Sivustakatsojan muistiinpanojaIvar Grandell saa olla tämän kertomuksen vasemmistointellektuelli. Hän tarkkailee tapahtumia sivusta, ja kirjaa kaiken uskollisesti vahakantiseen vihkoonsa. Hän näkee kostonhengen marssivan kaupungille valkoisten vapautettujen myötä, hän ennakoi punavankien tulevaisuuutta pienin episodikuvauksin, saksalaisten veljeily kaupungin kerman kanssa ei jää tutkivalta journalistilta huomaamatta, ja johtopäätös on ahdistava: ei hyvältä näytä.
Koston kierteessäVapauteen päässyt Eric Widing on kuin puulla päähän lyöty. Hänen luonteensa ristiriitaisuus vie yhä syvemmälle apatiaan ja masennukseen, oikeiden ratkaisujen tekeminen tuntuu mahdottomalta. Eccu on tavattoman herkkä: siskon pianonsoitto saa hänet toistuvasti itkemään, äidin ja ystävien kuolema on käsittelemättä, maassa on sekava tilanne. Hän ei osaa kääntää herkkyyttä luovuudeksi, valokuvauksesta ei tule mitään sekasortoisessa tilanteessa. Kameran kanssa kulkijaa kohdellaan kaupungilla miten sattuu. Isä Jali vaikenee, hänestä ei ole tueksi pojalleen. Lopulta Eccu tempautuu valtavirtaan: hän liittyy ystäviensä imussa Pataljoonaan, jonka tavoitteena on Cedi Lilliehjelmin mukaan "asettaa läntisen Uudenmaan punaiset vastuuseen teoistaan". Pataljoonan toimet ovat tosi vastenmielistä luettavaa. Arkistojen karut kertomukset toistuvat Westön tekstissä ahdistavina muistoina Eccun tajunnassa. Ikävintä on, kun henkilökohtaisten kaunojen purkamisesta tehdään muka politiikkaa, kuten Cedin Mustan Enkelin etsintäretkellä tapahtuu. Maaseudun maltillisempi väestökin alkaa jo toppuutella näiden Helsingin kuumapäiden operointia. Etsintäretkiltä kantautuu hurjia huhuja, ja kaupunkiin lähtee jo kirjelmiä, joissa toivotaan Pataljoonan lähtöä paikkakunnalta. Peltotöihin pitäisi päästä, työvoimaa tarvitaan pian. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Kesä on tulossa. Westö toteaa, että valkoinen kevät oli yhtä sekava ja laiton kuin punainen talvi. Voitettu on, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, ja siinä välissä on tämä kostonhuuruinen oman käden oikeuden aika. Eccu alkaa nähdä ylilyönnit ja vääryydet, joita tapahtuu paljon. Kosto kohdistuu rivimiehiin kapinan johtajien paettua tai piileskellessä raivon ulottumattomissa. On kielivaikeuksia, väärinkäsityksiä, piittaamattomuutta. Avomaalla tapahtuvan teloituksen vaihtoehtona on kuljetus vankileirille Suomenlinnaan tai Tammisaaren Dragsvikiin, missä olot ovat sanoinkuvaamattoman surkeat, pahimpana ongelmana ruuan puute. Eristyneissä oloissa eivät sukulaiset pääse evästä tuomaan.
Vihan kesän satoaJo alkukesästä Länsi-Uudenmaan Pataljoona hajotetaan. Sitä ennen kunnostautuneille myönnetään sotilasarvoja, Ericille ei ylennystä kuitenkaan tule. Tunnistamattomia punaisia kuolleita makaa monilla ruumishuoneilla, heidän joukossaan myös Musta Enkeli, Lutherin professoriperheen entinen sisäkkö Emmi Taavitsainen - hän, joka ei hakenutkaan pikku Peckaa teatterilta harjoituksista, joka sohi pistimellään Cediä vankeudessa ja uhitteli, että tekisi mieli tappaa, ja jonka äiti ilmeisesti sai siitä hengellään maksaa. Jossain mainittiin, että hän oli myös ollut hyvää pataa vanhimman pojan Tschalin kanssa - salarakas varmaan, koskapa poika vanhempiensa vastustuksesta välittämättä järjesti tytölleen hiljaiset hautajaiset. Kuvaus Dragsvikin leirin olosuhteista on karmea, mutta varmaan tosi. Ihmetellä täytyy, että tämän päivän lehdessä mainittiin Suomen vanhimman asukkaan, pian 110 vuoden ikäisen miehen sieltä hengissä selviytyneen. Mahtoikohan hänkin painaa nelisenkymmentä kiloa, kuten Vivanin elämän miehet leireiltä syyssateissa vapautuessaan? Nuoren valtion itsenäisyyspäivän jälkeen julistettiin laittomuksiin syyllistyneille valkoisille yleinen armahdus.
Kuka oli oikeassa?Meillä kaikilla on historiamme. Synnymme kukin perheeseemme vailla mahdollisuutta vaikuttaa asiaan millään lailla, ja ympäristö muovaa meitä siinä missä geenitkin. Vuonna 1918 valkoisten lapset kasvoivat valkoisten arvomaailmaan ja punaisten lapset punaiseen maailmanjärjestykseen. Maa oli ainakin nuori, vaikkei maailma ollutkaan, ja itsenäistymisen ja teollistumisen myötä vanha järjestys järkkyi edellä kuvatuin seurauksin. Kaikki tavoittelivat tulevaisuutta, joka olisi entistä parempi, ja lopputulos oli kauhea. Olisiko se voinut mennä toisin? Suomessa tapahtui nytkin aika historiallinen vallanvaihdos, mutta nyt eletään toisenlaisia aikoja. Tämä perushyvinvointiko sen yhteiskuntarauhan takaa? Täysi vatsa ja täysi kaappi, koulu kaikille, terveyskeskuskin, jos jaksaa jonottaa… Allun kuljeskelu Björknäsin saleissa palautuu mieleen: hän näki ensimmäistä kertaa elämäntavan, joka oli niin kaukana hänen omista kokemuksistaan kuin on orvokkihajuveden tuoksu yöastian lemusta. Niin, kyllä linnan juhlien aikaan kuulee kitkeriäkin kommentteja, mutta todella vaikeaa on kuvitella, että mielenosoitukset muuttuisivat meillä väkivallanteoiksi. Paitsi että taannoin Tallinnassa…no, paha on mennä sanomaan. Jos joku kokee todellista vääryyttä, ja joku muu osaa sen oikeutetun tuohtumuksen sopivasti kanavoida, niin - mene ja tiedä. Jokainen on tietysti vastuussa omista teoistaan, mutta toinen on heikompi toista. Eric Widing antaa toisten päättää puolestaan, koska päättämättömyys tuntuu niin raskaalta taakalta. Ivar Grandell pidättäytyy melkein kaikesta toiminnasta voidakseen ajatella itsenäisesti. Enok Kajander joutuu vankileirille, vaikka yrittää toimia niin kuin hänen näkökulmastaan oikein on. Päättikö kukaan heistä loppujen lopuksi itse, kenen joukoissa seisoo?
|
||
PalautettaRafael Kontula: Nälkää Tammisaaressa
|
||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20070430 (20070429) o AJK kotisivu o Westo o Webmaster