Asko KorpelaSe oli sitten viides kerta |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
karhyk57
o Galleria o [
] Näpäytä
kuvaa, saat sen suurena. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Se oli sitten viides kertaSe oli sitten viides kerta, kun koulun lopettamisen jälkeen tapasimme. Useimpia emme muulloin olekaan tavanneet. Ei voi muuta kuin todeta, että kyllä on naama viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut, mutta onneksi kaikilla meillä suunnilleen samaan tahtiin. Hauska onkin verrata kymmenen vuoden välein otettuja valokuvia. Oi välähdys! Täytyypä laittaakin sivuja, joilla on saman henkilön kuvia kymmenen vuoden välein rinnakkain.Samassa paikassa tavataan kuin aina ennenkin, koulun pihalla. Ennen olemme aina olleet keskenämme tyhjällä pihalla, mutta nyt on väkeä kuin meren mutaa. Osallistumme koulun ylioppilasjuhlaan riemuylioppilaina. Vähän niin kuin kunniavieraina siis. Rehtori Kristiina Juvonen-Oksala tulee pihalle saakka toivottamaan meidät tervetulleiksi jokaisen kädestä pitäen. Eikä meille anneta vain lämmintä kättä ja ystävällisiä sanoja, vaan vielä pullakahvitkin tarjotaan ennen juhlan alkua. Vai ei muka vanhuksia nykyään kunnioiteta! Tuntuupa tosi hyvältä.
Kättelyä ja halailua. Niin, eihän sitä ennen halailtu, nyt on sekin opittu. Kolme vuotta, monet kahdeksan, sitä silloin oltiin yhdessä ja kun nyt välilläkin on tapailtu, ei ole vähäisintäkään vaikeutta tunnistaa toinen toistamme. Tulee vain mieleen, että kymmenen vuoden välein kokoontuu kauppakorkeakoulunkin kolmivuotinen ekonomikurssi. Viimeksi meitä oli noin 70. Se on niin suuri joukko, että nimilaput rinnassa tavattiin. Silti joutui kuiskuttelemaan ja kyselemään, että kuka tuo onkaan. Täällä ei tarvitse. Jotenkin saman oloisina ovat kaikki säilyneet, vaikka eivät ihan saman näköisinä. Niitä näitä jutustellaanNiitä näitä jutustellaan. Oikeastaan olisikin pitänyt valmistautua sillä tavoin, että jokainen olisi tykönään muistutellut mieleen kouluaikaisia asioita ja sitten olisi kukin vuorollaan kertonut muille. Mutta tämähän voidaan vieläkin tehdä, kun kirjoitellaan pienet kertomukset ja laitetaan yhteiseen sivustoomme. Tällaiset tarinat on Timon, minun ja Ruokonummen Seijan edellisen koulun luokkakokouksessa ja sen jälkeen kerrottu ja laitettu sivustoksi. Siellä on jopa pienoisnäytelmä kouluajan tositapahtumista!
Siirrymme juhlasaliinMe siirrymme juhlasaliin, etupenkkiin meille varatuille paikoille. Ennätin jo jollekin kertoa, että varmaan oli tuhat ihmistä valtavassa salissa ja minä uskalsin puhua papereitta näin suurelle joukolle. Jälkeen päin rehtorilta kysyin. Hän arvioi, että 460 henkeä oli paikalla. Kun uusia ylioppilaitakin oli 100! He marssivat saliin paikalla olijoiden seistessä, meidän viereemme huomattavasti meitä kevyemmin askelin, se täytyy myöntää.
