Lukumo etsii hautapaikkansa
Teos alkaa lukumo Lars Turms kuolemattoman herätessä kauniissa talossaan. Hän vaeltaa pyhässä vaipassa punaiseksi maalattuna pyhälle vuorelle etsimään hautapaikkaansa – ja löytää sen. Samassa hän kuulee jumalaisen äänen, jonka ihminen voi kuulla vain kerran elämässään. – Waltarimainen turhuuden tuntu ilmenee Turmsin puheissa tai pikemminkin ajatuksissa. Turms kohtaa unessa suojelushenkensä, jota hän rakastaa, mutta ei saa vielä tietää tämän nimeä, eikä koskettaa tätä. Turms uskoo jälleensyntymään – hän on palaava vielä. Kuolleista herätessään hän tulee löytämään haudastaan elämänsä kivet, joita hän on vuosien varrella kerännyt. Niiden avulla hän muistaa silloin menneen elämänsä. Kivi nostetaan maasta aina kun elämässä tapahtuu yhden jakson päättyminen ja uuden alkaminen. Nämä ajanjaksot eivät ole kaikilla samanmittaisia, vaikka jotkut laittavat omaisensa hautaan yhtä monta kiveä kuin vainajalla oli ikävuosia, mikä merkitsee, että ajanjaksot olisivat kaikki vuoden mittaisia. Turms tietää paremmin. Kaikki ihmi set ovat erilaisia ja samakin ihminen suhtautuu samoihin asioihin eri tavalla eri ajankohdissa ja niinpä myös jokaisen elämänjaksot ovat eri pituisia. Kivillä tulee romaanissa olemaan keskeinen rooli, kuten kohta nähdään.
Todellisen tiedon lähteet
Tämä ihmisen moninaisuuden – erilaisuuden ja ykseyden – idea on sama kuin esimerkiksi holistisessa ihmiskäsityksessä. Voidaan sanoa, että Waltarin ihmiskäsitys on varsin moderni. Tässä avausjaksossa Waltari todistaa Turmsin suulla myös käsitystään uskontojen ja muidenkin inhimillisten opinkappaleiden ongelmista, joita syntyy, jos ne otetaan liian kirjaimellisesti. Sääntöjen ja rituaalien seuraaminen ei edusta Turmsin mukaan oikeaa tietoa – me tiedämmekin erinomaisen hyvin, että byrokratia voi tappaa kaiken järjenkäytön. Ihmiset ovat erehtyväisiä. Turmsin mukaan todellisen tiedon ainoat lähteet ovat luontainen varmuus ja jumalallinen oivallus. Tässä Waltari puhuu intuition, kokemuksellisen tiedon puolesta, joka vain putkahtaa jostakin esiin –sen kiteytymänä, minkä ihminen on elämänsä aikana kokenut. Ihmisen erehtyväisyys on eräs tapa sanoa, että mitään varmaa ihmiselämässä ei ole – tässä Waltarimainen epävarmuuden ylistys. Samaa teemaa käsittelee myös Talibin teos ”The Black Swan. Ihmiset tuudittautuvat samanlaisina toistuvien ilmiöiden mukanaan tuomaan varmuuden tunteeseen – kunnes odottamaton tapaus, musta joutsen, katkaisee trendin.
Miksi Turms muistelee?
Waltarin teos rakentuu kuten moni muukin hänen historiallinen romaaninsa päähenkilön muistelemien elämänvaiheidensa mukaisesti. Turms alkaa palautella mieleensä mennyttä elämäänsä ja kirjoittaa muistamansa paperille. Aina kun hän poimii saviruukusta yhden kiven, tarjoutuu hänen muisteltavakseen uusi jakso hänen elämässään, jonka aikana muistelija ja hänen ajatuksensa ovat uudistuneet. Miksi Turms kirjoittaa? Tunteakseen itsensä. Siinä hyvä ohjenuora kenelle tahansa muistelmansa kirjoittavalle. Turms poimii nyt ruukusta ensimmäisen, mustan kiven ja palaa ajatuksissaan Delfoin tielle, missä hän ensi kerran aavisti olevansa se, mikä hän todella on, eikä se, mikä luuli olevansa.
