Asko Korpela 
19 Päätöskohtaloita

Toiseksi viimeiseen lukujaksoon on tultu eikä ole kirjailijan ote vähääkään hervonnut. Tämä on ihan parhaasta päästä lukupiirikirjoja. Eipä ihme, että on tällä hetkellä suosituin lukupiireissä kautta maan, kuten lehdet äskettäin tiesivät kertoa. Jos nyt kuitenkin jotakin kriittistä pitää sanoa, niin se on ilman muuta tämä valtava henkilögalleria. Enpä tietenkään mitään konkreettista ehdotusta osaa tehdä, mutta luulen että mitään ei olisi menetetty vaikka puolet olisi pois jätetty. Toinen kriittinen huomautus koskee lukujen otsikointia. Miksi ihmeessä tällainen sulkulausekeotsikointi? Ja joissakin pelkkä numero. Kannatan tavanomaisia numeroituja otsikoita, jotka tiivistävät lukuun sisältyvän asian. Tällainen 'konstailu' on turhaa, kun kerran on asiallistakin sisältöä vaikka kuinka paljon ja taitoa sanoa se todella tyylikkäästi. Kunhan vielä pari tällaista pykäisee, on selvä Nobel-ehdokas - ei sen vähempää! 
 
 

Eccu ja poika

Mielestäni tämä luku, joka kertoo Eccusta ja pojasta on yllättävä käänne koko kirjassa. Että vielä näin lopussa riittää lukijalle tällaisia herkkupaloja. Muistuu vain mieleen Joycen yllätykset. Eipä jäänyt mieleen muuta kuin, että esitystapaa vaihdettiin joka luvussa. Hän siis osasi 18 eri esitystyyliä. Siinä kaikki. Varsinkin kun nekään eivät varsinaisesti mitään uutta edes siinä tyylissä tarjonneet. Vieläkin melkein vihaksi pistää koko Joyce - turhanpäiväinen konstailija! Tässä yllätykset ovat itse asiassa. Niin kuin nyt tämäkin Eccun reipastuminen. Se on kuitenkin niin uskottavasti esitetty, että tuntuu todelta. Ei kuitenkaan ole mikään kiiltokuvaepisodi, vaan säröjä jää ja vielä huonosti päättyykin. Siinä se hyvän kirjoittajan tunnusmerkki onkin: hyvä ei ole pelkästään hyvää eikä paha pelkästään pahaa… 

Kyllä minusta on mestari kynän jälkeä tämä natsi-Saksan ideologian käsittely Saksalaisen koulun yhteydessä. Iso asia esitetään jokapäiväisen elämän tasolla. Eikä siinä tulla mihinkään itsestään selvään ratkaisuun, vaan sellaiseen, joka tosin varsinkin jälkikäteen näyttää järkevältä. Olenkin monesti ihmetellyt, että milloin ja miten ja kuka vai kaikkiko sen näkivät, mitä saksalaiset tekivät. Nythän nuo ovat kaukaisia asioita, mutta 'aseveljeyden' aikaan ne olivat todella konkreettisia ja lähellä. Juuri ja juuri en itse muista, mutta kymmenen vuotta vanhemmilla ihmisillä on varmaan mielikuvia. Itse olen saanut kosketusta kääntäessäni harjoitustehtävänä Matti Pajulan Lapin sotaa koskevan näytelmän. Se tosin ei puutu korkeamman tason ideologisiin kysymyksiin, vaan pysyttelee ruohonjuuri tasolla. 

