Oikeuden eteen
Kirjan viimeinen varsinainen luku on vauhdikas ja jännittävä. Se tarjoaa yllätyksen – joka sitten epilogissa vesitetään (sen verran vilkaisin uteliaisuudesta). Kirjailija kuvaa seikkaperäisesti Shermanin matkaa vuokratulla autolla tuomioistuimeen – tukenaan hänellä on Killian ja tämän avustaja Quigley. Kohtaus muistuttaa paljon sitä, joka kuvasi matkaa pidätysselleihin, mutta nyt ei olla poliisien kyydissä. Perillä odottaa jälleen joukko räävittömiä mielenosoittajia. Raa’alla voimalla ja poliisien turvaamina pusketaan väkijoukon läpi.
Killianin valttikortit
Myös oikeussalissa odottaa joukko meluavia ja uhkauksia huutavia mielenosoittajia, joita tuomari Kovitskyn on vaikea saada vaikenemaan. Enimmäkseen mustia. Oikeuden arvokkuudesta ei ole paljon tietoa. Apulaissyyttäjä Kramer esittää takuusummaa korotettavaksi aivan poskettomaksi, miljoonaksi dollariksi. Tuomari Kovitsky suhtautuu vastahakoisesti tähän ja koko Krameriin. Kramer pitää palopuhetta ja kosiskelee häpeämättömästi yleisöä. Hän tulee ärsyttäneeksi tuomaria esiintymisellään. Kun Killian saa puheenvuoron ja viittaa nauhoituksiin sekä pyytää keskustelua tuomarin ja syyttäjän kanssa, Kramer repii pelihousunsa. Ei auta. Osapuolet vetäytyvät tuomarin huoneeseen pikakirjoittaja mukanaan. Myös Sherman otetaan mukaan: tuomari säälii, eikä jätä häntä saliin villipetojen raadeltavaksi.
Syyte raukeaa
Nauhat kuunnellaan Kramerin vastustuksesta huolimatta. Shermanin epäonnistunut nauhoitus paljastaa yllättävän paljon ja samoin isännöitsijän nauha. Sherman häpeää hänen ja Marian välisen intiimin tilanteen paljastumista, samoin kuin väärää valaansa. Hän nimittäin vannoo nauhoittaneensa toisenkin nauhan. Kramer saa aiheen kutsua naisystävänsä luo piuhoitettuna mennyttä Shermania rotaksi. Ikävää kuultavaa nauhat ovat myös Kramerille, sillä ne paljastavat hänen painostaneen ja johdatelleen todistajaa. Hänen itsetunnolleen käyvät myös Marian halveksivat luonnehdinnat hänestä. Omituiseksi hyypiöksi hän leimautuu tämän kauniin naisen silmissä. Kaikki tämä merkitsee Kramerille ”iskua sydänalaan”, mikä on luvun otsikko. Tuomari nimittäin päättää, että esiin tulleen näytön perusteella suurta valamiehistöä on johdettu harhaan ja hän hylkää syytteen, mutta oikeudenkäynti voidaan aloittaa uudelleen.
Kuin raivo härkä
Ei vain Kramer, vaan myös yleisö tulee päätöksen kuultuaan hulluksi. On siinä ja siinä, että syytetty ja tuomari pääsevät ehjin nahoin pois salista. Isonyrkkinen Quigley on suureksi avuksi. Turvamiehet ja poliisit ovat käsi aseen kahvalla: verilöyly on lähellä. Quigley tyrmää pahimman hulinoitsijan, ja mikä yllättävintä, Sherman taistelee kuin leijona mitään pelkäämättä. Hän jakelee iskuja ja nauttii siitä. Jopa rämäpäinen Quigley leimaa hänet hulluksi. Shermanilla ei ole mitään menetettävää ja kuukausien piina purkautuu raivona. Hän tunkee pahimpaan paikkaan iskuja jakelemaan. Mellakoitsijat perääntyvätkin kun kellokkaat on tyrmätty. Mielestäni muodonmuutoksen kokenut Sherman on tässä moraalinen voittaja. Kramer on kärsinyt tappion, samoin Weiss. Romaani saisi päättyä tähän, mutta kuten sanottu Wolfe vesittää lopun tarpeettomassa epilogissa, josta tarkemmin ensi viikolla.
|