|
Wall Streetillä
Seuraavana aamuna Sherman ei pystynyt keskittymään työhönsä eikä meklarihuoneen kiihkeä tunnelma vetänyt häntä mukaansa niinkuin yleensä. Hänellä oli nyt kaksi ajatusrataa käytössä, toisella hän seurasi tietokoneen ruutua, toisella, aktiivisemmalla, hän pohti onnettomuutta: ”Törmäsikö auto välttämättä ihmiseen silloin kun Maria peruutti?” Vielä ei ollut myöhäistä mennä poliisin puheille.
Oliko City Lightissa mitään? Muut lehdet Sherman oli jo lukenut, mutta City Light, jonka kengänkiillottaja Felix oli hänelle pyynnöstä ostanut, oli vielä tutkimatta.
Ehkä Shermanin pitäisi käydä asianajajalla, Freddy Buttonilla. Mutta mitä hän kertoisi? Kahakka viidakossa, viidakon säännöillä. Hetken verran hän oli tyytyväinen itseensä, mutta sitten muisti, etteivät mustat pojat olleet missään vaiheessa uhanneet heitä: ”Moi! Tarttetko apua?” Niin, Maria, hänhän oli ajanut, ei Sherman.
Tietokoneen ruutu vaati huomiota. Ahaa, Sherman oli juuri voittanut Oscarille prosentin neljäsosan kolmen miljoonan velkapaperilla.
Hän ei kestänyt enää, hän menisi vessaan lukemaan City Lightin. Ei mitään. Maria oli oikeassa. Roikaleet olivat hyökänneet, hän oli peitonnut heidät. Kuitekin epäilyt alkoivat uudelleen velloa Shermanin mielessä: Yksikin kuiskaus, niin silloin ei romahtaisi vain giscard-suunnitelma, vaan koko hänen uransa olisi lopussa. Sherman mietti, että hän tienasi miljoonan dollaria vuodessa ja silti hän oli auki. Hänen elintasonsa vaatimat kulut, talojen ylläpito, kuoletukset, korot, Campbellin syntymäpäiväjuhlat, koulumaksut, palvelijat, lisäverot, vakuutukset, huonekalu- ja vaatelaskut, klubimaksut! Mutta paluuta ei ollut, jos oli asunut Park Avenuella 2,6 miljoonan huoneistossa, oli mahdotonta asua miljoonan huoneistossa. Vaihtoehto olisi Park Avenuen itäpuolella jokin valkotiilinen 1960-luvulla rakennettu talo, jossa laipiotkin olivat liian matalat muusta puhumattakaan. Sula mahdottomuus!
Yhtäkkiä Sherman muisti giscard-suunnitelmansa, täytyisi saada siitä kaupasta mustaa valkoisella. Hän istui vessanpytyn kannella ja anoi Kaikkivaltiaalta mustaa valkoisella.
Ehkä vähän liiankin osoittelevaa ironiaa: valkoisen maailman ”valtias”, joka on ehkä syypää mustaan uhriin.
Harlemissa
Kirjan alussa olleen mellakan takana ollut pastori Bacon tavataan nyt valtakunnassaan, lyhyttavaraparonin 1910-luvulla rakentamassa kartanossa, jonka pastori Bacon oli ostanut ja antanut kunnostaa alkuperäiseen loistoonsa.
Episkopaalisen hiippakunnan asianhoitajat oli pantu asialle vatimaan pastori Baconilta selvitystä siitä, mihin hiippakunnan Pikkupaimenen päiväkotiin myötämä avustus oli kadonnut, kun päiväkodin paikalla ei vielä ollut mitään. Oli käynyt ilmi, että päiväkodin johtokuntaan oli valittu henkilöitä, joilla oli vankilastatus, eikä hiippakunnan sääntöjen mukaan sellaiselle organisaatiolle voitu myöntää rahaa.
Tutustumme nyt Kansanjohtajaan. Pastori Bacon, joka vaati itseään nimitettäväksi Kunnianarvoisaksi, oli henkilö, joka piti mustan yhteisön kaikkia lankoja käsissään. Kun hiippakunnan edustajat ehdottivat, että hiippakunnan myöntämä avustus pantaisiin sulkutilille siksi kunnes päiväkodin johtokunta saataisiin ”puhdistettua”, pastori selvitti näille valkoisille Yalen miehille mustan yhteisön elämän perusasioita:
” Kun nuori mies varttuu Harlemissa, hän melko varmasti joutuu poliisin kirjoihin.”
