|
Tähän lukupiirikirjaan tartun tavallista jännittyneemmin
mielin. Syitä on monia. Tärkein niistä itse Dostojevski,
mielikirjailijani, ainoa jonka kootut teokset olen lukenut. Mies joka on
elänyt elämänsä kolmesti: ensinnäkin samoin kuin
me kaikki muutkin, toiseksi kirjoittamalla tuotantonsa ja kolmanneksi kirjoittamalla
Karamazovin veljekset, yhteenvetona koko tuotannostaan. Dostojevskista
on myös sanottu, ettei hän kirjoittanut riviäkään,
joka ei voisi olla ollut totta. Tuntuu hyvin osuvalta luonnehdinnalta.
Eikä Dostojevski tarvinnut kirjoituksessaan mitään kikkoja,
vaan kirjoitti suoraan, selkeästi, yksinkertaisesti niin kuin asia
oli.
Kun Dostojevski on mielikirjailijani, se merkitsee, että minulla
on mielipide kaikkeen mitä hänestä sanotaan. Tulee olemaan
mielenkiintoista lukea, mitä mieltä Tsypkin on Dostojevskista
ja miten se tässä kirjassa ilmenee. Susan Sonntagin tärkein
mielipide käy selville jo heti esipuheen otsikossa 'Rakkaus Dostojevskiin'.
Vai tarkoittaako tässä Tsypkinin rakkautta Dostojevskiin? Ehkä
ennen kaikkea sitä, mutta epäilemättä myös omaa
rakkauttaan Dostojevskiin. Minä tietenkin liityn jonoon. Tämä
kaikki ensimmäistä syytä jännitykseen.
Toinen on se, että tiedän tämän kirjan aiheen olevan
(osittain) matkan Pietariin Dostojevskin kotimuseoon ja muihin häneen
liittyviin paikkoihin. Itse olen muutaman kuukausi sitten tehnyt samanlaisen
pitkään suunnittelemani pyhiinvaellusmatkan. Jos muut lukupiiriläiset
innostuisivat yhtä paljon Dostojevskiin kuin itse olen innostunut,
tehtäisiin vielä tänä syksynä lukupiirin lopuksi
pyhiinvaellusmatka Pietariin, Dostojevskin kotimuseoon. Minä lähtisin
mukaan arvelematta. Samoin päätettäisiin lukea Dostojevskin
itsensä kirjoittamaa tekstiä. Tämähän on muun
kirjoittajan tekstiä Dostojevskista.
Kolmas jännittävä seikka on nähdä miten tätä
tekstiä pystyy lukemaan. Jännityksen herättää
se, että Susan Sonntag rinnastaa tekstin muodon portugalilaisen nobelistin
José Saramagon tekstiin. Olen juuri lukenut muutaman Saramagon.
Toden totta lauseen vaihtumista joutuu etsimään, jos sen välttämättä
haluaa noteerata. Muutaman lukujaksonkin jouduin katkaisemaan kesken lauseen.
En mitenkään ymmärrä tarvetta tällaiseen. Tiedän
hyvin, että emme ajatuksissammekaan käytä pisteitä
ja pilkkuja. Ja selkeätkin ajatukset voivan hyppiä ja vilistää
vapaasti mielikuvasta toiseen. Sitä tällä pötkökirjoittamisella
on tietenkin tavoiteltu. Halutaan välittää kirjoittajan
pötköt lukijan aivoihin. Enpä oikein tiedä. Vaikka
ei se Saramagoa lukiessa mitenkään suuresti häirinnyt. Ei
kuitenkaan näin lukijan ominaisuudessa olisi ollut myöskään
helppoa ruveta pilkkuja ja pisteitä väliin sirottelemaan. Tuli
kuitenkin muutaman kerran mieleen. Tuleekohan tässä?
Tsypkinin elämä
Sonntag piirtää äärimmäisen karun kuvan Tsypkinin
elämästä. Etten sanoisi, että muistuttaa sitä,
mitä Dostojevski koki karkoitettuna Siperiassa. Suunnilleen tuollaista
kai me kuvittelemme elämän olleen Neuvostoliitossa. Itselläni
oli siihen tosin paljon valoisampi ja myönteisempi kosketus kahdenkymmenen
vuoden ajan 1970- ja 1980- lukujen ajan. Puuttui se pelko, joka tästä
tekstistä niin kolkosti virtaa esiin joka käänteessä.
