Lucie Pariisin kulttuurikeitaissaLucie mainitsee Le Dingossa heinäkuussa 1924 päivätyssä kirjeessään ystävättärelleen Michaëla (Miky) Moreliukselle, että joku kuivakkaan näköinen urheilukauppias Stenros (Helsingin) Fabianinkadulta juoksi heidän ohitseen juuri kun hän oli pique-niquella erään ruotsalaisen perheen seurassa esikaupunkialueen puistossa, joka sattui olemaan Pariisin olympialaisten maratonreitin varrella. Pariisilaisia eivät Lucien mukaan juurikaan kiinnostaneet suomalaiset juoksijat tai voimamiehet eivätkä pahemmin itse olympialaisetkaan. Jokin Wimbledonin tennisturnaus merkitsi heille paljon enemmän. Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Lucie poseerasi diskreetisti alastonmallina Helsingissä. Hän asuu Pariisissa pienessä vuokra-asunnossa Luxembourgin puiston laidalla. Nuoret miehet piirittävät häntä, eturintamassa muuan René Sévigny-Ferrand. Varakkaiden englantilaisten ja jenkkien suosima pieni pianobaari, 1923 perustettu Rue Delambrella sijainnut Le Dingo Bar, on Lucien kantapaikkoja, jossa legendaarinen baarimikko Jimmy Carter, entinen nyrkkeilijä, suojelee häntä tunkeilevilta asiakkailta. Le Dingo Barissa tapaavat noihin aikoihin Ernest Hemingway - aloitteleva kirjailija - ja F. Scott Fitzgerald, The Great Gatsbyn, "kadotetusta sukupolvesta" kertovan romaanin, kirjoittaja. Fitzgeraldin kulttiteos valmistui 1925 ja ehkä "Luciekin" löytyy sen sivuilta esimerkkinä kadotetusta sielusta. Le Dingo kukoisti aikansa ja on nykyisin nimeltään Auberge de Venise. Siellä tarjoillaan maukasta italialaista ruokaa. Eräänlaisena muistumana menneisyydestä Lucie mainitsee vielä, että oli onnistunut karkottamaan sitkeän ihailijansa Tele Christidesin lopullisesti elämästään Björknäsissä vietetyn illan jälkeen. Tele oli törmännyt pimeässä käytävässä Lucien rakentamaan haamuun ja poistunut talosta pakokauhun vallassa. Tämä tapahtui ennen Lucien lähtöä Suomesta. Lucie toteaa vielä kirjeessään, että Eccu on kokenut hermoromahduksen, koska ei kyennyt päättämään, minkälaiseksi valokuvaajaksi halusi tulla. Eccun henkisen tasapainon häiriintymiseen vaikutti todennäköisesti vielä enemmän Cedin Björknäsissä muinoin lausuma tuomio Eccun valokuvataiteesta. Ikään kuin järkevänä vaihtoehtona Eccun yliherkälle reagoinnille Lucie arvelee, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena eli silloin, kun on jossain ulkomailla kotoisten ongelmien ulottumattomissa. Toisessa kirjeessään Mikylle Lucie kertoo, että hänen seurustelunsa René Sévigny-Ferrandin kanssa päättyi siihen, kun hän lopulta rakastui mieheen, mutta joka ei ranskalaiseen tapaan ollutkaan valmis pysyvään suhteeseen. Hän antaa itselleen synninpäästön siteeraamalla dekadenttia Pola Negria: "Love is disgusting when you no longer possess yourself". Lucie arvioi kyyniseen tyyliinsä Cedin elokuvaharrastuksia. Samaan hengenvetoon hän toteaa, ettei hänen kireähkön veljensä ja Nitan suhde ole tasapainossa. Hän mainitsee myös, että Henning Lund kävi Pariisissa, mutta tapaili vain varakkaita ei-ranskalaisia daameja lainkaan hänestä välittämättä. Lucie tietää myös, että Eccu on päässyt "lepokotiin", ja lupaa kirjoittaa tälle pitkän kirjeen. Lucie ilmoittaa lopuksi paikkaavansa särkyneen sydämensä elämällä - ja tekemällä sitä ilmeisesti täysillä. Hän kokee sitä kantapaikoissaan, mm. kulttuurikahvila Les Deux Magots'ista - Pariisin vanhimpia muuten - joka sekä torjuu että houkuttelee häntä. Siellä ovat viihtyneet juuri noihin aikoihin André Gide, Jean Giraudoux, Fernand Léger, Prévert, Hemingway, Sartre ja Simone de Beauvoir. Arvattavasti Luciekin pääsee kunnolla elämän makuun paikan liberaalissa ilmapiirissä.
