Lauri Vuorinen 
Ylioppilaan puhe

Saatuani osakseni tämän kunniatehtävän aloin miettiä, mihin sanoihin tiivistäisin puheeni sisällön. Mikä olisi se punainen lanka, joka nivoisi yhteen lukiouurastuksemme. Mielestäni löysinkin osuvan sanaparin: tavoitteet, ja niiden saavuttaminen. On nimittäin niin, että jokaisella ihmisellä – oli hänellä sitten juristin muistia ja filosofin ajatuksia tai ei – on elämässään tavoitteita, joihin hän pyrkii läpi elämänsä. Nyt me, kevään 2007 ylioppilaskokelaat, olemme jo erittäin lähellä yhden suuren tavoitteen toteutumista. 

Luulenpa, että myös äsken puhuneella Asko Korpelalla ja muilla kanssamme tänään juhlivilla riemuylioppilailla on ollut elämässään useita tavoitteita. Vuonna 1957 suurimpana tavoitteena oli kuitenkin varmasti painaa päähän ylioppilaslakki lukio-opiskelujen päättymisen symboliksi. Uskon, ja tiedän, että tämän uurastuksemme jälkeen myös me, tämän kevään ylioppilaskokelaat, osaamme arvostaa riemuylioppilaiden ja kaikkien aiempien vuosien ylioppilaiden saavutusta entistä enemmän. 

Useat tavoitteet, joita asetamme itsellemme ovat sellaisia, että tarvitsemme niiden saavuttamiseen muita ihmisiä. Eipä taitaisi kovinkaan moni nuori painaa tässä salissa valkolakkia päähänsä ilman hyviä ja mukavia opettajiamme. Suuri kiitos kaikesta tuestanne teille. Ja tietenkin vielä hieman suurempi kiitos rakkaille ryhmänohjaajillemme: Sanna, Pirjo, Seija, Juha ja Samuel – kiitos kaikesta. 

Kuten opettajille, suuret kiitokset kuuluvat myös rehtorille, koulusihteerille, opinto-ohjaajalle, siistijöille, keittäjille, terveydenhoitajalle, talonmiehelle...kaikille koulun henkilökunnan jäsenille. Ilman teidän panostanne opiskeluympäristömme eteen, olisi meidän ollut mahdotonta saavuttaa tavoitteitamme koulussa. 

Hyvän opiskeluympäristön lisäksi välttämätön edellytys koulunkäynnillemme on löytynyt kotoa. Vanhemmat ja muut sukulaiset, kiitos siitä, että olette antaneet meille mahdollisuuden jahdata tuota valkoista lakkia. 

Hyvät abikaverit. Vuoden 1957 ylioppilaiden tapaan meilläkin, kevään 2007 ylioppilaskokelailla, on ollut lukio-opiskelujemme ja elämämme aikana jo useita tavoitteita. Yhdessä tavoittelimme tyylikkäitä vanhojen tansseja ja hauskoja penkkareita; komeasti meiltä sujuivatkin niin valssi kuin tangokin, ja penkinpainajaisetkin olivat ikimuistoiset. Henkilökohtaisesti toisilla tavoitteet ovat olleet hieman korkeammalla ja toisilla hieman matalammalla tasolla, mutta tärkeintä on se, että jokainen on noihin tavoitteisiinsa päässyt. 

Yksi on kuitenkin varmaa, meistä jokaisella tavoitteena on ollut kirjoittaa ylioppilaaksi. Sen eteen olemme uurastaneet viimeiset kolme vuotta, ja ajatelkaa, aivan hetken kuluttua se toteutuu! Aivan hetken kuluttua saavutamme suuren tavoitteemme! Aivan hetken kuluttua saamme nuo himoitut valkoiset lakit, komeat todistukset ja punaiset ruusut! 

Immanuel Kant on sanonut: ”Tyhmät eivät opi, viisaille ei tarvitse opettaa, koulu on keskinkertaisille”. Uskallanpa väittää – filosofian opettajien raivostumisenkin uhalla – että Kant on ainakin tänään väärässä. Tänään nimittäin emme ole tyhmiä, emme ole keskinkertaisia, emme ole huonoja, ei, tänään olemme sankareita. 
Kiitos.