Eccu siis tässä ryhdistäytyy ja hoitaa poikansa pois Saksalaisesta koulusta. Koulun rehtorikin pitää sitä parhaana ratkaisuna (viisaasti kyllä kuitenkin yksityisellä tasolla). Eccu kaavailee jo valokuvauksenkin uudelleen aloittamista ja kuvaa keikkaluontoisesti vanhoja ympäristöjä. Mutta sitten käy huonosti. Hän sortuu uudelleen viinaan ja lähtee juopuneena jäälle hiihtämään. Joutuu samalla vanhojen parinkymmenen vuoden takaisiin muistoihin. Hiihtää samoja latuja kuin silloin ennen. Avantoon päätyy ja kirjailija säästyy sommittelemasta jotakin sovinnaista tai sitten epäsovinnaista loppua Eccun tarinalle. Tai oikeastaan aikamoinen kalabaliikki seuraakin Eccun jälkeen. Hänen kuvakokoelmansa avataan ja sieltä löytyy arkaluontoista materiaalia. Käytännöllisesti katsoen kaikkien teoksessa esiintyvien miesten puolisot eevan puvussa, jotkut hyvinkin hekumallisissa asennoissa. Eikä ujostelusta ole puhettakaan. Mitä näille kuville pitäisi tehdä? Pitäisikö säilyttää aikansa kulttuurin muistomerkkeinä vai tuhota säädyll isyyden ja perhesovunkin nimissä. Äänestyksessä tuhoamisvaihtoehto voittaa ylivoimaisesti. 
 
 

Ivar ja Henriette

Ivar ja Henriette ovat yhtä mielenkiintoinen pari kuin Allu ja Mandi. Tavallista porvarielämää viettävät, mutta kaikkea muuta kuin tavallinen pariskunta kumpikin. Ivar kirjoittaa, kirjoittaa aivan vimmatusti kun sen pään ottaa. Hän kokee yhteiskunnalliset asiat hyvin tärkeiksi. Sosialismi on väistämätön aate. Sen mukaan on yhteiskunta rakennettava. Hän kirjoittaa elämänsä artikkelia tästä asiasta. Kirjoittaa ja kirjoittaa. Hakee viitteitä ja täydentää. Vielä ihan lopussa hän saa uuden ajatuksen. Taisi olla ydin hänen siteerauksensa katalonialaisten uskollisuuden vala kuninkaalleen: 'Me, jotka emme ole sinua huonompia, vannomme uskollisuutta ja kuuliaisuutta sinulle, joka et ole meitä parempi, mutta vain jos noudatat lakejamme ja käyttäydyt kunnolla - muuten emme.' Onpa siinä aikamoinen vala! Voidaanko enää selkeämmin valta kahteen yhtä suureen osaan jakaa!

 

Palautetta 

Pekka Pihlanto: Paljonkin toivomisen varaa

Pekka: 
20070728		 Asko kirjoitti: "Tämä on ihan parhaasta päästä lukupiirikirjoja. Eipä ihme, että on tällä hetkellä suosituin lukupiireissä kautta maan, kuten lehdet äskettäin tiesivät kertoa. Jos nyt kuitenkin jotakin kriittistä pitää sanoa, niin se on ilman muuta tämä valtava henkilögalleria. Enpä tietenkään mitään konkreettista ehdotusta osaa tehdä, mutta luulen että mitään ei olisi menetetty vaikka puolet olisi pois jätetty." 

Minun mielestäni kirjassa taas oli paljonkin toivomisen varaa, mutta ihmisten tulkinnat ja mieltymykset tietenkin vaihtelevat rajustikin. Jos kirjallisuuden arviointi olisi demokratiaa, Asko olisi vahvoilla tässä, sillä Westön kirja on niin suosittu. 

Askon mainitsema henkilöiden suuri määrä ja niiden usein pakonomaiselta vaikuttava kuljettaminen mukana loppuun saakka on todellakin melkoinen heikkous. Osittain ehkä juuri henkilömäärästä johtuu teoksen rakenteen hajanaisuus. Mihinkään ei oikein jakseta paneutua perusteellisesti, kun taas täytyy ottaa seuraavan henkilön kohtalot kirjattaviksi. Muutama asia tulee kyllä aika hyvin valotetuksi: valokuvaus, jalkapalloilu ja jazzin tulo Suomeen. Ne on kytketty romaanihenkilöiden vaiheisiin kuten pitääkin. Kuitenkin välillä vaikuttaa siltä, että asiat kaappaavat ylivallan ja henkilöt jäävät avustavaan rooliin. Mielestäni ihmisten pitäisi romaanissa olla tärkein elementti, liikettä ylläpitävä voima, mutta esineet sekä asiat vain rekvisiittaa heidän ympärillään, joka tekee ihmisistä uskottavia ja tarinasta täyteläisen. Nyt siis näyttää käyneen päinvastoin. Samoin "asia" nimeltä Helsinki kaappaa välillä liian keskeisen roolin ihmisiltä, eikä toimi enää vain ihmisten toiminnan näyttämönä, kuten romaanissa mielestäni pitäisi. Tietenkin Helsingin ylikorostus on eräs teoksen suosion selitys, sillä suuri osa lukijoista ja kriitikoista lienee Helsingin seuduilta tai ainakin tuntee sitä kohtaan tiettyä lukkarinrakkautta. 