Tuhopolttaja Turms Delfoissa
Turms kokee ilmestyksen Delfoin tiellä ja ymmärtää olevansa jotakin erikoista. Hän tuntee sanomatonta riemua ja tajuaa olevansa kaiken syyllisyyden yläpuolella. Myöhemmin nimittäin ilmenee, että hän on menossa oraakkelin luo tuomittavaksi tai vapautettavaksi aiheuttamansa Sardeisin palon johdosta, jonka seurauksena koko Joonia nousi kapinaan. Turms tapaa Delfoin ennustajatemppelissa pythian, nuoren pyhän naisen, joka heti tunnistaa Turmsin ja joutuu pyhään raivotilaan. Pappien mukaan tämä osoittaa miehen syyttömäksi. Turms jää kuitenkin temppeliin paastoamaan ja puhdistautumaan. Kentällä ruumiinharjoituksia tehdessään hän tutustuu nuoreen spartalaiseen soturiin Dorieukseen, joka on ylhäistä sukua. Omia sukujuuriaan selvittäessään Turms kertoo hänkin olevansa yksinäinen kuten Dorieiuskin: hän oli löytänyt itsensä Efesoksen läheltä salaman tainnuttamana. Muuta hänen taustastaan ei tässä vaiheessa paljasteta.
Vapauttavat tuomiot kaveruksille
Turms saa Delfoin pappien kuulustelun jälkeen vapauttavan tuomion. Hänen tuhopolttonsa kohdistui persialaisten valloittajien temppeliin ja se oli siis hyvä teko. Turmsin taustasta tihkuu sen verran tietoa, että hän oli tullut Sybariksen pakolaisena Italiasta. Hän oli sittemmin ollut Herakleitos-nimisen miehen kasvatettavana Efesoksessa ja hän oli tältä oppinut kyynisen, kaikkea epäilevän ja pilkkaavan asenteen tai voisiko sanoa luonteenpiirteen – Waltarin muistakin kirjoista tuttu piirre, joka edustaa varmasti kirjailijaa itseäänkin. Pappien vapauttavan tuomion vahvistaa hyvä enne – kyyhkysen höyhenen laskeutuminen heidän eteensä ”tyhjästä”. Muistelen, että Waltari itse koki joskus tuollaisen höyhenepisodin. Sen muistan varmasti lukeneeni, että hän Italiassa ollessaan poimi Turmisin tapaan maasta kiven ja koki välähdyksenomaisen eksistentiaalisen ilmestyksen pohtiessaan, miten tämä kivi oli vuosisatojen tai -tuhansien aikana pyörinyt ties missä ja lopulta päätynyt hänen eteensä juuri sillä hetkellä.
Länteen, itään?
Myös Dorieus saa Delfoista vapauttavan tuomion. Kaverukset pohtivat lähteäkö länteen vain itään. Neuvoa kysytään moneen kertaan lampaanluita heittämällä, mutta Doreius epäilee, että luut ovat virheellisiä, kun ne antavat aina väärän neuvon. Lopulta he päättävät lähteä Korinttiin ja sieltä aikanaan Jooniaan, missä riehuvat taistelut persialaisten kanssa. Turms on siis syyllistynyt maailmanpoliittisen kapinan syntymiseen polttamalla persialaisten temppelin ja aiheuttamalla joonialaisten kansannousun. Tämä historiallinen tilanne tuntuu hieman sekavalta, kun en tunne sitä tarkemmin. Waltari tuntee sen kuin omat taskunsa. Hän kirjoitti uransa alkuvaiheessa näytelmän näistä kahakoista.
Tempaisee mukaansa
”Turms kuolematon” tempaisee heti kerronnalliseen imuunsa. Kun vertaa sitä ”Zarathustraan”, lukukokemuksissa on eroa kuin yöllä ja päivällä. ”Zarathustrassa” kehyskertomus oli ohut ja lapsellinen, ja filosofisten ajatusten runsas tulva lukijan tukahduttava. ”Turmsissa” tarina on mielikuvituksellinen ja historiallisesti luotettava, mutta filosofinen osuus vain sopivasti ryydittää kerrontaa. Lisäksi Waltarin filosofia on uskottavaa ja mielestäni lukijalle hyödyllistä, Nietzschellä se oli nihilististä ja tuhoavaa.
|
||||||||
Palautetta |
||||||||
Asko Korpela: Naulan kantaan
Asko Korpela: Mikä on lukumo?
Auvo Sarmanto: Waltari ja Nietzsche
|
Pihlanto Pekka 20090709 (20090709) o Ajk kotisivu o Turms o WebMaster