Köyhä apulaissyyttäjä uneksii
Kirjailija esittelee uuden henkilön perheineen. Apulaissyyttäjä Lawrence Kramer heräilee ahtaassa huoneistossaan. Hän on uneksinut tapaamastaan tytöstä, joka käyttää ruskeaa huulipunaa – ja suunnittelee syrjähyppyä. Vaimo Rhoda on pyylevöitynyt raskauden jälkeen. Pientä tytärtä hoitaa englantilainen hoitaja, joka joutuu yöpymään olohuoneen sohvalla. Pariskunnan oma makuuhuone on niin ahdas, että vuoteesta on poistuttava päädyn kautta. Kylpyhuoneessa mies sotkeutuu kuivuviin pyykkeihin. Todella ankea näköala pikkuvirkamiehen maailmaan. Asunnon television aamu-uutisista ja myöhemmin työmatkan lööpeistä saadaan kytkentä johdantolukuun: valkoinen pormestari mustien mielenosoituksen kohteena.
Ei niin mukava työmatka
Kramer astelee työmatkalle lenkkareissa ja kuluneessa päällystakissa. Aamun ankeuden ja tyytymättömyyden kruunaa finanssimaailmassa hyvin menestyneen opiskelukaverin näkeminen nousemassa loistoautoon. Kramerin ei tee mieli tervehtiä ja paljastaa alennustilaansa aikoinaan halveksimalleen kaverille. Amerikkalaiseen tapaan lukijalle ilmoitetaan Kramerin pienet vuosiansiot – apulaissyyttäjän palkka on pieni. Raha luokittelee amerikoissa ihmisen. Matka jatkuu maanalaisella – Bronxiin, entiseen juutalaiskaupunginosaan, josta on nyt tullut 70-prosenttisesti musta ja puertoricolainen. Kramer halveksi aikoinaan isäänsä, joka oli kartonkivaraston kirjanpitäjä, mutta ei halveksi enää, sillä tämä asuu kolmen makuuhuoneen siirtomaatyylisessä talossaan Oceansidessä (ilmeisesti arvostetussa kaupunginosassa).
”Gibraltar keskellä sargassomerta”
Kramer lähestyy Bronxin mahtavaa oikeustaloa, jonka läheiseen puistoon ei kukaan järkevä ihminen uskalla mennä edes päivällä. Oikeusvirkamiehet pysyttelevät työaikana ”valkoisten gibraltarissa keskellä Bronxin onnetonta sargassomerta” (!) – siitä koko luvun nimi. Saamme masentavan kuvauksen seudun rikollisuudesta ja oikeustalon virkahierarkiasta, joka ei sen keskitasolla puurtavalle Kramerille tarjoa kovin ruusuisia ylenemisnäkymiä ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen.
”Sapuska” heittäytyy röyhkeäksi
Kramerille tapahtuu nöyryytyys työpaikkansa edessä. Poliisiautot tuovat taloon ”sapuskaa” – vähemmän onnistunut käännös oikeuslaitoksen kitaan kaadettavalle ihmismateriaalille. Autosta alkaa kuulua Kramerille suunnattuja alatyylisen karkeita, kaiken lisäksi juutalaisvastaisia herjoja. Entiset ja samalla uudet ”asiakkaat” siinä tervehtivät syyttäjäänsä. Kramer yrittää olla niin kuin ei kuulisikaan mitään. Nöyryytys huipentuu kun pieni kuusikymmppinen äijänkäppänä, tuomari Kovitsky, käy haukkumassa vankiauton kuljettajan ja hiljentää huutajat auton verkkoikkunaan suunnatulla räkäklimpillä sekä kohotetulla keskisormella. Lisäkirpeytenä episodissa on Kovitskyn huomion kohdistuminen Kramerin lenkkitossuihin, jotka ovat heidän asiakaittensa tyypilliset jalkineet. Oman säväyksensä kohtaukseen antaa hälyyttimen mieletön pärinä. Jotakin on tapahtunut jossakin oikeussaleista, mutta tämä tavanomainen ääni ei miehiä juurikaan hätkähdytä.
Kramer tekee pätöksen
Lukujakson päätteeksi Kramer reagoi kaikkeen tähän nöyryytykseen äkillisellä päätöksellä tehdä ”jotakin hätkähdyttävää, jotakin repäisevää, jotakin epätoivoista, mitä se sitten vaatisikin. Hän murtautuisi ulos tästä kaikesta, tästä sontavellistä”. Tähän visioon sekaantuu kuva ruskeaa huulipunaa käyttävästä tytöstä. Miten mies aikoo tämän päätöksensä toteuttaa, ja miten ihmeessä aviollinen syrjähyppy siinä auttaisi? Liittyykö hankkeeseen kirjan takaliepeessä luvattu ensimmäisestä luvusta tutun finanssipankkiiri Sherman MacCoyn tuho? Se alkaa eksymisestä Bronxiin – ja arvattavasti johtaa syytetyn penkille Kramerin eteen.
Kirjailijan rohkeus
Teokseen on nyt luotu jännitteitä, joiden realisoitumista lukija jää odottamaan. Mikään miellyttävä aihepiiri tämä ei ole, mutta on syytä noteerata kirjailijan rohkeus tarttua kipeisiin ongelmiin – sosiaaliseen epätasa-arvoon ja sen ruokkimaan rikolisuuteen – jotka amerikkalaiset niin mieluusti unohtavat hehkuttaessaan kaikille mahdollisuudet tarjovaa ihanneyhteiskuntaansa. Finanssipankkiirien ja muiden menestyneiden tarinoilla on ikävä kääntöpuolensa. Kaikki eivät pysy kyydissä, ja pudokkaat ovat voittopuolisesti värillisiä, jotka usein päätyvät valkoisten gibraltarin sapuskaksi.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20100123 (20100123) o Ajk kotisivu o Wolfe o WebMaster