Tässä lukujaksossa katsotaan samaa asiaa kuin edellisessä,
mutta toiselta kantilta. Kovin kiusallista ja vaikeata luettavaa on teksti,
katsotaan asiaa kummalta puolelta hyvänsä. Vaikka niin pasifistiksi
olenkin julistautunut, olen sentään monenlaista sotakuvausta
lukenut. Tässä tekee mieli pohtia tätä asiaa luetun
jättämien mielikuvien valossa vähän laajemmin.
Miten sotakirjat purevat
Ajallisesti ehkä ensimmäinen lukemani sotakirja on Linnan Tuntematon
sotilas. En enää muista milloin sen luin, mutta ennen vuotta
1964, jolloin aloitin kaikkien lukemieni kirjojen rekisteröinnin.
Luin, päätin, ettei koskaan enää uudelleen. Se päätös
on pitänyt. Elokuvankin olen nähnyt, ehkä televisiossakin.
Jonkinlainen tuntuma sen sisältöön ja henkeen on tietenkin
säilynyt, koska sitä jatkuvasti siteerataan. Minulle siitä
on tullut jonkinlainen standardi, johon tulen verranneeksi muuta sotaa
koskevaa luettua. Olen lukenut Remarquen kuuluisan Länsirintamalta
ei mitään uutta. Siitä en paljoa muista eivätkä
sen tapahtumat ole jääneet mieltä painamaan. Seuraava merkittävä
on Tolstoin Sota ja rauha. Sitä olen valmis pitämään
sodanvastaisena kirjana toisin kuin Tuntematonta sotilasta. Sodassa ja
rauhassahan on niin paljon muutakin. Se muu ikään kuin pehmentää
sodan sanomaa. Voidaankohan sanoa, että Sodassa ja rauhassa sotaa
pidetään jonkinlaisen väistämättömänä
kohtalona ja vitsauksena toisin kuin Tuntemattomassa, jossa se osoitetaan
'herrojen syyksi'. Tämä 'herrojen syyksi' puhuttelee minua hyvin
voimakkaasti. Ei siis ehkä tehty kaikkea sodan välttämiseksi.
Olen lukenut myös Veijo Meren Manillaköyden. En taitaisi välittää
lukea uudelleen kuten olen lukenut Sodan ja rauhan. En mahda mitään,
mutta Manillaköyttä jouduin pitämään hyvänä
kirjana, vaikka vastenmielinen yksityiskohta jäikin jäytämään
mieltä, se kun siat söivät everstejä. Runebergin Vänrikki
Stoolin tarinat on minun mittapuuni mukaan sotakirja. Taphtumat ovat niin
kaukaisia ja niin vahvasti romantisoituja, etteivät ne oikein pure
mieltä häiritsevästi. Vaikka lähelle tuova yksityiskohtakin
löytyy: on jäänyt kiehtomaan mieltä ajatus, että
Sven Tuva ehkä oli siis sukulainen. Nykyinen sukunimeni on tästä
(tai sen rinnakkaismuodosta Dufva) suomennettu joskus 1900-luvun alussa,
ehkä 1908. Todella järkyttävä sotakirja on Sholohovin
Tihij Don eli Hiljaa virtaa Don. Tolstoin ja Linnan teokset ovat siihen
verrattuina rippikoulupoikien tekstiä. Melkein piti jossakin kohdassa
kesken lopettaa. Mutta siinäkin on niin paljon muuta ja se muu vaati
lukemisen jatkamista loppuun saakka, mikä tapahtuikin. En lue uudelleen,
mutta joudun antamaan täydet pisteet väkevästä tekstistä.
Olen lukenut myös Sholohovin Podnjataja tselina (taitaa olla suomeksi
Aron raivaajat). Ei ole sotakirja, mutta on loistelias kuvaus ideologisesti
itselleni täysin vieraasta kommunismin rakentamisesta. Mikä nyt
sitten tekee tästä Westön kirjasta niin järkyttävän?
Onhan televisio päivittäin pullollaan sotakuvausta ilman että
se jäisi mieltä painamaan. Enpä televisiota katsokaan kuin
ihan poikkeuksellisesti. Kuten jo edellisessä jaksossa totesin, se
on luultavasti se, että Westö osaa tuoda sodan niin lähelle
ja henkilökohtaiselle tasolle. Vaikka Westö ei julmuuksilla hekumoikaan,
hän tulee kyllä lähelle sitä, kun antaa henkilökohtaisten
mieltymysten niin monessa tapauksessa ratkaista elämän ja kuoleman
kysymyksiä. Kansa on kylmästi jaettu kahtia ja kun onni vaihtuu
kostaa niskan päälle päässyt puoli aikasempien päällepäsmäreiden
pahat teot Hammurrabin lakien mukaan. Eihän se ulotu kristillinen
lähimmäisenrakkauskaan rintamalinjojen yli, ei ole koskaan ulottunut,
vaan aseet on siunattu ja vihollinen kirottu kautta aikain.
Oikeudenkäynneissä
koston mentaliteetti
Tietenkin yksi ja sama asia saadaan näyttämään taitavalla
kuvauksella kovin monenlaisena. Onko tosiaan ollut tässä kuvatunlaisia
tapahtumia: ihmisiä suljettuina tilapäisiin vankiloihin ja eräänlaisten
rangaistusretkikuntien toimeenpanemia kenttäoikeudenkäyntejä
ja joukkoteloituksia. Ei kai ole syytä epäillä. Tällä
tavoin kuvattuina en niistä ole aikaisemmin lukenut. Tämä
teksti puree kovin ilkeästi. En kuitenkaan syytä Westötä
näillä tapahtumilla hekumoinnista, vaikka ne voimakkain sanoin
eteemme loihtiikin. Kai tämän pitää tapahtua. Hyvä
että on 'turvana' lukupiiri. En osaa hypätä teksti yli,
joten kai olisin yksinkin aloitettuani nämä kohdatkin lukenut.
Mutta olisinko yksin aloittanut, jos minulle olisi kerrottu, että
näin voimakkain sanoin kansalaissodan raakuuksia kuvaillaan. - En
ehkä, varmastikaan en. En nyt kuitenkaan pahoittele, että tuli
tämä Westön teos otetuksi ohjelmaan. Mielestäni siinä
on todella paljon myös todellisen lukunautinnon aineksia.
|