Teoksessa on kyllä paikoin hyvän tuntuista ja nautittavaa kuvausta, mutta kokonaisuutena se ei nouse lentoon niin kuin mestariteokset tekevät. Kokonaisvaikutelmaksi teoksesta jääkin tietynlainen mekaanisuus ja keinotekoisuus. Tekijä on ollut liikaa kiinnostunut paitsi konkreettisista asioista myös epookin ilmiöiden luetteloimisesta. Epookkia on pyritty kuvaamaan lehdistä ja muista kirjallisista lähteistä poimittujen faktojen avulla. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kuvattujen aikojen ihmisiä ja ajan henkeä on onnistuttu tässä vangitsemaan aidosti. Jotenkin vaikuttaa siltä, että teoksen ihmiset käyttäytyvät kuin 1970-luvun ja myöhempienkin aikojen ihmisiä. Tätä vaikutelmaa en tosin pysty todistamaan, kun en ole noina vuosikymmeninä elänyt. 
pekka.pihlanto@tse.fi

Asko Korpela: Myönnän toivomisvarat, mutta silti...

Asko: 
20070728		 Olen täysin samaa mieltä valokuvauksesta, jalkapallosta ja jazzista. Samoin mieluisaa on lukea se mitä Pekka toteaa asioiden ja henkiöiden suhteesta: asiat todellakin aika usein saavat ylivallan. Mutta on tällä vähän häkellyttävällä piirteellä oma piristävä puolensakin, sillä että tässä suhteessa tavanomaisesta poikkeaa. Mutta liikaa ja kovin yksityiskohtaista esineluetteloa ei sitten enää piristä. En oikein olisi samaa mieltä siitä, että Helsingin kaappaa ihmisiltä roolin. Tämähän on Helsinki-kuvaus. Ei minusta Helsinkiä ole liikaa. Itse en missään tapauksessa tunne itseäni helsinkiläiseksi, enkä tunne lukkarinrakkauttakaan. Mutta Helsingin kuvauksessakin on samaa ylenmääräistä yksityiskohtien luetteloimista. Juuri tämä valtava henkilöiden määrä ja yksityiskohtien määrä jää mieltäni askarruttamaan. Miksi hän näin tekee? Onko antanut selitystä? Yksityiskohdat antavat konkreettisen tunnun, mutta tällainen valtava määrä ampuu raskaasti yli, häiritsee.

Joudunko siihenkin yhtymään, ettei teos oikein nouse lentoon, vaikka jatkuvasti tekeekin lentoonlähtöä. Minusta taas epookin tavoittelu vaikuttaa onnistuneelta. Ja minua kiehtoo piirre, josta Pekka ei puheenvuorossaan mainitse: Suuria yhteiskunnallisia asioita selostaessaan Westö on monessa kohdassa osannut nähdä ne pienen ihmisen arkipäivän tasalla. Se on harvinainen ja vakuuttava piirre. 

Vaikka näin joudunkin myöntämään useimmat Pekan kriittiset huomautukset perustelluiksi, en sittenkään luovu yleisarvioinnistani: erinomainen teos ja hyvä lukupiiriteos.

asko.korpela@nbl.fi

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela


Asko Korpela 20070728 (20070721) o AJK kotisivu o Westo o Webmaster