Ehkä tuo on sentään väärä otsikko. Mutta jostakin sellaisesta on kysymys. Tämän lukujakson lopussa on nimittäin kuvaus käynnistä etruskien haudoilla Tarquiniassa. Niin monia yksityiskohtia myöten tuttu déjà-vu asia, että selkäpiitä ihan karmii. Olen nimittäin käynyt - ehkä todella ihan täsmälleen samassa haudassa. Aloin etsiä matkakertomusta, mutta siihen aikaan eli ehkä 1987 tai 1988 en niitä vielä tehnyt eikä löydy valokuviakaan, kun jokin hämminki sattui. Luulen että niin nolo kuin filmin puuttuminen kamerasta. Sellainen pitkän 'höyrykamerauran' (1949-1998) aikana pari kertaa sattui. Kun olisi kuvat, liittäisin tämän Waltarin kertomuksen niihin.
Minä tietenkään en tavannut maalaria (eikä tietysti Turmsin isä Waltarikaan), mutta kaikki muu Waltarin kuvauksessa on ihan samaa. Ihmettelenkin, kuinka niin muka selvästi muistuu parinkymmenen vuoden takainen asia mieleen. Syy on tietenkin Waltarin tarjoama teksti. Minulla ei ole mitään mielikuvaa mistään Tarquinian kaupungista, mutta kukkula on tuttu ja yleinen näkymä siellä. Hautoja on muistaakseni satoja, mutta vain kaksi auki yleisölle. Tuntuu siltä, että Waltari on nähnyt täsmälleen saman, mutta voihan olla, että kaikki sopivat tähän Waltarin kuvaukseen ja hän voi olla nähnyt jonkun muun. 'laskeuduin alas rosoisia portaita…', sanoo Turms. Niin minäkin (ja vaimo Salli ja isäntämme Giovanni ja Alba Takanen. Giovanni, Johannes Takasen pojanpoika). Edelleen: 'seinustoille oli jätetty kivilavitsat molempia vainajia varten', myös tämän olen muistavinani, hyllyt seinään koverrettuina...
|
Leveää keskipalkkia koristivat eriväriset kehät ja oikullisen kauniisti sovitellut lehtiaiheet. Lehdet olivat sydämenmuotoiset. Katon molemmat alaspäin loivenevat sivut oli jaettu punaisiin, sinisiin ja mustiin neliöihin kuten Tarquinian tavallisissa asuinhuoneissa. Oikeanpuoleisen seinän kuva oli jo valmis. Siinä loikoival rinnan vasempaan kyynärpäähän ja lepovuoteen pieluksiin ja patjoihin nojautuen molemmat tulevat vainajat juhla vaatteisiin pukeutuneina, seppelpäisinä, ikuisesti nuorina, mies ja vaimo toisiaan silmiin katsoen ja käsi koholla. Heidän allaan hypähtelivät delfiinit ikuisista laineista.
Tuoreen maalauksen kaunis elämänilo sai minut niin valtoihinsa että jäin tuijottamaan kiekonheittäjää, painijoita ja tanssijoita, jotka seinässä leikkivät ikuisia leikkejään. Waltari: Turms, kuolematon. WSOY 2008. s 506 |
|
|
|
Palautetta
Lähetä palautetta!
Minna Artimo: Panu Rajala kirjoittaa Waltarin tutkimusretkistä
| Minna:
20091115-1253 |
Kaivoin sitten esiin Panu Rajalan Unio Mystican ja löysin luvun, jossa kerrotaan Waltarin etruskikiinnostuksesta ja Italian matkoista. Tässä kirjassa mainitaan todellisina kaupunkeina Chius(i) (etruskien Clusium), Veiji, Caere, Populonia ja Fiesole. Myös Tarquinia hautoineen mainitaan. Luvussa kerrotaan, että Waltari olisi Tarquinian Kuolinvuoteen haudan äärellä kokenut "sisäisen leimahduksen, joka sytytti luovan inspiraation. Tämä oli lukumon hauta. Waltari poimi lattialta kiven ja sai äkkiä varmuuden: minä olen Turms, olen lukumo, olen elänyt tämän hetken. Maalauksen eteen hän pian romaanissaan johdattaa päähenkilönsä". Sama hauta aivan ilmeisesti. Eivätköhän nuo tärkeimmät ole juuri avoinna turisteille. Olisipa mielenkiintoista päästä näkemään. Kuvatkin ilahduttivat. Hienosti on Waltari kuvia kuvannut, ja samalla tosiaan myös taiteilijan elämän vaihteluita. Rajala kertoo myös, että lokakuussa 1953 Waltari oli saanut mielenhäiriön Italiassa ja joutui jäämään sinne hoidettavaksi useiksi viikoiksi. Oli mm. kävellyt alasti orvietolaisessa hotellissa (tämä kohtaus tulee ilmeisesti Turmsissa vielä vastaan). Rajalan tyyli on elävää ja lukemaan houkuttelevaa, joten ihan harmittaa, ettei aikaa millään Unio Mystican lukemiseen ole. |