|
Hieman sekavin tuntein olen lopettamassa tätä yllätyksellistä lukukirjaa. Ikinä en olisi odottanut nykykirjailijalta näin lukukelpoista kirjaa niin kuin en osaa odottaa nykytaiteilijoilta katsomiskelpoista taulua tai kuuntelukelpoista musiikkikappaletta. Voisikohan siis sittenkin näissäkin taidelajeissa yllätys tapahtua?
Sammuttelua
Miksi tämä nyt sitten oikein kääntyy, tämä teos? Tällä hetkellä on päällimmäisenä mietteenä: ruotsinkielisen Suomen asukkaiden dolce vitan kuvaus. Mutta on tässä paljon muutakin, siis muutakin kuin dolce vitaa. On isänmaan ja yksittäisten ihmisten kohtaloiden traagisia vaiheita. Epookki on juuri ja juuri ennen oman kokemuspiirin alkua. Elämänpiiri muutenkin jotakin muuta kuin minun elämänpiiriäni. Tämän romaanin taustaa vasten tarkastellen olen itse nousukas kaikessa muussa paitsi urheilussa, joka omaan kokemuspiiriini kuuluu samaan tapaan luontevana kuin se on tässä teoksessa ja jota en mistään muualta kirjallisuudesta ole tavannutkaan. Vieraampi on se yltiöpäinen urheiluhulluus, josta kyllä olen lukenut paljonkin varsinaisissa urheilukirjoissa (esim Tahko-Pihkala ja Jukola ym). Mutta urheilu on tässä vain osa elämänpiiriä samoin kuin se on ollut vain osa itsellänikin. Kaikki muu tässä on vierasta, mutta silti mielenkiintoista luettavaa.
Tässä muistellaan mennyttä musiikkia ja kieltolain aikaan kukoistanutta ravintolaelämää ja yleensäkin elämää Helsingissä, kirjan henkilöiden juuri taakse jäänyttä nuoruutta. Eccu Widing oli sitä onnistunut vangitsemaan kuviinsa, mutta enää niitä kuvia ei sietänyt katsella, ne tuhottiin äänin, oliko se nyt 7-2 ja yksi tyhjä. Vain mielen muistiin jäivät ja sieltä sitten aikanaan pois kuluivat. Nämä muistot eivät siirtyneet sukupolven rajan yli. Sen teki vain heidän rakentamansa miljöö. Nyt, 70 vuotta myöhemmin siitäkin on muistot jäljellä vain etsien löytyvissä paikoissa. Paikkojen luettelo on kirjailijan tyylin mukaisesti pitkä. Suuri osa onkin jäljellä, mutta jo heti alkuun kahden sodan hampaan puraisemana. Tässä kirjassa kuvattu elämänlanka on yhä elossa ja jatkaa menoaan mielestäni aika lailla samaan tapaan kuin se eteni tässä kirjassa kuvattuna aikana. Ehkä kohtalon lohikäärmeen puraisut ovat sittenkin nykyään vähäisempiä kuin ne olivat Westön kuvaamana aikana.
Epilogi solmii langat
Epilogi solmii kohtaloiden langanpäät sota-aikaan ja vähän sen yli uuteen rauhanaikaan. Monet kaatuivat sodassa rintamalla. Eikä tässä jätetä kertomatta niistäkään tapauksista, joissa mielipide vei kuolemaan. Jälkimmäisiä yritettiin ystävyyden nimissä pelastaakin, mutta koneisto oli tehnyt tehtävänsä ennen kuin pelastajat ennättivät paikalle. Olisikohan sitä paitsi kahden ihmisen voima riittänyt muutenkaan koneiston rattaiden pysäyttämiseen…
Kyllä minusta Westö on todellinen tekijä. Jotkut piirteet hänen tyylissään ihmetyttävät. Lukijan näkökulmasta katsoen niitä olisi helppo rukata suotuisampaan suuntaan. Mutta kypsään ikään ehtineelle kirjailijalle se ei ehkä enää ole mahdollista, luultavasti ei niitä piirteitä ongelmakseen edes koe eikä halua tyyliään muuttaa. Kuitenkin: jos vielä hänen teoksensa eteeni tulee, saatan hyvinkin sen lukea.
|