Koti-ikävä kyteeLuciella on selvästi huono omatunto, kun hän vihdoin vuoden kuluttua saa kirjoitettua Ecculle, koska toivoo, että tämä unohtaisi menneet. Lucie on kuullut, että Cedin ja Eccun välille on taas syntynyt skismaa. Hän paheksuu veljensä tapaa näyttäytyä Opriksessa vieraiden daamien kanssa vaikka Cedin tuore vaimo Nita odottaa lasta. Lucie kertoo viiko sitten näkemästään ainutlaatuisesta spektaakkelista Théâtre des Champs-Elyséessä, jossa kuvankaunis tanssija, lähes alaston mulattityttö Josephine (Baker) valloitti yleisönsä ensi hetkestä lähtien. Mr. (Claude) Hopkinsin johtama kabareorkesteri soitti aitoa neekerijazzia solistinaan klarinetisti Becket, jonka värisevää instrumentin ääntä kuullessaan Lucie sanoi menneensä sanattomaksi. Lucie arvelee, että tämä on juuri sellaista musiikkia, jota Eccukin on etsinyt. Westön mainitsema puhaltaja on varmaankin ollut Sidney Bechet, joka tuli myöhemmin tunnetuksi myös sopraanosaksofonitaiturina ja joka lumosi soitollaan mm. Englannin kuningasperheen ja kuuluisan sveitsiläisen kapellimestari Ernest Ansermet'n. Lucien kirjeessä vilahtaa aikauden kuuluisuuksia, valokuvaaja Man Ray ja pianisti-säveltäjä Erik Satie sekä sokerina pohjalla köyhä ja - omien sanojensa mukaan - väärin ymmärretty kirjailija ja runoilija Elmer Diktonius, jonka Lucie todella tapaa. Kirjeen lopussa Lucie kysyy, onko hänen jäätävä Pariisiin loppuelämäkseen vai pitäisikö hänen taas ryhtyä helsinkiläiseksi.
Eccu palaa elämäänEccua kirjoittaa jouluna 1924 hoitokodistaan vaimolleen Ainalle Kulosaareen ja kertoo toipumisestaan. Hänen isänsä ja Ivar ovat käyneet häntä tapaamassa ja Cedi yllätti hänet ystävällisyydellään. Vuoden kuluttua hän pääsee kotiinsa ja vastaa Lucien kirjeeseen. Hän kertoo Lucielle työuupumuksestaan, sairastumisestaan, vajoamisestaan pimeyteen ja toipumisestaan. Hän on jälleen avannut ateljeensa ja jatkaa vanhalla diskreetillä linjallaan. Eccu ei halua suoraan vastata Lucien kysymykseen, jäädäkö Pariisiin vaiko ei. Mutta hän tekee sen epäsuorasti. Hän kertoo, että Helsinki on säilynyt entisellään, eivätkä ihmiset ole muuttuneet. Hänellä on taas ongelmia yhä omahyväisemmäksi muuttuneen Cedin kanssa. Jali Widing oli nainut rouva Walevskyn, Nitan pianonsoiton opettajan, ja Tolletin veljeksillä on vaikeuksia mainosbisneksensä kanssa. Siis juoruja juorujen perään. Ne lisäävät todennäköisesti Lucien koti-ikävää. Eccu kuvailee kirjeessään myös Helsingin ravintoloiden musiikkielämää ja mainitsee mm. Monsieur François'n Valencia-orkesterin, jonka esikuva todellisuudessa lienee George de Godzinskyn isän Francoisin johtama muista emigranttisoittajista koottu Salonki-Jazz-Band. Eccu muistaa kirjeellään myös Ivar Grandellia ja pahoittelee Ivarin runokokoelman