Tässä ilmeisesti sitten ovat kirjan päähenkilöt. Allu, Mandi, Eccu ja Ivar ovat ilman muuta mielestäni päähenkilöitä. Lucy on pitkin matkaa kasvanut päähenkilöksi, mutta Henning on koko ajan ollut hieman sivussa. Nyt Henning kuitenkin järjestää koko vanhalle jengille suuret juhlat uudessa paviljongissaan. Sitä ennen kerrotaan, että Cedi ja Nita perheineen muuttavat uudelle asuinalueelle, jonne tulevat myös Eccun entinen vaimo uuden perheensä kanssa.
Juhlat paviljongissaLuku päättyy siis juhliin Bässholmenin paviljongissa. Paviljongin on suunnitellut Toffe Ramsay, joka jatkaa häntäheikin tapojaan. Paikan sisustuksessa on vaikutteita Perhoslamppujen ravintolasta, ja vaikka Helsinki Rambles -orkesterilla on uusi solisti, Pecka ja Misja säestävät myös vanhaa tuttua The Original Helsingfors Sistersiä. Koko kesä on mennyt juhliessa, kuinkas muuten, mutta ikä alkaa jo vaikuttaa, ainakin puheissa.
Viimeinen lauluElokuun viimeisenä lauantaina kuitenkin juhlitaan. Pääosassa ovat Micki, Nita, Maggie ja Lucy, jotka laulavat vain kaksi laulua, mutta ehtivät laulujen aikana "onnen ja kaipauksen ja vihan kuvia". Micki näkee Lucyn ja Maggie näkee Theon ja Lucyn. Nita näkee Eccun ja Lucyn. Hän näkee myös Cedin ja muistaa kamalan yön, jolloin Cedi teki hänelle pahaa jonkun soittaessa Kuutamosonaattia. Nita myöntää, ettei rakasta Cediä, ei ole koskaan rakastanutkaan. Hän on kuitenkin jäänyt avioliittoon lasten takia, vaikka tajuaa, että lapset eivät välttämättä häntä tule kiittämään. Nitan kohtalo surettaa minua, mutta ei varmaan ole ainutlaatuinen, edes nykyään. Lucy, jonka kaikki muut näkevät muistoissaan, näkee kesien ketjun ja monet miehensä. Lucy, kuten muutkin, ovat nelikymppisiä. Elämää on jo eletty, mutta vielä on odotettavaa. Lucykin on levoton ja kaikkea muuta kuin kylläinen. Hänen tapansa elää on ollut hieman erilainen kuin muiden tässä jengissä, mutta väkisin tulee mieleen, miten kylläinen Lucy olisi, jos olisi elänyt vaikka Mandin elämää. Kyllä Westö tässä viimeisessä kirjassakin tuo esiin kahden erilaisen yhteiskuntaluokan elämän erot, vaikka kaikilla, myös Allulla ja Mandilla, menee suhteellisen hyvin.
"Kun soitto loppuu niin se loppuu"Monessa lukupiirin kirjoituksessa on pohdittu Westön filosofiaa. Usein, varsinkin Ivarin puheissa ja kirjoituksissa, on toistunut se, että menneeseen ei saa tarttua ja mennyttä ei saa käyttää koston perusteena. Tässä luvussa Lucy sanoo saman hieman toisin sanoin: "Kun soitto loppuu niin se loppuu, ei ole mitään järkeä jäädä kuuntelemaan kaikua." Viimeinen kuva ennen epilogia jätetään kaupungille. Kertoja kuvaa Lucien, tai kenen vain, silmin, miltä näyttää Helsinki jouluyönä 1938: Olympiastadion torneineen, Messuhalli, Talvipuutarha, Diakonissalaitos, Kallion kirkko, Linnunlaulun huvilat, Kansallismuseo, Eduskuntatalo, Postitalo, Lasipalatsi, Johanneksen kirkko, Suurkirkko, Uspenskin katedraali ja kauempana Lauttasaari ja Allunkin porukan asuinsijat. Joka puolella palavat valot.
Epilogista Tässä tapauksessa epilogin lukeminen ei ollut yhtä riemastuttavaa kuin Seitsemässä veljeksessä. Sota-aika oli tiedossa, mutta ei silti ollut mukava lukea listaa kaatuneista. Jotenkin Allun kohtalo ei tuntunut oikealta. Missä vaiheessa hänestä tuli pasifisti? Vai oliko hän vain menettänyt lopullisesti uskonsa mihinkään? Cedi - vastoin aavistelujani - selvisi. Kertojan mukaan sodista selvinneet miehet hoitaisivat tehtävänsä, mutta katkeruus jäisi heidän kasvoilleen iäksi. Lucie muutti Widingin perheen vanhaan asuntoon, mutta miten hänelle lopulta kävi, sitä ei kerrota. Olisin toivonut jotain myös muista naisista, Mandista sanotaan ohimennen, että hänen mielenterveytensä järkkyi. En osaa aivan analysoida syytä, mutta petyin jotenkin tähän loppuun, tai oikeastaan epilogiin. Ehkä viimeisen kirjan optimismi ja Helsinfors Sistersin laulu sekä Helsingin kuvaus olisivat sittenkin riittäneet.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20070627 (20070627) o AJK kotisivu o Westo o Webmaster