Tässä lukujaksossa tapahtuu monta muutosta ja siirtymää.
Kaikki on äkkiä toisin kuin ennen. Lapset kasvavat, perheet hajoavat,
solmitaan uudenlaisia kontakteja, afäärit muuttuvat, ja niin
muuttuu muotikin. Ja maailma muuttuu kuin vaivihkaa näiden arkisten
tapahtumien taustalla: sota lähestyy, tsaari kukistuu, vallankumouksen
väreet tuntuvat jo Helsingissäkin. Leivostiskien valikoimat supistuvat,
punaisia rusetteja ilmestyy kaduille. Toiset sopeutuvat, toiset eivät.
Ankkalammikko Hangossa
Vuosisadan vaihteen mannermaisten tapojen ihailu alkaa väistyä
uusien vaikutteiden tieltä. Englanti alkaa olla hienompaa: sieltä
tulevat tennis, trenchcoatit ja muodikkaat lempinimet. Isosisko Siggan
on täydellinen perhetyttö ja tennismestari, joka ei kyseenalaista
mitään, sisarkateuden piinaama pikkusisko Marie Louise taas purkaa
pahaa oloaan oikulliseen käytökseen ja uusien ääriviivojen
etsintään. Hangon kesäinen idylli alkaa ahdistaa. Hän
potkaisee kenkänsä pois ja kulkee paljain varpain kuumalla hiekalla,
hän viis veisaa säännöistä, hän vaihtaa ylpeästi
nimeä. Pikkuveli ei tajua, miksi joskus täytyy uhmakkaasti hävitä,
vaikka voisi voittaa. Vai voisiko? Kestääkö kantti?
Baila, baila!
Euroopassa soditaan liejuisissa juoksuhaudoissa, mutta Helsingin nuoriso
juhlii. On naamiaisia, Ekbergin samppanjakorkkeja (silloin jo! vieläkö
lienee?), iltapukuja, taidokkaita kampauksia, öisiä limusiiniajeluita
laitakaupungin (Pasila!) kiehtovien vaarojen läpi, jatkoja tyttöjen
kesken. Pappojen firmat kaatuvat, mutta saavutetuista eduista on vaikea
luopua. Vähitellen on silti pakko, mutta huveja ne ovat pienetkin
huvit. Lucie kirjoittaa ylioppilaaksi, pääsee yliopistoon ja
nauttii elämästä kaikin tavoin. Isän paheneva alkoholiongelma
tuntuu jäävän häneltä melkein huomaamatta. Pappa
kuitenkin betalar edelleen, vaikka onkin käynyt entistä etäisemmäksi
ja pahantuulisemmaksi.
Paha moka
Vallankumous viehättää kapinallista nuorisoa, johon Luciekin
lukeutuu -toisin kuin "surkea hupakko" Siggan, joka vain kauhistelee Siltasaaren
hirveitä sosialisteja. Vapaus, vallankumous ja kevät menevät
päähän. Uusi Lucie valitsee itse musiikkinsa, näytelmänsä
ja ystävänsä. Opiskelijaporukoissa yhteiskuntaluokkien eroilla
ei tunnu enää olevan niin kovin suurta merkitystä. Köyhtyneiden
herrojen limusiinitkin päätyvät taksiautoiksi, sinuttelu
valtaa alaa. Ja tässä huumassa hurmaava Lucie-neiti sitten haksahtaa
veteen piirretyn viivan väärälle puolelle, sillä hänen
asemassaan olevan neidin ei sittenkään sovi unohtaa kättään
väärään paikkaan edes pieneksi hetkeksi suudellessaan.
Tennismatsin voi hävitä vaikka tahallaan, mutta kaksinaismoraali
ei ole hävinnyt mihinkään, ja naisten säännöt
ovat kerta kaikkiaan erilaiset kuin miesten. Huh huh, miten nopeasti sana
leviää. Jo kesään mennessä asia on ainakin kaikkien
nuorten miesten tiedossa, ja Lucie saa kärsiä jopa veljensä
ylenkatsetta ja kaikenlaista muuta herjaa. Kovin symboliselta tämäkin
tuntuu, taiten rakennetulta kuviolta juonessa, mutta voihan olla, että
aika ja tavat tosiaan olivat tuollaiset.
Joka tapauksessa Westö viestii, että nyt tarinassa tapahtuu
suurempi taite, sillä väliotsikointi ilmoittaa toisen kirjan
alkavan. Sitaatti on aivan eri maailmasta kuin ensimmäisen kirjan
vastaava. Viaton valkeus vaihtuu kiihkeään punaiseen ja pelottavaan
mustaan.
|