|
Aiemmin esitellyt teemat kertautuvat ja kulminoituvat tässä lukujaksossa. Punainen terrori on jo tosiasia. On valittava puolensa, ystäviäkin tarkkaillaan. Maaliskuu, sodanjumala Marsin nimikkokuukausi, näyttää julmat kasvonsa. Keväällä muutokset ovat kuitenkin nopeita, ja jo huhtikuun puolivälissä Svenska lyceumin vankien väri vaihtuu samalla kun teljettyjen ovien ulkopuolella vuodenkierto etenee vääjäämättä kevään lokkien kirkunaan ja terävään, pölyiseen päivänvaloon.
Elämän ja kuoleman kiikkulaudalla
Eletään mustavalkoista aikaa. Itsenäisesti ajattelevilla on vaikeaa, ei pitäisi liikaa erottua joukostaan. Postimies Rajala, Vivanin uusi mies, on huolissaan: punakaarti ottaa nostomiehiä vaikka väkisin ja pitää lukua vaikutuspiirissään olevien harrastuksistakin. Vivanilla taas on äidin murheita: Allu on saatava pois Sipoosta, jos siellä jo ihmisiä tapetaan. Mutta tapahtumien polttopisteessä oleva Enok on suorastaan epätoivoinen: hän näkee omien silmiensä edessä otteiden kovenemisen. Kulkulupia tarvitaan myllyynpääsyn sijasta ruumiiden noutoon teloituspaikoilta. Kovan linjan miehet ovat nyt vetovastuussa. Hänenkin mielestään poika on saatava kiireesti pois näkemästä tätä kaikkea. -Kylmässä vuokrahuoneessaan Ivar Grandell dokumentoi tapahtumia vahakantiseen vihkoonsa ja pitää matalaa profiilia. Sardiineilla ja teelläkin tulee toimeen, kun on pakko. Hän on - syystäkin - huolissaan koko kansakunnan ja ihmisyyden tilasta.
Vankina vanhassa koulussa
Korjatkaa, jos olen väärässä: Eccu Widing ystävineen marssitetaan vangiksi oman vanhan koulunsa voimistelusaliin. Tai ainakin kouluun, joka olisi voinut olla näiden yltiöpäisten ruotsinkielisten perheiden poikien opinahjona vain muutamaa vuotta aikaisemmin. Kouluun, jossa kansakunnan nuoret toivot nyt opiskelevat musiikkipainotteisessa Sibelius-lukiossa, ja jossa itsekin aikanaan Kruununhaan yläasteen puolella opetusharjoittelussa oltuani kävin pitämässä muutaman sijaistunnin. Tämä omakohtainen kokemus tekee koko vankeusjaksosta aivan erityisen todentuntuisen ja järkyttävän. Kuin vaivihkaa poliittinen liikehdintä on muuttunut sotatilaksi,
ja kuitenkin samanaikaisesti eletään normaalielämää. Mutta missä koululaiset ovat liikuntatunnillaan, kun nämä pojat tappavat aikaa yhä pahanhajuisemmaksi muuttuvassa jumppasalissa tupakkaa polttaen, ja lukien sekä satunnaisia uutismuruja keräillen. Tulee kevät, naisten korot kopisevat Liisankadulla. Hormonit hyrräävät valon lisääntyessä yhä kiihkeämmin: syntyy tappeluita lähes tyhjästä, kaunis, joskin rokonarpinen vartijatyttö on moninaisten fantasioiden kohteena hurjasta luonnostaan huolimatta - tai kenties juuri siksi. On paljon aikaa ajattelemiseen, katumiseen, muisteluun, vihaan, suruun, napinaan ja kapinaan. Kukin taaplaa tyylillään: toiset raaistuvat, toiset oppivat ymmärtämään jotain itsestään ja maailmasta.
Cedric Lillehjelm kuuluu ylpeisiin: hänen on vaikea nähdä nykyistä tilannettaan mitenkään muuten kuin verisenä nöyryytyksenä, joka vaatii kostoa ensi tilassa. Asiat eivät kerta kaikkiaan ole niin kuin olla pitäisi, väärät ihmiset ovat päässeet käyttämään valtaa, ja he käyttävät sitä väärin. Eccu huomaa vähän pelkäävänsä häntä, hän vaistoaa ystävässään pahuutta, joka ehkä on aina ollutkin jossain siellä syvällä. Jossain määrin hän jopa ymmärtää punaisten ylilyöntejä, hekin vain maksavat vanhoja kalavelkoja. Cedillä sen sijaan ei ole tällaisia estoja: hänessä voi tunnistaa yli-ihmiselkeitä ja selviä viitteitä myöhempien aikojen natsikuvauksiin. Tässä kohtaa voinkin siteerata uusinta lukupiiriläistämme, joka kirjoitti oivaltavasti jo aiemmin:
"Westö uhraa paljon tilaa Turussa ennen sisällissotaa vaikuttaneille ruotsinkielisille sosialisteille, joista monet ovat niin sanottujen parempien perheiden lapsia. Heidän vaikutuksensa ulottuu pääkaupunkiin saakka ja heidän ansiostaan suomenruotsalainen ankkalampi on varmaan vielä tänäkin päivänä kahtia jakautunut. Tämän ilmiön kehittymiselle Westön kirja tarjoaa oivan taustan."
Kenties Ivar Grandelliin opetuksista sittenkin jäi joitakin siemeniä itämään jonkun oppilaan mieleen?
Punaisista vartijoista kuvataan kaksi hahmoa, jotka selkeästi erottuvat joukosta, molemmat meille jo entuudestaan tuttuja. Eipä ole tasalaatuinen tuokaan ihmisjoukko, niin kaukana ovat ihmisinä toisistaan väkisin vartijaksi värvätty teosofi-Santtu ja ei-mistään Mustaksi Enkeliksi ylennyt raskaita saappaita käyttävä pistimenkantajatyttö. Cedin ja tytön yhteenotto on raju ja väistämätön, ja monenlaisia latauksia jää pinnan alle. Ruoka alkaa loppua, vallankumouskevään voitonriemu tyrehtyy ilmeisestikin saksalaisten väliintuloon. Hyvin pian vartijoista tulee vankeja, ja vapautetut vangit siristelevät silmiään keväisessä päivänpaisteessa tutuilla kaduilla ja haukkaavat pitkästä aikaa oikeaa voileipää.
|