11 Hidas tervehtyminen
Viimeiset kouristuksetLopultakin suomukset alkavat pudota Swannin silmiltä. Tuskaisiin kysymyksiinsä hän saa vilpillisiä tai pelottavan kevytmielisiä vastauksia. Tällainenko siis on todellinen Odette rakkauden luoman illuusion takana? Eikö millään ole mitään väliä? Ne onnen hetketkin, kuutamoiset illat ja katleijat: kaunista valhetta vain. Tuttujen paikkojen ja ihmisten varaan rakennetulta todellisuudelta putoaa pohja pois, ja Odette vain nauraa tai kohauttaa olkapäitään. Swann kärsii enemmän kuin koskaan ennen, mutta näiden viime kouristusten kautta hänen tautinsa alkaa hellittää otettaan. Realismi valtaa alaa hänen mielessään, hän alkaa pohtia Odetten henkilöhistoriaa. Jonkinlainen kokonaiskuva tilanteesta hahmottuu lopultakin myös päähenkilöllemme. Odette oikuttelee, mutta vain koska se on hänen luontonsa mukaista. Paheelliset elämäntavat ovat vaikuttaneet hänen koko persoonaansa, eikä Swann enää jaksa uskoa edes hänen äkillisiin intohimonosoituksiinsa, vaan epäilee kieroa peliä.
Poissa silmistä, poissa sydämestäLopullinen irtautuminen tapahtuu - symmetrian vaatimuksesta kai -Verdurinien ansiosta. Heidän sisäpiirinsä, Odette mukaanluettuna, lähtee Välimerta purjehtimaan, ja matkasta tulee lähes vuoden mittainen. Swann saa vihdoinkin olla rauhassa, ja huomaa olevansa lähes onnellinen. Tätä juuri hän tarvitsikin. Ilmeisesti hän matkan kestäessä ajattelee vallan muita asioita ja palaa normaaliin elämäänsä ja sosiaalisiin suhteisiinsa. Aikanaan hän sitten tapaa raitiovaunumatkalla sattumalta Mme Cottardin, joka on miehineen palannut Pariisiin jo ennen matkan varsinaista päättymistä. Tyhjänpäiväisenä seurusteluna alkaneen keskustelun aikana ystävällinen rouva onnistuu puhumaan Odettesta Swannille niin suopeaan sävyyn, että tämä huomaa pystyvänsä ajattelemaan sairaalloisten tunteidensa kohdetta kuin vanhaa sydänystävää. Haavat ovat siis parantuneet, ja lopullisesti tervehtyminen varmistuu, kun sattumalta eteen tipahtava todiste Forchevillen ja Odetten suhteesta ei enää ensinkään suista miestä raiteiltaan.
Aika aikaa kutakinSwann myöntää lopulta itselleen, että oli mieletöntä edes yrittää toisen täydellistä omistamista. Rakkaus on ohi, ja uuden aamun valossa koettu näyttää jokseenkin epätodelliselta. Unessa alitajunta kuitenkin vielä työstää asioita, ja lopullinen ero tapahtuukin Swannin elokuvamaisen tarkasti kuvatussa unessa. Koko melodraama sammuu loppuhimmennykseen: miksi toivoinkaan kuolemaa tuon naisen takia, joka ei edes ollut minun tyyppiäni… Combray odottaa, uudet nautinnot ovat jo idullaan. Savuavien raunioiden keskellä, jos missä, optimismia tarvitaan. Loppupohdinnoista muistuu mieleeni eräs Tove Janssonin kuolematon lopetus: "Oliko missään järkeä/ ei tienneet sitä hekään. /Vaan ei se tieto tärkeä /ollut kenellekään." (Vaarallinen matka)
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20040720 (20040720)
o 
o AJK kotisivu
o Proust2