Korpela Asko 
07 Tietämisen yleiset periaatteet

On olemassa asioita, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi todistusaineistoa keräämällä. Russelin mukaan induktio tiedon hankkimisen menetelmänä on esimerkki sellaisesta. Mutta se ei ole ainoa. Loogisten johtopäätösten tekeminen on toinen. Miten on syntynyt matematiikka? Totuus 'kaksi ynnä kaksi on neljä'? Ehkä ensin yksityistapauksia, kahden pareja. Opittu, että kaksi kiveä ja toiset kaksi kiveä ovat yhteensä neljä kiveä, kaksi munaa ja toiset kaksi munaa ovat yhteensä neljä munaa. Jälkiviisaasti tuntuu, että äkkiä on menettänyt merkityksensä näiden yksityistapausten konkreettinen sisältö: kiviä tai munia, mitä hyvänsä kunhan on kaksi ja kaksi. On syntynyt yleinen periaate. Tietoa aletaan katsoa toisinpäin. Ensin on yleinen periaate: kaksi ja kaksi on neljä, sitten on sen erikoistapauksia: kiviä, munia, mitä hyvänsä. 
 
 

Totuudesta seuraa totuus

Niinkö se on, ettei totuudesta voi muuta johtopäätöstä tehdä kuin toden johtopäätöksen? Tosi toteamus on ikään kuin 'siipien suoja'. Kaikki mikä kätkeytyy niiden alle, osatotuudet, on myös totta. Eihän kattava totuus voisi sisältää muuta kuin totuuksia. 
 

Lystikkään tuntuiset Ajatuksen lait:
1. Identiteetin laki: Mikä on, on. 
2. Ristiriidan laki: Mikään ei voi samanaikaisesti olla ja ei olla. 
3. Kolmannen vaihtoehdon mahdottomuuden laki: Kaiken pitää joko olla tai ei olla. 

On siinä filosofia ja ajattelu vähiin pelkistetty! Olemisesta ja olemattomuudesta kysymys. Kiireinen toimen mies ei kyllä pitkään tämän ongelman äärellä viivy. Tulee mieleen, etteivät filosofit asioistaan näemmä pääse selvyyteen, kun tällaiseen viime kädessä päätyvät tai kun yksi kuuluisimmista, Wittgenstein, lopettaa tärkeimmän teoksensa: 'Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava. 
 
 

Empirismi ja rationalismi

Mutta ennen kuin noihin vihonviimeisiin pelkistyksiin on päästy, on kyllä pohdittu arkipäiväisempiäkin asioita kuitenkin syvemmin kuin kuka hyvänsä tossunkuluttaja jokapäiväisessä aherruksessaan. Yksi sellainen suuri filosofinen kysymys on empirismin ja rationalismin vastakkain asettelu. Helposti ja mielellään leimataan filosofi joko empiristiksi tai rationalistiksi. Ehkä joku onkin täydestä sydämestään jompaakumpaa ja vain sitä toista. Taaskin luultavasti siitä pakosta, että yrittää hakea vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Mutta jos ei mennä ihan perimmäisiin, vaan tyydytään elämän arkipäivään, voidaan ehkä hyväksyä sekä että: sekä rationalismi että empirismi, ei toistensa substituutteina vaan toistensa komplementteina. Kuinkahan suuri filosofinen synti on tällainen ajattelu? Minä ainakin olen sillä kannalla. Jo kolmekymmentä vuotta ennen kuin aloin tarkastella filosofiaa filosofiana, kirjoitin johonkin oppikirjaani tähän tapaan: 'Taloustiede etenee deduktion ja induktion avulla, kuin pokasahalla sahaten: veto on induktio työntö on deduktio. Näin ajattelen edelleen ja käsitän, että näin myös monet muut, empiristeiksikin luokitellut. 
 
 

Induktio ja deduktio

Mutta silti on kiinnostavia kysymyksiä: Miten tieto syntyy? Voiko olla a priori tietoa? Oppiiko lapsi vain kokemuksen kautta vai onko hänellä synnynnäistä tietoa? Ehkä synnynnästä tietoakaan ei lopulta voida pitää ilman kokemusta syntyneenä? DNA välittää menneiden sukupolvien tietoa. Geeneissä kulkee isän ja äidin perintö paitsi vartalon muotoina, myös ehkä ajatuksina. Näinkö pitää ajatella? Vai näinkö ei missään tapauksessa voi ajatella? 'Ajattelen, siis olen'. Siinä Descartesin lähtökohta rationalismille. 'Yksikin teorian vastainen yksittäistapaus falsifioi teorian.' Siinä Popperin lähtökohta omalle empirismilleen. Russell luettelee näkökohtia, joissa rationalismi (Descartes ja Leibniz) on vahvoilla ja näkökohtia, joissa empirismi (Locke, Berkeley ja Hume) on vahvoilla: Loogiset periaatteet eivät antaudu empiirisesti oikeiksi tai vääriksi todistettaviksi. Niissä rationalismi on vahvoilla. Mutta on kieltämätöntä, että jatkuvasti pätee se, että yksittäistapauksia havainnoimalla päästään selville yleisistä periaatteista, aivan kuten empirismi opettaa. Eikä minkään olemassaolostakaan päästä selville muuten kuin (empiirisen) kokemuksen kautta. 

Mutta empiiristä tietoakin on kahta lajia: toinen perustuu välittömään kokemukseen ja toinen välilliseen. Jopa seuraavassa luvussa lähemmin tarkasteltava suuri Kantkin epäilemättä tiesi yhtä ja toista ulkomaailmastakin, vaikkei koskaan jalallaan astunut Königsbergin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Se muiden kokemusten kautta hankittu välillinen tieto oli yhtä pätevää kuin hänen oman välittömän kokemuksensa kautta hankittu tietonsakin. Sama koskee tietysti myös meitä muita. Tämä ei tietenkään merkitse, etteikö tietoon tarvitse suhtautua kriittisesti, sekä välilliseen että välittömään, huhuihin erityisesti. 
 
 

Sokrates on kuolevainen

Mistähän tämäkin lentäväksi lauseeksi muodostunut toteamus on filosofiaan tullut? Olen sen ainakin kymmenestä kirjasta lukenut. Tämä lause otetaan esille, kun logiikasta on kysymys. Ensin todetaan, että kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. Sitten todetaan, että Sokrates oli ihminen. Siis hänkin on kuolevainen. Mielestäni Russell antaa mielenkiintoisen lisän näiden lauseiden merkitykselle. Se että 'Sokrates on kuolevainen' on painavampi väite kuin se että 'Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia'. Hän todistaa tämän nokkelasti toteamalla, että se että 'Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia' pitää sisällään myös sen että 'Sokrates on kuolevainen' mutta se että 'Sokrates on kuolevainen' ei todista sitä että 'Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia'.

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



Asko Korpela 20041220 (20041220) o  o AJK kotisivu o Russell