KIMMO MÄNTYLÄ / LEHTIKUVA
José Saramago vieraili Suomessa viime keväänä.
Nobelisti José Saramago täyttää tänään 85 vuotta. Onnittelut Portugalin tunnetuimmalle närkästyttäjälle!Hänen uusin suomennettu teoksensa Kertomus näkevistä aiheutti ilmestyttyään 2004 suuttumusta syvän katolisessa Portugalissa.
Näin raivostuttavaa ja samalla herkullista yhteiskuntakritiikkiä läntisen demokratian rappiosta saa harvoin lukea. Saramagon viesti on selvä: demokratia on tänään poliittisen eliitin diktatuuria, uskokaa tai älkää.
Kertomus näkevistä on hurjaa satiiria ja samalla niin totta kuin vain arki vapaiden vaalien valtakunnissa. Ihan sama mikä on vaalitulos, valtaapitävät vasemmalla ja oikealla muokkaavat totuuden mieleisekseen.
Romaani alkaa kunnallisvaaleista. Pääkaupungin vaalisää on kurja. Vaalilautakunta tuskailee yleisökatoa, kun muualla maassa, jossa sataa vielä rankemmin, kansa käy uurnilla. Hallitus pelkää alhaisen äänestysprosentin uhkaavan sen vakautta.
No, väki ryntää viime tipassa äänestämään. Hyväksyttyjä ääniä on tuskin kahtakymmentäviittä prosenttia. Oikeistopuolueet saavat äänistä 13 prosenttia, keskusta yhdeksän ja vasemmistopuolueet kaksi ja puoli prosenttia. Sitten seuraa järkytys: yli 70 prosenttia äänestyslipuista on tyhjiä.
Tyrmistynyt hallitus järjestää uudet vaalit, mutta tyhjiä lippuja on entistä enemmän. Demokratia tutisee, kaupunkiin julistetaan poikkeustila. Hallitusherrat byrokraatteineen siirretään sekasorron pelosta pois pääkaupungista.
Vaan miten käy kaupunkilaisten? He voivat paremmin ilman poliitikoitaan. Elämä on rauhallisempaa, kunnes uudet järkytykset ravistelevat kaupunkia.
Nimetön kaupunki on sama, jossa vuosia sitten kaikki muut sokeutuivat, paitsi silmälääkärin vaimo. Kertomus näkevistä on kaukainen sisarteos Saramagon 1995 julkaistulle romaanille Kertomus sokeudesta.
Juonta enempää paljastamatta Saramago maalailee kyynisen kuvan demokratioiden nykytilasta ja niiden itsekkäistä vallanpitäjistä.
Romaanin pääministeri hallituksineen voisi yhtä hyvin olla Vanhasen Suomesta tai Putinin Venäjältä.
Entisen siirtomaaimperiumin Portugalin demokratia on nuorta, mutta se ei estä itseään kommunistiksi, ateistiksi ja pessimistiksi tunnustautuvaa Saramagoa näkemästä läpi läntisen pahoinvoinnin.
Kertomus näkevistä on raskas, paikoin lähes etova lukukokemus. Saramago viis veisaa romaanin rakenteista, kieliopista, muodosta tai tyylistä. Päähenkilöitä ei ole, eikä nimiä. Vain kollektiivi kulttuurin puristuksessa.
Lauseet voivat olla sivunkin mittaisia eikä lukijaa armahdeta liioilla kappalejaoilla tai muilla porvarillisilla mukavuuksilla.
Hänen hillitön tajunnanvirtansa on niin omalakista, ettei voi kuin kietoutua kyynikon pauloihin ja antaa sanameren sulaa omaan tahtiinsa.
Romaanissa kaiken tietävä kertoja muistuttaa, että maailmankaikkeus noudattaa omia lakejaan, jotka ovat piittaamattomia ihmiskunnan toiveista. Saman voi sanoa Saramagosta, joka vähät välittää vallitsevasta taidekäsityksestä.
Nobelisti on Kafkansa ja Gogolinsa lukenut. Kertomus näkevistä on kylmää vallan ja lehdistön kritiikkiä satiiriin verhottuna.
"Voi paskanmarjat pääministeri huusi ja löi nyrkin pöytään", Saramago kirjoittaa keskellä romaanin kansallista katastrofia. Hallituksen istunnoissa toisteltiin pääministerin "skatologista huudahdusta, jonka ilmaisuteho vastasi hyvinkin kokonaista valtakunnan tilaa käsittelevää puhetta."
Jotta lukijalle varmasti jäisi paha olo, romaanin loppu vie viimeisetkin
toiveet demokratian oikeudenmukaisuudesta.