|
Varovaisin askelin tässä nyt edetään. Ensiksi tyydyttiin
pohtimaan kysymystä ovatko asiat sitä miltä ne näyttävät,
sitten aineen olemassaoloa ja nyt vihdoin aineen luonnetta. Nyt siis lähdetään
siitä, että aine on olemassa kuten aistimme meille kertovat.
Nähty, kuultu, tunnettu… otetaan siis todesta. Se mikä tuntui
ennen tämän kirjan avaamista itsestään selvältä
ei sitä kuitenkaan ole enää aivan täysin varmasti,
vaan pieni epävarmuuden häivähdys on mielessä heti
kun Russell muistuu mieleen.
Teroitetaan edelleen fyysisten esineiden olemassa olon ja niistä
aistein saadun tiedon eroa. Aistihavainnot ovat meistä riippuvia.
Olemassaolo on meistä riippumatonta. Pöytä ei lakkaa olemasta
olemassa, kun havaintomme siitä lakkaavat. Nyt kysytään
mikä on pöydän luonne itsenäisenä meistä
riippumattomana oliona. Tähän kysymykseen fysiikka tieteenalana
yrittää vastata, ja fysiikan takana filosofia metatieteenä.
Kyllä kai se fysiikka kuten melkein kaikki muutkin tieteet on filosofian
jakautumisesta syntynyt. Aristoteleshän tieteiden järjestelmää
alkoi rakentaa pilkkomalla filosofiaa osa-alueisiin. Voidaankohan sanoa,
että tämä prosessi vieläkin jatkuu? Joka tapauksessa
filosofian asema metatieteenä eli (muiden) tieteiden 'takatieteenä'
on yleisesti tunnustettu.
Aine muka aaltoilee
Fysiikan vastaus kysymykseen aineen olemuksesta on mielestäni aika
yllättävä: aine on aaltoliikettä. Aika vaikea nähdä
pöytää aaltoliikkeenä. Äänet nyt vielä
voi käsittää korvaan kantautuvina värähdysten
aaltoina, mutta tämä molekyylien aaltoilu on jo vähän
toisen tuntuinen juttu. Miten se nyt on: väitetäänkö
sitä oikeasti 'nähdyn', vai onko se vain 'herrojen todistama'
pakko niin kuin Lahtisen silakka Tuntemattomassa? Kai se lepakoiden kaikuluotainkin
juuri ja juuri on uskottavissa värähtelyn heijastumisena. Mutta
että pöytäkin… Mutta kyllähän se kansantalouskin
suhdannevaihtelussa värähtelee… ja sitä tekee oma Ajka/Tajka
mallinikin. Mutta kansantalouden malli onkin alun perin siten rakennettu:
toisen kertaluvun differenssiyhtälöryhmä aaltoilee trigonometristen
funktioiden mukaan. Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen jopa meikämatemaatikkokin
on sen pystynyt itselleen ja opiskelijoillekin todistamaan analyyttisesti:
tietyillä parametrinarvoilla syntyy aaltoliike, joillakin toisilla
pelkkää siksakkia ja vielä kolmansilla eksponentiaalista
kasvua ilman aaltoilua tai värähtelyä.
Kansantalouskin värähtelee
Fysiikasta ovat peräisin yhteiskuntatieteiden matemaattiset mallitkin.
Vaikka tällä kansantalouden mallin aaltoilulla on ihan oma hyvin
pikantti historiansa. Oli joskus 1930-luvun lopulla nuori mies, taloustieteen
opiskelija Paul A. Samuelson matematiikan luennolla ja koki elämyksen
Heureka! tehdään malli, jossa kulutus riippuu edellisen vuoden
tuloista ja pääomanmuodostus kulutuksen muutoksesta. Siitä
syntyy toisen kertaluvun differenssiyhtälöryhmä, joka aaltoilee
edellä kuvatuin edellytyksin. Oliko 40 vuotta myöhemmin, kun
Nobel tuli, että napsahti. Niihin aikoihin minäkin jo asian osasin
ja 50 yhtälön ryhmään sitä sovelsin. Siis olemassa
oleva ja olemassa olevasta aistihavaintojen perusteella konstruoitu kuva
aaltoilee, jos niin halutaan. Kun Russell tekstinsä kirjoitti, eivät
käyttäytymisen kuvaukset vielä aaltoilleet, vaikka itse
aaltoilun logiikka olikin jo Leibnitzin ja Newtonin toimesta (samanaikaisesti
toisistaan riippumatta) sata vuotta aikaisemmin keksitty.
Aika helposti voimme kuvitella, että eri henkilöt näkevät,
kuulevat, aistivat saman esineen eri tavoin. Olemme tottuneet myöntämään,
että samaa asiaa koskeva havaintoaineisto sisältää
mittausvirhettä ja havaintovirhettä. Onneksi on keksitty matemaattinen
tilastotiede, joka osaa yhdistää monet havainnot ja esittää
arvion virheen suuruudesta. Jopa television kommentaattoritkin ovat oppineet
mainitsemaan virhemarginaalin joissakin yhteyksissä. Säätiedotuksiin
sellainen kuuluu suunnilleen saman suuruisena kuin kansantalouden ennusteisiinkin.
Useimmiten se kuitenkin jätetään yksinkertaisuuden vuoksi
mainitsematta. Asiantuntija toki tietää, että virhemarginaali
on erilainen eri asioissa: pääomanmuodostuksen virhe on ainakin
kolminkertainen kulutuksen virheeseen verrattuna. Mitkä lienevät
sääennusteissa erot tässä suhteessa?
Yksityinen ja yleinen
Kun tunnustetaan että aine on eri asia kuin meidän aistihavaintomme
siitä, voidaan vielä tehdä sellainen ero, että aistihavainnot
ovat jokaisen meistä yksityisyyteen kuuluva asia, kun sen sijaan aine
sinänsä on yleistä 'omaisuutta', riippumatonta yksityisestä.
Sitten on vielä puhetta fyysisten esineiden keskinäisistä
suhteista. Voitaneen sanoa, että maailmankuvamme muodostuu juuri siitä,
että tajuamme ympäröivän maailman osien keskinäiset
suhteet. Lipsahtikohan nyt liian pitkälle omiin ajatuksiin? Ei taida
Russell tässä yhteydessä puhua sanaakaan maailmankuvasta,
sana jota maailman valtakielessä ei oikein edes ole, saksasta täytyy
Weltbild lainata.
Tapansa mukaan Russell lopuksi hämmentää koko sopan uudelleen
puuroksi kertomalla idealisteista, jotka sanovat, että sen mikä
on ainetta, täytyy jossakin mielessä olla myös aineetonta
mielikuvaa. Sitä jopa niin pitkälle, että jotkut idealistit
kokonaan kieltävät aineen olemassa olon. Tällaisen harhakäsityksen
Russell kuitenkin ilmoittaa ampuvansa alas seuraavassa luvussa. Kuka ampuisi
alas professori Juha Siltalan ilmassa leijuvan evankeliumin varikset? Pahiten
vaakkuva, rääkkyvä niistä on käsitys, että
tehokkuus on pahasta, että maailma olisi onnellisempi, jos tuotantoprosessissa
tyydyttäisiin tehottomampiin menetelmiin. Ei tulisi niin paljon työttömiä.
Venäjällähän tämän aatteen mukaisia luutamummoja
oli neuvostoaikana joka kadunkulmassa. Miksihän systeemi sitten romahti?
|
o AJK k