Seisaallaan veisataan suvivirsi niin kuin se on varmaan jo lähes sata vuotta veisattu, ainakin me jo alakoulussa 62 vuotta sitten sitä veisasimme. Tämän virren totisesti kaikki osaavat ja ääntä rittää toisin kuin sitten lopussa kun Gaudeamus igitur lauletaan. Mutta nämähän pääosan esittäjät ovatkin vasta akateemisen uransa alussa. Kuvittelen, että ohjelma jotenkin juonnettaisiin, mutta ei, ei sen kummemmin kuin silloin ennenkään. Ja rehtori vain nyökkää ja niin lähden huterin askelin taapertamaan korokkeelle. Onneksi musiikin opettaja tulee mukaan ja tarkistaa että mikrofoni on ok. Olen pannut liitteeksi puheeni kirjoitetun version. Kirjoitin sen pari päivää aikaisemmin paperille. Nykyään on mukava, kun voi kirjoittaa hirmu suurella fontilla, olikohan 20, eikä kun oli peräti 24 pistettä, ja siten tulostaa 4 sivua yhdelle A4-arkille ja leikata neljään osaan. Mahtuu mukavasti kouraan ja kuitenkin näkee lukea. Vaikka eipä kyllä onnistu niin että todella lukee ja muka puhuu. Se on joko tai. Päätin, että kyllä se käy ilman paperia, kun on kovin huono kokemus yhdestä entisen oppilaan väitöskaronkasta. Silloin oli samanlainen paperi isolla tekstillä, mutta olikin hämyisä paikka ja vielä kaihi molemmissa silmissä. Ei tahtonut tulla mitään koko hommasta. Nyt on kaihi leikattu ja valoakin olisi ollut, mutta silti… Jokainen voi todeta, mitä kaikkea unohdin, vaikka sitä edellisinä päivinä kerta toisensa jälkeen mielessä tankkasin. En ikinä olisi uskonut, että Alastalon salissa olisi unohtunut. Siinä meni roskikseen motivaatio koko matemaattiselta kompakysymykseltä. Mahtoi kuulostaa höhlältä. Oikea vastaus on muuten siis 40000 km / 24 tuntia eli auringon paiste kohtisuoraan päälakeen vaeltaa 1666 km tunnissa eli noin 460 metriä sekunnissa, siis ääntä nopeammin ja lähes puolta nopeammin kuin matkustajasuihkari. Ei puhettakaan, että juosten tai pyörällä perässä kerkiäisi! No nyt tuli tuota omaa jorinaa enemmän kuin tarpeeksi. Paras kiitos, minkä puheenvuorostani sain, oli, kun joku luokkatoveri sanoi, ettei yhtään jännittänyt, että pääseeköhän se sen kunnialla loppuun. Kaksi Lauria esiintyyJuhlahan jatkuu sitten arvokkaalla tavalla ja seuraavan puheen pitää ylioppilaskokelas Lauri Vuorinen, Sirpan ja Harrin pojanpoika. Ihan totta! Vähän niin kuin meidän kaikkien lapsenlapsi. Ei paremmin olisi voinut sattua. Ehkä siis näin satutettiin. Jos niin tehtiin, oli rohkea temppu. Sillä sellaisesta voi helposti syntyä kokkapuhetta. Kaikille tuli kyllä selväksi, että poika osasi asiansa. Vähäeleisesti, tyylikkäästi, varmasti Lauri poika puhuu eikä jaarittele tyhjänpäiväisiä. Saisikohan senkin puheen keittiön kautta tähän meidän foorumille vielä.Sitten esiintyy vielä toinen Lauri, Lauri Aho, ja soittaa aivan upeasti mielisäveltäjäni J S Bachin viulukappaleen. Kyllä tämä sielua hipaisee ainakin yhtä väkevästi kuin kaikki puheetkin. Poika on tuiman ja vihaisen näköinen, mutta niin kai tosi taitelijan pitääkin.
