopuolisten osakkeenomistajien oikeudet yrityksen hallinnassa.

4.3.3. Yksityistämismenetelmien yhteenliittymä

Viitaten kappaleen 2.4.2. esittelemään jakoon yksityistämismenetelmien välillä, Venäjän menetelmää voisi luonnehtia sekastrategiaksi, koska siinä oli piirteitä kaikista menetelmistä. Vaikka kuponkeja käytettiin, suosi menetelmä kuitenkin johtajia ja työntekijöitä osakkeiden lunastamisessa. Osa yrityksistä siirtyi spontaanisti työntekijöiden haltuun. Lisäksi toisessa vaiheessa tarkoitus on myydä osakkeita ulkopuolisille rahaa vastaan tarjouskilpailussa.

5. ONGELMIA JA SEURAUKSIA VENÄJÄN TEOLLISUUDEN YKSITYISTÄMISESSÄ

Lainsäädäntö ei ole pysynyt uudistusten perässä niin hyvin kuin voisi toivoa. Jatkuvat kiistat uudistajien ja vanhoillisten välillä vaikeuttavat lakien hyväksyntää. Epäselvä lainsäädäntö on mahdollistanut monenlaisten huijariyritysten laajan toiminnan. Yksityistämisen myötä arvopaperikauppa alkoi kehittyä, mutta puuttuva lainsäädäntö aiheuttaa siinäkin ongelmia.

Venäjän yksityistäminen asetti kansalaiset eri arvoiseen asemaan sen mukaan, missä yrityksessä he ovat töissä. Erityisesti öljy-yhtiöiden johto, mutta myös työntekijät olivat omaisuuden uusjaossa aivan eri asemassa kuin koneistukseltaan vanhentuneen tehtaan väki puhumattakaan opettajista ja muista julkisen sektorin työntekijöistä, jotka eivät voi yksityistää työpaikkaansa.

Vaikka yksityistäminen tapahtui nopeasti, käytännön seuraukset olivat ensi vaiheessa vähäisiä. Teollisuuden toiminta ei kauttaaltaan tehostunut, eivätkä tehtaat liioin saaneet investointeihin vaadittuja pääomia, koska osakkeet jaettiin ilmaiseksi. Toki joukosta löytyi myös menestystarinoita. Varsinkin pienten yritysten toiminta on tehostunut, tuotanto lisääntynyt ja laatu parantunut.

Osakkeiden myynnin sisäpiirijärjestelyt ja muut länsimaisen oikeustajun vastaiset toimet ovat horjuttaneet hallituksen uskottavuutta. Ennakolta sovitut kaupat on naamioitu näyttämään esimerkiksi lainoilta jotta kenenkään epäilykset eivät heräisi. Pelin henki paljastui kuitenkin jo ensimmäisessä yksityistämishuutokaupassa, jossa Oneksim-pankki sai 170 miljoonalla dollarilla, 714 miljoonalla markalla, 38 prosenttia maailman suurimpiin kuuluvan Norilskin nikkelikombinaatin osakkeista. Kaksi kertaa enemmän tarjonnut "väärä" pankki jätettiin tarjouskilpailun ulkopuolelle vetoamalla muodollisiin syihin. Venäjän hallitus torjui aiheesta noussseen kritiikin ja muutenkin osakekaupat vietiin läpi helposti. Nyttemmin Venäjän hallitus on kuitenkin korostanut, että sisäpiirikauppojen aika olisi ohi. Teleyhtiöstä Svyazinvest kesällä 1997 tehty kauppa edusti kuulemma ensimmäisenä uuden avoimen kulttuurin mukaisena yksityistämisenä, jossa paras tarjous voitti.

Venäjän yksityisen yritystoiminnan keskeisiä piirteitä on liikkuminen laillisen ja laittoman rajamailla. Vähintään kolmannes, mutta ehkä jopa puolet Venäjän elinkeinotoiminnasta jää verottajan ja samalla tilastoinnin ulkopuolelle. Osaltaan rajanvetoa laillisen ja laittoman välillä vaikeuttaa - taas kerran - lainsäädännön puuttuminen. Keskeisiä syitä harmaan talouden paisumiseen on verotuksen tiukkuus, sillä osa veroista peritään liikevaihdosta ottamatta huomioon yrityksen tuottoa. Joidenkin arvioiden mukaan täysin laillisesti toimiva yritys ei pysyisi edes pystyssä.