Minulla oli hyviä ystäviä ja kuvittelin, että ulkomaalaista
halutaan pitää kuin kukkaa kämmenellä. Niin minua pideltiinkin.
Vain hämärästi ja vain harvoin voin aavistella mitä
isäntäni ajattelivat yhteiskunnastaan. Käsittääkseni
he yleensä olivat etuoikeutetussa asemassa. Nurisijoita ja skeptikkoja
ei ehkä päästetty kosketukseen ulkomaalaisten kanssa. Tsypkin
sen sijaan joutuu elämään kaksoiselämää ja
tasapainottelemaan. Elääkseen ja pysyäkseen hengissä
hän toimii lääkärinä. Toteuttaakseen kutsumustaan
hän joutuu salaamaan kaiken. Jotenkin minusta tuntuu, että Tsypkin
itse ruokkii pelkojaan, ettei ihan niin paljoon pelkoon olisi ollut aihetta.
Selvää tietenkin, että kun hänen mielipiteensä
yhteiskunnasta oli se mikä se oli ja yhteiskunta ei arvostelua sietänyt,
ei tekstejä auttanut levitellä. Kerran olen itsekin joutunut
hankaluuteen, kun laukussani paluumatkalla oli parin ystävän
painotuotteita. Epäilen, että rauhallisuuteni pelasti seuraamuksilta.
Tullimies ja varsinkin esimies pauhasi punaisena kirjoitusten viemisen
luvattomuudesta. Sanoin kuten totuus oli: ystävät antoivat, en
tiennyt, ettei saisi viedä. Tietenkin takavarikoitiin enkä niitä
sen jälkeen nähnyt. Myös venäjänkielinen Seitsemän
veljestä takavarikoitiin, mutta lähetettiin tarkastuksen jälkeen
perästä kotiosoitteeseen. Samoin Tarton yliopiston juhlakirja.
Tsypkin ei armoa kokenut ja saamme olla hyvillämme, että 'Kesä
Baden-Badenissa' on luettavanamme. Toisinkin olisi voinut käydä.
Dostojevski ja juutalaisuus
Tunnettua on, että Dostojevski puhui ilkeästi juutalaisista.
En tosin tiedä kuinka ilkeästi, mutta ilkeästi kuitenkin.
Niin ilkeästi, että se on noteerattu. Tsypkin oli juutalainen.
Kuinka juutalainen voi rakastaa Dostojevskia? Monet muutkin juutalaiset
lukeutuvat Dostojevskin ihailijoihin. Ylimpänä eturivin Dostojevski-tuntija
Leonid Grossmann (tai Grossman kuten näkyvät translitteroineen;
ensin ajattelen, että epäjohdonmukaisesti, kun on kaksi 's'-kirjainta,
mutta vain yksi 'n'-kirjain, mtta nyt tajuan, että kaksois-s tajutaan
saksassa sittenkin yhdeksi kirjaimeksi.) Hänessä on siis niin
suuri lumovoima, että se voittaa inhon sen johdosta, että hän
on antisemitisti. On niitä niin hyviä ystäviäkin, että
ystävyys isonkin inhon voittaa, esim tupakoimaton voi sietää
tupakoitsijaa, vaikka muuten inhoaakin tupakansavua.
Tekstin loppupuolella mainitaan Dostojevskin kotimuseossa vallitsevan
'lähes kirkollinen hiljaisuus'. Tästäkin on oma kokemus.
Olimme keväällä kahdeksan hengen seurueena paikalla. Sisään
tullessamme olimme ainoat. Tutkimme materiaalia ja luimme ääneen
ja keskustelumme kävi yhä äänekkäämmäksi.
Museonhoitaja tuli meille huomauttamaan äänekkyydestämme
vedoten muihin kävijöihin. Heti tajusin, että enemmänkin
oli syy äänekkyydessämme sinänsä kuin siinä,
että olisimme muita häirinneet saati että olisivat valittaneet.
Paikkaan kuuluu 'melkein kirkollinen hiljaisuus'.
|
o AJK kotisivu o Tsypkin