Pastorin oma ura oli ollut vähän silkoisempi. Hänen äitinsä, Adela Bacon, oli kuuluisa gospel-laulaja, joka oli perustanut Valtakunnan porttien kirkon, pyörittänyt koko kirkkoa, toimittanut jumalanpalvelukset ja vihkinyt poikansa Reggien papinvirkaan, äiti oli se kirkollinen auktoriteetti, joka oli tehnyt pojastaan Kunnianarvoisan pastori Reginald Baconin. Hiippakunnan edustaja, Yalesta valmistunut Edvard Fiske III oli ensin järkyttynyt kuultuaan Baconin henkilöhistorian, mutta sitten hän oli tullut ajatelleeksi, että kaikki uskonnolliset valtakirjat olivat mielivaltaisia, epsikopaalinen usko oli vain vanhempaa, luutuneempaa ja kunniallisempaa kuin baconilainen.
Kun Fiske ja hänen kumppaninsa Moody nyt vaativat Baconia tilille 350 000 dollarista, Bacon ryhtyi hyökkäykseen: ”Haluatte harjoittaa samaa vanhaa kolonialismia.” Hän kutsui huoneeseen isokokoisen apulaisensa, jolle antoi määräyksen huolehtia Fisken ja Moodyn autosta osoittaakseen kävijöille, että ilman hänen suojelustaan nämä eivät edes pääsisi pois Harlemista.
Fiske ja Moody joutuivat kuuntelemaan Baconin puheluita, joilla hän veteli käsissään olevia lankoja, milloin Koko Kansan Solidaarisuutta, milloin Avoimien Ovien Koalitiota, milloin Urban Guaranty Investments’iä , joka muuten kuului olevan Pierce&Piercen asiakas.
Lopulta Bacon luennoi Fiskelle ja Moodylle siitä, miten valkoinen raha oli vain yrittänyt ostaa höyryn kontrollointia, itse asiassa sieluja. Hän sanoi, että kävijöiden olisi mentävä takaisin piispan juttusille ja sanottava: ”Piispa, olemme nyt käyneet yläkaupungilla ja tulleet kertomaan, että tekemämme sijoitus on hyvä.”
Fiske ajatteli kauhistuneena, että päiväkotiin tarkoitetut varat olivatkin ehkä arvopaperibisneksessä! Bacon totesi, ettei arvopaperibisneksessä mitään varoja tarvita, he myivät joukkovelkakirjoja, he olivat lainan liikkeellelaskijoita”Kuten Paavali tiesi, Damaskokseen voi käydä niin monta tietä, ystäväiseni. Monta tietä.”
Neuvonpito päättyi, kun Baconin sihteeri yhdisti Annie Lambin puhelun Baconille. Annie Lamb oli eräs seurakunnan uskollisimmista työntekijöistä ja nyt hän soitti poikansa Henryn joutuneen Mercedes- Benzin yliajamaksi, ajaja oli paennut paikalta ja poika oli kuoleman kielissä, sillä hänet oli lähetetty kotiin sen jälkeen, kun häneltä oli hoidettu vain rannemurtuma. ”Sitä koko ghetto on.. törkeää välinpitämättömyyttä... Hyvät herrat, neuvonpitomme keskeytyy. Minun on paneuduttava tärkeisiin asioihin.” Bacon osoitti näin, että valkoiset 350 000 dollaria olivat pikkujuttu.
Paluumatkalla nuoret valkoiset Yalen käyneet miehet pohdiskelivat, että he eivät todellakaan olleet nähneet mustia tarjoilijoita New Yorkin ravintoloissa, paitsi pikaruokapaikoissa. Fiske ajatteli Baconin olleen oikeassa, he yrittivät ostaa sieluja. Ongelma kuitenkin oli Fisken kohdalla siinä, että hänen olisi saatava rahat takaisin tai häntä pidettäisiin huippuluokan hölmönä!
Tarinan tässä vaiheessa tiedämme siis, että Shermanin ja Marian ajelusta Bronxissa oli seurannut henkilöonnettomuus, se oli jo ilmoitettu syyttäjänvirastoon ja yliajetun uhrin äiti oli ottanut yhteyttä Kansanjohtajaan, joka piti asiaa tärkeänä.
|