Korruptiolla on Venäjällä pitkät perinteet eikä se kadonnut neuvostoaikana. Korruptio on kuitenkin saavuttanut talousuudistuksen myötä aivan uuden asteen, sillä viranomaiset ja poliitikot ovat päässeet päättämään valtavista omaisuusarvoista: kuka saa haltuunsa maata Moskovan keskustasta, kenelle vuokrataan liiketiloja jne. Kokonaisuutena tilanne on kehittynyt sellaiseksi, että ilman voitelua asioiden hoito voi kestää asiasta riippuen jopa kuukausia. Osassa virastoja käytäntö on suorastaan virallistettu. Arvostetun Segodnja-lehden varapäätoimittaja Mihail Leontjev on luonnehtinut kehitystä siten, että Venäjällä on talousuudistuksen mukana yksityistetty myös valtio. Hänestä Venäjällä ei edes voi puhua lahjonnasta valtion rakenteissa olevana korroosiona, koska normaalimaissa toimivaa valtion rakennetta ei enää ole, vaan myytävänä ovat yhtä hyvin tullin kuin oikeuslaitoksenkin palvelut. (Venäjä - jättiläinen tuuliajolla 1996, 213)

Yksi tärkeimmistä yksityistämisen seurauksista on se, että se on sinetöinyt Venäjän vähittäisen siirtymisen markkinatalouteen. Paluu vanhaan komentotalouteen on miltei mahdotonta. Tämä tieto on osaltaan vahvistanut uskoa markkinoihin.

6. PÄÄTELMÄT

Yksityistäminen on moniuloitteinen ongelma. On mahdotonta sanoa, mitä vaikutuksia yksityistäminen saa aikaan tietyn yrityksen toimintaan, ja jälkeenpäinkin on vaikea todeta, mitkä kaikki muutokset johtuivat yksityistämisestä ja mitkä taas muista seikoista. Yleensä ottaen voidaan vetää vain karkeita suuntaviivoja yritysten toiminnan kehittymiselle. On muistettava, että yhteiskunnan pyrkiessä siirtymään suunnitelmataloudesta markkinatalouteen yritysten toimintaympäristö on muuttumassa samanaikaisesti lähes kaikilta osiltaan.

Palatkaamme vielä Liptonin ja Sachsin esittämiin kriteereihin yksityistämismenetelmän valinnalle. (kts. luku 2.4.3.) Venäjällä käytetty yksityistämismenetelmä ei mielestäni kiitettävästi vastaa esitettyjä kriteerejä. Menetelmä oli kyllä nopea, mutta se ei ollut niin oikeudenmukainen kuin se olisi voinut olla. Työntekijät olivat eriarvoisessa asemassa sen mukaan missä yrityksessä he sattuivat työskentelemään. Kansalaiset eivät myöskään saaneet kaikkea tietoa yksityistämisen kohteista, tavoista ja tuloksista. Tämä näkyi erityisesti yksityistämisen toisessa vaiheessa, missä sisäpiirijärjestelyillä tehtiin kauppoja jo ennen kuin yritysten osakkeet olivat tulleet huutokaupattavaksi. Ottaen vielä huomioon sen järjestelmän missä koko kansa on kasvanut, olisi tiedottamista esimerkiksi yksityistämislipukkeiden käytöstä pitänyt lisätä. Nyt keinottelijat pääsivät käyttämään hyväkseen kansan tietämättömyyttä.

Menettely suojasi valtion budjettitaloutta siinä määrin, että siitä ei syntynyt erikseen mainittavia huomattavia kustannuksia. Mutta menettely ei myöskään ensimmäisessä vaiheessa tuonut valtion kassaan varoja siinä määrin kuin potentiaalisesti olisi ollut mahdollista. Tosin nyt toisen vaiheen päästessä kunnolla alkamaan myös valtion odotetaan saavan varoja, kun yritykset myydään eniten tarjoavalle.

