Sanotaan nyt heti kättelyssä, että Helsinki on Minun Kaupunkini,
vaikka olenkin jo asunut Suomen Turussa yli tuplasti sen ajan, minkä
opiskeluaikaa kesti. Mutta se oli se nuoruus, ne valot ja varjot, joita
kaihoten jo pienenä katselin Kameraseuran juhlajulkaisusta vuodelta
1950, jonka mummi ja isoisä olivat saaneet Hämeenkylän sisaruksiltaan
hopeahäälahjaksi. Helsinki täytti jo silloin 400 vuotta,
vaikka turkulaisilla onkin taipumus vähätellä nuorta "nykyistä
pääkaupunkia". Minusta oli hienoa katsella kuvia, jotka oli otettu
jo ammoisina aikoina ennen syntymääni - ja sitten myöhemmin
oli mukavaa etsiä niitä tuttuja paikkoja, vaahteranlehtien varjoja
sunnuntaisella Bulevardilla, aurinkoa asemahallissa tai heijastuksia märällä
katukäytävällä jossakin Sturenkadulla. Minä ymmärrän
kyllä Kjell Westön tarvetta kirjoittaa kertomusta omasta kaupungistaan
- tarinaa, joka jatkuu kirjasta toiseen.
Kaikki tarinat alkavat jostakinTämän uusimman Westön ostin joululahjaksi omalle esikoiselleni, joka lähti myös opiskelemaan pääkaupunkiseudulle; paljasjalkainen kalliolainen, Kätilöopistolla päivänvalon nähnyt. Kohteliaasti hän lukaisi sen läpi, kuten toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneen SKS:n Kukkulan kortteli -kirjankin. Kommentit olivat molemmilla kerroilla jotensakin samantapaiset: "Olihan se ihan mielenkiintoinen, mutta vähän pitkästyttävä. En mä nyt niin kauheasti innostunut." Kun nyt vuorostani aloitin häneltä lainaamani romaanin lukemisen, olin vähän samoilla linjoilla. Etuliepeessä sanotaan, että Kjell Westö on tutkinut pääkaupungin ja Suomen historiaa vuosikausia. Arkistoissa on istuttu tuntikausia, ja sen huomaa!Kukkulan kortteli -kirjan tarkoituksena oli tehdä Helsingin historiaa
eläväksi lapsille tarinoiden ja piirroskuvituksen avulla, ja
mielestäni siinä onnistuttiinkin hyvin. Westö kirjoittaa
omat kuvansa: kun piikatyttö Vivanin kermanvärinen crèpe
de chine -pusero hohtaa kesäillan hämärässä, niin
välimerkkien lisäksi kaikki muukin on pilkulleen oikein. Se hiukan
hengästyttää lukijaparkaa, kun mielikuvitukselle ei jää
enää töitä nimeksikään. Vivan ja hänen
Enok-sulhonsa ovat vähän niin kuin liian korrekteja tyyppejä,
tuntuu että tämän tarinan on kuullut jo ennenkin. Toisaalta
sitten yksityiskohtien runsaus tuo suorastaan mieleen Joycen ja Leopold
Bloomin, varsinkin kun ollaan ihan samassa aikakaudessa. Westö on
tavattoman vakuuttava: kyllä ne faktat varmasti ovat kohdallaan.
Se tavallinen tarinaNäin Minna Canthin päivän aattona ei voi välttyä ajatukselta, että vähissäpä olivat vaihtoehdot köyhällä tytöllä vuosisadan alussa. Vivanin tarina on ennalta aavistettavissa ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Vaikka loppujen lopuksi asiat olisivat voineet mennä paljon huonomminkin. Sellainen vaikutelma jäi ensimmäisestä luvusta, että henkilöiden hahmottelu on historialle alisteinen. Toivoisin, että Westö jatkossa malttaisi hiukan säännöstellä tietotulvaansa ja tyytyisi vähän luonnosmaisempaan tyyliin. Hän on taitava kirjoittaja, mutta valokeilassa olijoiden ympärille kaipaisin niitä Helsingin hämyisiä varjoja.
|
||
PalautettaAsko Korpela: Huomio minun mieleeni
|
||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20070319 (20070318) o AJK kotisivu o Westo o Webmaster