|
Yli 500 sivua on luettu ja yhä jatkuu Sherman McCoyn nousujohteinen kiipeli. Tänään astutaan sellaisen rajan yli, ettei sitä ole muistaakseni ennen lukupiirissä ollut esillä, eikä onneksi itsellä eikä myöskään useimmilla ihmisillä. Sherman vangitaan ja hänen vapautensa riistetään hyvin konkreettisella tavalla. Hänet pannaan käsirautoihin! Mahtaa olla kamala tunne. Varsinkin kun hän on syytön tapahtuneeseen. Ja tapahtuma on vielä muutenkin pelkkä onnettomuus. Sillä tähän asti selville käyneen aineiston perusteella ei kohtuudella voitaisi edes heitteille jätöstä syyttää. Tai ainahan syyttää voidaan, mutta onko siihen riittävästi perusteita? Kyllä se toisaalta tietysti vähän kiikun kaakun on: Sherman kuuli sen tussahduksen. Se häntä jatkuvasti vaivaa. Olisiko sittenkin pitänyt siihen reagoida?
Joka tapauksessa Shermanin saama kohtelu on mielestäni kohtuutonta. Sen voidaan katsoa johtuvan suurimmaksi osaksi ellei pelkästään tämän ääniä kalastelevan Weissin ylilyönnistä. Tästäpä tuleekin mieleen, että tässä on vielä se mahdollisuus, että Wolfe saattaa myös Weissin lain kouriin, lain huljan löylytettäväksi – juuri tästä ylilyönnistä. Odotanpa mielenkiinnolla!
Joka tapauksessa Sherman saa mitä kuuluu ja kuka käskee oikein isän kädestä. Puuttuu vain että häntä pahoinpideltäisiin fyysisesti. Hiiri senkin tekee ja puree häntä sormeen. Taaskin loisteliasta tilannekomiikan tajua Wolfelta. Mahtoi päästää kunnon naurut kun tämän keksi kertomukseen lisätä. Jopa taivas repeää Shermanin kiipelin kunniaksi. Hän saa vettä niskaansa oikein kunnolla voimatta edes otsaansa kuivata. Vaatteet kastuvat likomäriksi, samoin kengät, joista sitten vielä nauhat poistetaan ja housuista vyö. Onko tämä tosiaan tarpeen? Vai onko tämä yhteiskunnan tarkoin harkitsema keino pehmittää syytettyä nöyryyteen ja tajuamaan, että nyt on tosi kysymyksessä eikä venkoilu auta? – Luultavasti. Varmaan on tällaista menettelyä varten olemassa selvät säännöt, joita myös tiukasti noudatetaan. Tässä kylläkin sanotaan, että Weiss oli nimenomaan määrännyt noudatettavaksi tiukinta linjaa.
Perusteellisesti on Wolfe Shermanin kiipelin kuvannut ja kaikki mahdolliset yksityiskohdat julki pannut. Mielenkiintoista on tässä taaskin se että Amerikan oikeusjärjestelmä sallii erilaisten sopimusten ja diilien tekemisen. Nytkin piti nimenomaan vastapalvelupankissa olla pääomaa sen verran, että pahimmilta nöyryytyksiltä piti sen turvin välttyä. Mutta se pääoma ei ollut sidottu nimenomaan Weissiin vaan hänen alaisiinsa. Ja niin se osoittautuu arvottomaksi. Weiss määrää ja alaiset panevat täytäntöön. Nämä töpinätason etsivät, heillä ei oikeastaan mitään liikkumavaraa olekaan. Melkein vain joko puhutella etunimellä tai sitten Mr Sejase. Sherman saakin maistaa kumpaakin. Loppujen lopuksi alkaakin näyttää, että etsivät Martin ja Goldberg ovat oikeastaan Shermanin puolella. Mitä syytä heillä olisikaan käyttäytyä niin että saavat Shermanin ja varsinkin hänen asianajajansa vihat niskoilleen. Vaikka kyllä siinäkin Wolfe menee hyvin lähelle rajaa:
Shermania kuljettaneen auton takapenkillä on rikkoontunut pakkaus styrox täytemurskaa. Se tarttuu Shermanin vaatteisiin eikä hänellä käsirautojen takia ole mahdollisuutta poistaa sitä vaatteistaan. Tosi kiusallinen ja nöyryyttävä asia tavallisesti hienosti pukeutuneelle Shermanille. Tosin ei hän nyt ole hienosti pukeutunut, kun hänelle oli neuvottu sitä välttämään. Mutta sellaisen saastan keskelle hän ei varmaan etukäteen osannut kuvitella joutuvansa kuin hän sitten joutuu. Monien ’ken tästä käy saa kaiken toivon heittää’ porttien ja vaiheiden kautta Sherman päätyy selliin. Sielläkin häntä nöyryytetään. Ei ole istuinta, kun laveri on jo täynnä ’todellisia ammattimiehiä’, joilta voidaan odottaa mitä hyvänsä käytöstä. Voisivat milloin hyvänsä hyökätä kimppuun. Yksi heittäytyykin kokeilemaan, olisiko Shermanissa ’laupiasta samarialaista’, antaisiko takkinsa palelevalle. Miten siinä kävikään. Eihän Sherman antanut, mutta eihän siitä myöskään mitään seurannut. Vai oliko niin? Mikä näissä ainakin seitsemässä nöyryytyksessä on oikea järjestys? Taitaa tässä olla vähän toinen kuin kirjassa. Joka tapauksessa tietenkin sekä oksennusta että ulostetta joutuu Sherman yllin kyllin haistelemaan.
Edelleen Shermania kyykytetään myös konepelillä. Ei millään meinaa metallinpaljastin päästää Shermania. Kaikki on pois annettu. Sen kaikki hyvin tietävätkin, mutta kone on kone ja sen testi on läpäistävä. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin Shermanin hammaspaikat. Niistäkin sitten irvistellään. Onnistuiko se sormenjälkien ottaminen lopulta sittenkin jo ensi yrityksellä. Mutta siihenkin liittyy kyykytystä. Virkailijalla on iljettävä suojakäsine. Sen olemassaoloa selitellään.
Vihdoin sitten päästään tuomarin eteen. Sielläkin joudutaan toteamaan, etteivät aikaisemmat sopimukset pidä kutiaan. Sherman oli nostanut takuurahoikseen $10000. Ei riitä alkuunkaan. Luetaan pitkä paperi, jossa on pitkät perustelut sille, että takuusummana vaaditaankin $250000, siis 25-kertainen määrä! Tämänkin oikeuskäsittelyn kiusallisuutta lisää se, että sivulliset osallistuvat siihen koko ajan. Salissa Sherman tunnistetaan ja osoittautuu, että hänen tapauksensa myös tunnetaan. Seuraa kaikenlaisia huutoja. Lopulta tuomarikin hermostuu ja uhkaa tyhjentää salin. Ymmärtääkseni tämä on normaali käytäntö: sekä metakka että tuomarin ärhentely.
Vihdoin kuitenkin tämä piina päättyy. Mutta vain ympäristön osalta. Tapaamme nimittäin Shermanin seisomassa korttelin päässä oikeustalosta niin syvälle epätoivoon vajonneena, että hän ihmettelee, saisiko kaksipiippuisen aseensa molemmat piiput työnnettyä suuhunsa.
|