Menetelmä ei antanut mahdollisuutta tehokkaan yritysjohdon syntyyn niissä tapauksissa, missä johtajat saivat suoraan siirtää yrityksen omistukseensa, ja jossa johtajat olivat hankkineet valtansa vanhan järjestelmän poliittisilla ansioilla. Poliittiset ansiot kommunistisessa järjestelmässä eivät takaa sitä, että henkilö olisi pätevä johtamaan yritystä hyvin ja tehokkaasti.

Liptonin ja Sachsin viimeinen kriteeri koski sitä, että taloudellisen vallan keskittymistä olisi vältettävä. Vaikka lähes kaikki venäläiset ovat nyt osakkeenomistajia, se ei tarkoita sitä, että heillä olisi taloudellista valtaa yrityksiin. Muutaman osakkeen tuoma valta yrityksissä on mitätön. Taloudellinen valta on keskittynyt kapealle sektorille yritysjohtajia ja politiikkoja ja ennen kaikkea valtiolle. Tosin yksityistäminen on vasta nopean alun jälkeen pääsemässä kunnolla vauhtiin toisessa jaksossa, jolloin yritykset myydään tarjouskilpailuin eniten tarjoavalle, eikä lopullista taloudellisen vallan jakautumista vielä voi ennustaa.

Kun kaikki Liptonin ja Sachsin kriteerit otetaan huomioon, Venäjän yksityistämis-menettely ei ole ainakaan toistaiseksi ole yltänyt niihin. Joukkoyksityistäminen ei kuitenkaan ole vielä päättynyt, joten kunnollisia johtopäätöksiä tilanteen kehittymisestä on vaikea tässä vaiheessa sanoa. Mielestäni Liptonin ja Sachsin kriteerit ovat ehkä liiankin tiukat, kun ottaa huomioon Itä-Euroopan tilanteen. Kriteerit on helpompi täyttää markkinatalousmaissa kuin vasta niiden joukkoon pyrkivissä maissa, joiden tilanteessa on vaikea suorittaa yksityistämistä sekä oikeudenmukaisesti että nopeasti. Kokonaisuudessaan Venäjän yksityistäminen on mielestäni toteutettu kiitettävästi vallitsevat olosuhteet huomioonottaen.

Venäjän talous tulee vielä useiden vuosien ajan toimimaan sekatalousjärjestelmänä, joka koostuu omistusmuodoltaan erilaisista yrityksistä. Vaikka valtion omistuksen osuus väheneekin asteittain, se säilyy vielä pitkään merkittävänä omistusmuotona Venäjän teollisuudessa.

LÄHTEET

Boycko, Maxim & Schleifer, Andrei & Vishny, Robert 1995. Privatizing Russia.

Wellington Graphics, United States of America

Brabant, Josef M. van 1992. Privatizing Eastern Europe.

Kluwer Academic Publishers, the Netherlands

Idäntalouksien katsauksia 5/1997. Suomen Pankin monistuskeskus, Helsinki

Kanniainen, Vesa & Määttä, Kalle 1996. Näkökulmia oikeustaloustieteeseen. Gaudeamus. Tammer-Paino Oy, Tampere

Lainela, Seija & Sutela, Pekka 1991. Yksityistäminen itäisessä Euroopassa. Suomen Pankin keskustelualoitteita 9/91. Suomen Pankin monistuskeskus, Helsinki.

Lavigne, Marie 1995. The economics of transition. Mackays of Chatham, Kent

Lieberman, Ira W. & Ewing, Andrew & Mejstrik, Michal & Mukherjee Joyita & Fidler, Peter 1995. Mass Privatization in Central and Eastern Europe and the Former Soviet Union.

The World bank, Washington D.C.

Sailas, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti 1996. Venäjä - jättiläinen tuuliajolla. 3. painos. Oy Edita Ab, Helsinki

The World Bank 1996. From plan to market. Oxford University Press, New York

Koponen, Kalle 1997. Kirjaskandaali repii uudistajien rivejä Venäjällä. Helsingin Sanomat 16.11.1997. S. C1

Majaniemi, Risto 1997. Venäjä yksityistää 30 miljardilla markalla. Tekniikka&Talous 11.9.1997. S.6

Asko Korpela 971211 (971211) o k23198@kyyppari.hkkk.fi (palaute) [ccc] o AJK kotisivu