saamaa tylyä vastaanottoa. Ivar oli kokeillut siipiään ajan henkeä heijastavalla "Konemessu" -opuksellaan. Eccu sanoo haluavansa unohtaa menneisyyden. Paradoksaalisesti hän kuitenkin muistuttaa Ivaria hänen muinaisista sanoistaan Opriksessa: "Me teemme kaikkemme salataksemme todellisuuden, sen vuoksi meillä on säännöt ja riitit. Todellisuus niiden takana on aivan mykkä." Kirjeen lopussa Eccu kutsuu Ivarin viettämään joulua perheensä kanssa Kulosaareen. - Ivarin Konemessu kuuluu ilmeisesti genreen, jota kuvaa parhaiten sana futurismi, jolle on ominaista mm. autojen ja junien ihailu. Emme tosin saa nähdäksemme riviäkään opuksesta, jota värittää todennäköisesti marxilainen utopia teollisuusvaltiosta - sitähän nuoresta Neuvostoliitosta oltiin juuri luomassa. Ivarin viehtymys epikurolaisittain sävytettyihin illanistujaisiin perhoslamppujen katveessa on varmaankin pehmentänyt materialistista näkemystä tulevaisuudesta.
Ivarin kronikkaIvar on kirjoittavinaan henkilökohtaisen kirjeen rakastetulleen Henriette Hultqvistille Tukholmaan, mutta itse asiassa hän toimiikin Westön kronikoitsijana. Hän mainitsee lyhyesti runokoelmastaan ja koulunsa rehtorilta saamastaan kirjallisesta varoituksesta, joka johtui hänen kosteista ravintolailloistaan. Ivarin kirjeestä käy myös ilmi, missä ja milloin Eccun mielenterveys romahti, miten mahtavan vastaanoton olympiasankarit saivat kisojen jälkeen, miten kiihkeästi Töölöä rakennettiin ja miten radikaalisti Helsingin rantaviivaa muutettiin satamien vallatessa saaria ja lahtia. Vuotta myöhemmin Ivar jatkaa kronikkaansa Henriettelle ja kertoo, että Holger Schildt julkaisee hänen runokokoelmansa. Ivar on työtön ja saanut ilmeisesti potkut opettajan virasta elättäen itseään kirjoittamalla artikkeleita lehtiin. Suojeluskunnat ovat voimissaan. Stalin on ottamassa Venäjää haltuunsa. Helsingissä rehottaa väkivalta ja pirtutrokarit juhlivat. Ivar kertoo heräävänsä vähitellen kansalaissodan jälkeisestä lamaannuksesta ja kaipaavansa Henrietteä rinnalleen. Myös Eccu saa kirjeen Ivarilta, joka ilmoittaa ottavansa oppia Konemessu-kokoelmansa saamasta kovasta kritiikistä, jota on tullut mm. Diktoniukselta. Tämä on sitä mieltä, että Ivar Grandellin teksti haiskahtaa imelältä portonparfyymiltä. Ivarin kronikasta käy lisäksi ilmi, että myös Cedi on yltynyt kirjoittajaksi, mutta hänen sekava tuotoksensa on "ideologis-filosofinen haaksirikko". Ivar huipentaa kirjeensä toteamalla, ettei pidä vihata historiaa eikä antaa julman menneisyyden lannistaa. Hänen mukaansa elämä olisi elettävä tässä ja nyt ja antaa menneisyyden olla. - Olisiko tuo myös Westön oma uskontunnustus!
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20070613 (20070613) o AJK kotisivu o Westo o Webmaster