Limusiinilla seurapiirikutsuilleSeuraa Shermanille piinallisten seurapiirikutsujen kuvaus. Vuokralimusiinilla mennään, ettei tarvitse yöllä huitoa kadulta taksia. Eikö New Yorkissa ollut silloin mahdollista tilata puhelimitse mittariautoa? Finanssipankkiiri on pieni kala näissä pippaloissa. Jo Bavardagein asunnon ulkopuolella kateus iskee, kun Sherman näkee joidenkin vieraiden tulevan omilla limusiineilla. Hän laskee nopeasti, mitä auto ja kuljettaja maksavat vuodessa. Hänellä ei olisi siihen varaa. Kohta ei mihinkään, kun työpaikka ja maine ovat vaarassa. Juhlat ovat hänelle vastenmieliset joka tavalla. Ei vähiten sen takia, että jatkossa ei niihin enää tulle kutsua. Hississä mulkoillaan saksalaisyntyistä miljonääriä – ei puhuta ei pukahdeta, vaikka samaan paikkaan ollaan menossa. Suomalaisille tuttua käytöstä. Epäkohteliasta väkeäÖkyasunnonto on täynnä ökyväkeä. Emäntä rouva Bavardage uhraa kaikille vieraille muutaman minuutin, ja kokematon Sherman luulee olevansa erityistapaus. Sherman saa kuulla, että hänen isänsä tunnetaan ja myös Shermanin pomo on näissä piireissä tuttu. Hänet johdatetaan johonkin seurueeseen, joka ei välitä hänen läsnäolostaan pätkääkään. Kuvittelin, että jenkit olisivat sentään vähän kohteliaampia. Kumpi on todempi, elokuvista saatu kuva vai tämä? Sherman erehtyy kiukuissaan jättämään omahyväisten paskiaisten ryhmän, ja on sitten ypöyksin kutsuilla – mikä karkea virhe! Ikävä yllätysSherman tutkii pöytöjärjestystä ja huomaa kauhukseen, että hänet on sijoitettu Marian viereen! Tahaton vai tahallinen liike emännältä? Judy lirkuttelee seurueessa, jossa on Marian aviomies, rikas ukko. Sherman hakee vaimonsa pois jollakin tekosyyllä. Täysin sopimatonta, että avioparit jäävät kahden kesken. Mutta Judy on saatava erilleen Marian miehestä. Naisen nimihän on Judylle tuttu Shermanin vikapuhelusta. Sherman alkaa taas sählätä – samaan tapaan kuin poliisien kanssa. Hän ei tajua, että asioita ei voi mestaroida. Siitä voi seurata sotkua. Onneksi näin ei kuitenkaan käy. AIDS-potilaan puhePäivällinen sujuu sentään kohtalaisen hyvin Shermanin kannalta. Hän saa suputettua Marian korvaan uutisensa ja tämä ihmettelee hänen käytöstään poliisien kanssa. Koko ajan Sherman-paran on vedettävä kasvonsa ”seurapiirivirnistykseen”, ettei Judy epäilisi mitään hänestä ja Mariasta. Illan ja luvun ”kohokohta” on Nobelin palkintoa odottavan englantilaisen lordi Buffingin kummallinen vastauspuhe isännälle. Shermanin vieressä istuva nainen juoruilee lordin sairastavan AIDSia. Puheeseen sisältyy kuvaus Bronxissa viime vuotensa viettäneen Edgar Allan Poen kauhutarinasta nimeltä ”Punaisen kuoleman naamio” (suomennettu muistaakseni nimellä ”Punaisen surman naamio”). Rutolla ja kuolemalla on siinä keskeinen sija. Kuulijat omat ymmällään, eivätkä tiedä miten reagoida. Sherman pitää sitä enteenä, joka viittaa suoraan hänen omaan tilanteeseensa – mainitaanhan siinä Bronx. Hoh hoh hoh hoh hoh hohShermanin reaktio osoittaa jälleen kerran, miten poissa tolaltaan hän on. Paluumatkalla Judy juoruilee kutsuista kuin ennen vanhaan: hän on juopunut seurapiireistä. Sherman taas on paitsi juovuksissa myös Poen ja oman tilanteensa inspiroimissa kuolemantunnelmissa – ”Poe, irstaiden perikato!” – Shermanin mielialasta huolimatta luvun tunnelma on jotenkin huvittava, kevyt. Ihmiset ilkeilevät, nauraa hekottavat, mitä Wolfe kuvaa pitkillä ”onomatopoeettisilla” sanarimssuilla: ”hoh hoh hoh hoh hoh hoh hoh hoh”, ”hih hih hih hih hih hih hih hih” ja niin edelleen. Kuvauksessa keskitytään paljon sisustukseen, ruokalajeihin, ihmisiin ja heidän nimiinsä. Kirjailijan suhde kuvattaviin on halveksiva: vaikutelmaksi jää, että he ovat turhan tuntuista, pöyhkeää ja tyhmää joukkoa – joka luulee rikkautensa (tai taiteensa) tekevän heistä fiksuja. Ensi kertaa luulen oivaltaneeni jotakin siitä, mitä teoksen nimi tarkoittaa.
|
||
Palautetta |
||
Lähetä palautetta!Asko Korpela: Niin tuttua
|
Pihlanto Pekka 20100424 (20100424) o Ajk kotisivu o Wolfe o WebMaster