Rehtori puhuuSitten seuraa juhlan ilman muuta antoisin puhe, kun rehtori tekee yhteenvedon päättyneestä kouluvuodesta ja erityisesti uusien ylioppilaiden edesottamuksista. Kyllä on koulu viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut. Eikä tämä ole enää sellaistakaan kuin oli meidän lastemme koulu. Luokkia ei enää ole. Sehän meille kerrottiin jo 10 vuotta sitten, joillekin täytenä yllätyksenä. Silloin se olikin uusi asia, nyt siitä on siis jo paljonkin kokemusta. Vaikkei kai kovin paljon varsinaisesti uusia aineita ole tullut, on niiden käsittely kaikesta päätellen huomattavasti monipuolisempaa kuin meidän aikanamme.Jotenkin jää sellainen mielikuva, että asiat otetaan henkilökohtaisemmin kuin meidän aikanamme. Oppilas ikään kuin ottaa vähän joka asiassa oman henkilökohtaisen kannan, jota sitten selostaa muille oppilaille ja opettajille. On kaikenlaista projektia ja projekteissa erilaisia tehtäviä. Tätä käsitystä tukee todistusten jaossa stipendeistä heruva informaatio. Stipendejä saadaan sellaisesta ja sellaisesta toiminnasta ja menestyksestä omassa erikoisharrastuksessa. Kestää aika kauan todistusten jako, vaikka niin joutuisasti toimitetaankin kuin voidaan. Ilo sitä on katsella, kun niin tyylikkäästi pukeutuneet ja notkealiikkeiset nuoret, kauniit ihmiset tärkeän paperinsa noutavat. Kauniisti niiaavat ja pokkaavat ja kaikkien kasvoilta heijastuu hetken tärkeys. Kukaan ei olan kohautuksella tätä asiaa sivuuta. Ja sutjakkaa väkeä äärestä vierin ovat. Mitä ne mediassa kirjoittelevat, että pullamössö- roskaruoka pullukoita muka! Ei pidä paikkaansa, ei ainakaan täällä Karhulassa. Vai onko täällä jokin erikoinen nälänhätä? Tuskin, vaikka Kymenlaaksoa suhdanteiden heilahtelut ovatkin muita enemmän kouraisseet.
Sitten se GaudeamusSitten se Gaudeamus. Sääli että jämerä juonne vähän repsahtaa, kun ininää vain kuuluu. Melkein tekee mieli itse ääntä korottaa, vaikken laulumiehiä olekaan. En siis synninpäästöäkään asiassa saa, kun en suutani edes avaa. Sen sijaan tavailen sanoja ja totean, että ymmärrän, vaikken latinaa olekaan lukenut. Olen kuolleen kielen ikään kuin ympäröinyt opettelemalla sen eläviä jälkeläisiä ranskaa, italiaa, espanjaa…Heh, heh, pikku pirukin häntäänsä heilauttaa. Siellähän sanotaan, että ’vivant professores’. Muistaakseni vanha akateeminen perinne edellyttää, että silloin muut seisovat ja professorit istuvat. Mahtoiko olla muita paikalla kuin Timo ja minä ja minäkään en ole oikea professori niin kuin Timo, vaan tällainen taiteilijaprofessori, joka ei voi edes sanaa ’emeritus’ tittelinsä perään panna. Olikin ihan ensimmäisiä kertoja kun kuulin itseäni professoriksi tituleerattavan vaikka jo melkein kymmenen vuotta vanha asia onkin. Molemmat muut puhujat nimittäin kohteliaasti viittasivat puheeseeni. Tällä kunniallahan sitä elelee lopun ikäänsä. Juhla päättyy ylioppilaiden marssiin ulos salista, sisään elämään. On tämä ylioppilasjuhla sekä loppu että alku. Koulun loppu. Sanotaan, että on ihminen silloin viisaimmillaan. Varmaan pitää paikkansa jossain mielessä ihan tosissaan. Mutta on se vasta alkukin. Sen jälkeen vasta noustaan omille siiville ja katsotaan mihin saakka pystytään lentämään omin avuin.
Meidän juhlamme jatkuuMutta meidän juhlamme jatkuu vielä. Nautimme yhteisen lounaan Kymijoen toisella rannalla Villa Tiiliruukki-nimisessä paikassa, käsittääkseni eräänlainen tilausravintola. Olemme etuajassa. Osoittautuu pelkästään hyväksi asiaksi. Saamme kaikessa rauhassa lörpötellä auringonpaisteessa ravintolan rappusilla. Kuvia otetaan niin kuin otettiin koulun pihallakin. Oikein priima-hyvää ryhmäkuvaa ei kuitenkaan ainakaan minun haaviini tartu. Olisiko jollakin meistä? Olisi mukava laittaa tämän tarinan koristeeksi.Niin, entä muiden tarinat sitten? Lähetä omasi. Kootaan yhteen kaikkien luettavaksi. Ja ne koulumuistot! Eikö niitäkin löytyisi? Olisiko myös kouluaikaisia valokuvia? Tähän niitä mahtuisi. Tilaa on käytännöllisesti katsoen rajattomasti.
PS: Ei me näytetä edes vanhoilta, kun näitä kuvia vähän aikaa katselee, eikö vain? |
