Eläytyvä kirjailija
Lukujakso etenee kuten tähänastisetkin sujuvana kerrontana. Waltarin teksti on helppolukuista ja selvää. Ei tarvitse pysähtyä miettimään, että mitähän kirjailija kulloinkin tarkoittaa. Waltarin kielen selvyys on varmaankin koettu aikoinaan kielteisenä, sillä häntä ei ”piireissä” pidetty vakavasti otettavana taiteilijana. Noihin aikoihin taiteen piti olla konstikasta ja samalla kuolettavan tylsää. Waltari on säilyttänyt elinvoimansa ja on mielenkiintoisempi kuin useimmat aikalaiset kilpailijansa. Monet silloin kehutut taiteelliset tekeleet on aika armollisesti haudannut. – Waltarin rikkaat juonenkäänteet ja yksityiskohdat antavat vaikutelman, kuin kirjailija itse olisi ollut mukana tapahtumapaikoilla. Ja niin hän tavallaan olikin, sillä hän eläytyi kirjoittamiseen niin syvästi, että hän seurusteli romaanihenkilöiden kanssa työhuoneessaan. Sinuhea synnytettäessä jopa Waltarin koira (tai kissa?) reagoi näihin kuviteltuihin hahmoihin, jotka kirjailijan voimakan mielikuvitus ”materiaalisti”.
Krapulapäivä
Turmsin ja Mikonin kumppania Dorieusta ei vain kuulu takaisin yhteiseltä vierailulta. Joko löytyi se uumoiltu kohtalokas nainen? Miehet lähtevät eilisen kännäilyn tapahtumapaikalle. Turmsilla on moraalinen krapula. Hän pelkää pahinta ja häpeää heidän humalaisia tekojaan Tanakilin talossa. Tuli tanssittua pukkitanssiakin. Mikon lohduttelee sanomalla, että kohmelossa ihminen kuvittelee tapahtuneita pahemmiksi kuin ne olivatkaan. Päästyään nyt jo siivotulle juhlapaikalle – kaadettu kotijumalakin on nostettu pystyyn – miehet tapaavat pahantuulisen Dorieuksen parantelemassa krapulaansa divaanilla maaten (kaveruksetkin ovat matkalla virkistäneet itseään pienellä viinileilillisellä). Illan emäntä näyttää nyt vähän nahistuneelta, ja hänen hammasrivistössään on puutteita, joista nainen itse jankuttaa saattaen Dorieuksen hulluuden partaalle. Tanakilille lahjaksi tuotu kultaketju korvaa monin verroin talon vahingot. Kolmikko kutsutaan taloon asumaan.
Vanhan naisen – ja mykän tytön – loukussa
Jos on Dorieus joutunut vanhan naisen loukkuun, niin huonosti käy myös Mikonille. Hänen seuralaisenaan ollut tyttö on mykistynyt: ei saa sanaa suustaan. Vanhemmat tuovat tytön taloon ja valittavat vaivaa. Uhkaa syntyä poliittinen selkkaus. Tyranni ei tulisi hyvällä katsomaan muukalaisia, jotka vahingoittavat kansalaista – vaikka taustaltaan vähäisempiin kuuluvaa sikulia. Tätä plebeiji-tasoisten ihmisten suosintaa Dorieus hämmästelee syvästi. Kun Mikon suutelee tyttöä – vastentahtoisesti tosin – alkaa tämän kieli laulaa. Dorieus toteaa merkitsevästi, että mykkä vaimo olisi paras lahja, minkä jumalat voisivat miehelle suoda. Waltarin ironia pääsee taas oikeuksiinsa.
Jumalattaren juonia
Tytön nimi on Ahurua tai Auraksi häntä myöhemmin kutsutaan. Nimi viittaa Mikonin mielestä Afroditen temppuihin: kumpikin naisjupakka on jumalattaren punoma. Hän ennustaa, että tähän asti kuivin jaloin selvinneelle Turmsille jumalatar on varmasti valmistellut vielä karmeamman yllätyksen kuin hänelle ja Dorieukselle. Juttu kääntyy lopulta siihen, että Mikonin on naitava Aura, sillä aina kun tämä joutuu Mikonista eroon, mykkyys iskee päälle. Mikon olisi ottanut tytön orjakseen, mutta vapaat himeralaiset kauhistuvat tällaista mahdollisuutta. Mikon toteaa synkkänä, että uskonnollinen filosofointi jää nyt pakostakin, kun perheen elatushuolet alkavat vaivata. Täytyy hankkia talo ja ripustaa käärmesauva portinpieleen eli aloittaa lääkärinpraktiikka.
Sosiaalisia ongelmia ratkotaan
Dionysioksen joukkio alkaa lopulta aiheuttaa sosiaalisia ongelmia kaupungissa: asukkaiden tavat ovat veltostuneet, koska jokailtaisen juhlinnan päälle nukutaan pitkään. Tyranni keksii esittää Dionysiokselle, että tämän miehet ryhtyisivät korottamaan kaupungin muuria kolmella kyynärällä. Ovelasti hän ehdottaa käytettäväksi mittana foinikialaisten kyynärää, joka on hieman pitempi kuin kreikkalainen kyynärä. Tämän kiistan dionysiolaiset lopulta voittavat ja riemuitsevat kuin suurenkin voiton saavuttaneina. Tyranni saa tällä myönnytyksellään laivamiehistöt raatamaan orjatyössä vapaaehtoisesti. Waltari tuntee perinpohjin ihmisluonnon, kuten tämä sinänsä hieman karrikoitu episodi todistaa.
Etruskit kohtaavat
Dionysios lähettää Turmsin tyrrheenien kauppataloon onkimaan tietoja meritiestä Massiliaan. Hän joutuu puheisiin ja viininjuontiin kauppias Lars Alsirin, etruskin kanssa. Viatonta orvokkiviiniä juodessaan Turms joutuu hurmostilaan, joka todistaa Lars Alsirille – ja lukijalle – että Turms on kuin onkin etruski. Hän puhuttelee Turmsia Larsiksi, joka mainitaan Turmsin nimenä kirjan alussa – Turms ei itse tätä etruskinimeään vielä tunne. Turms näkee etruskien hunnutetun jumalattaren. Alsir arvelee Turmsin käsien tunnistaneen pyhän viinimaljan, jonka hän antoi Turmsin juomapikariksi. Aikaisemmin Turms tunnisti sikulien pyhät paikat liikkuessaan lähiympäristössä Auran ja Mikonin kanssa, eli saamme kaksi uutta näyttöä hänen herkkyydestään jumalien suhteen. – Alsir ei kuitenkaan paljasta meren salaisuuksia, mutta arvelee, että Dionysios ei koskaan pääse Massiliaan. Hän pitää Turmsia pyhänä etruskina ja kohtelee tätä kunnioittavasti. Turmsin on pakko uskoa, että hänen kasvonpiirteensä muistuttavat Alsirin piirteitä, ja hän huomaa oppivansa etruskien kieltä hämmästyttävän helposti. Jakson lopuksi Turms lopulta kohtaa naisen – tyrannin pojantyttären Kydippen. Hänestäkö loukku Turmsille?
|
||
Palautetta |
||
Lähetä palautetta!Asko Korpela: Paras lahja
|
Pihlanto Pekka 20090804 (20090804) o Ajk kotisivu o Turms o WebMaster