01 Piiri pieni pyörii
Rouva Verdurinin salongissaCombrayn maalaiselämästä siirrymme ilman selityksiä keskelle Pariisin seurapiirejä, joiden sisäinen hierarkia paljastuu heti ensi riveiltä. Verdurinit eivät ole kuohukermaa, mutta juuri siksi he ovat kehittäneet omat rituaaliset menonsa, joihin sisältyy kaiken ulkopuolisen jyrkkä kieltäminen ja halveksiminen. Sulautua saa, mutta ei kyseenalaistaa. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Proust on ankaran kriittinen siloisista lauseistaan huolimatta: epäilemättä hän tietää, mistä puhuu. Rouva Verdurinin muotokuva on aika lähellä satiirista pilakuvaa. Tekeekö Proustkin meille Joycet: juuri kun totuimme lapsuusmuistojen herkkään tunnelmointiin, saammekin silmillemme aivan toisenlaisen maailman!Vanhoja tuttujaTapaamme nyt Combraysta tutun herra Swannin nuorena miehenä, joka on vasta tutustumassa arveluttavaan vaimoonsa Odette de Crécyyn, jolla on "menneisyys". Herra Swannilla on alusta asti taipumus poukkoilla yli säätyrajojen: hän ei tyydy pitämään kauniina niitä naisia, joiden kanssa on lupa seurustella, vaan pyrkii seurustelemaan kauniiksi havaitsemiensa naisten kanssa, olivatpa he sitten keittäjättäriä tai kreivittäriä. Ilmeisesti hän suosii pikemminkin ruusuposkisia kansannaisia kuin syvällisesti sivistyneitä säätyläisdaameja; onpa hänellä vielä otsaa pyytää seurapiirituttaviltaan suosituksia valloitusyrityksiensä tueksi. Tuleva rouva Swann on itse asiassa ihan väärää tyyppiä, mutta jotakin hänessä sentään on, kun hän tapaamisten välilläkin tuppaa nousemaan mieleen. Näin siis nuoriherra Swann tulee esitellyksi Verdurineille, ja saakin Odetten ystävänä suopean vastaanoton, vaikka ei kertojan skeptiseltä isoisältä suosituksia saanutkaan.Uusia tuttavuuksiaTekotaiteellisen Mme Verdurinin ja kaikkeen mukautuvan M. Verdurinin lisäksi saamme tutustua sananparsia viljelevään tohtori Cottardiin, joka ei koskaan oikein tiedä, miten pitäisi olla, ja yrittää siksi pitää kaikki pakotiet avoimina. Tämä strategia saattaa hänet - tai hänen seuralaisensa - ajoittain varsin kiusallisiin tilanteisiin. Rouva Cottard lähinnä sulautuu kulisseihin, ymmärrettävää kyllä. Sitten on pianistin vanha täti, joka on päässyt mukaan ikään kuin joukon jatkoksi, mutta jonka täysivaltaisuutta ei saa arvostella, vaikka hän puhuu tahallaan epäselvästi peittääkseen oppimattomuudesta johtuvat kielivirheensä. Edelleen ujo arkistonhoitaja Saniette, jolla myös on vaikeuksia puheilmaisussaan: kauhea asia ranskalaiselle, varmaan. Pikku pianisti ja tuntematon taiteilija, herra Kauriinsilmä, ovat kai lähinnä pakollista rekvisiittaa, jota arvonsa tuntevassa salongissa on oltava. Kaikki ovat Mme Verdurinin rautaisesa otteessa, täyttämässä hänen tyhjyyttään, ja siinä mielessä tietenkin kovin tarpeellisia. Aivan toisiin salonkeihin joudutaan kutsumaan joutavanpäiväisiä vieraita tyhjän tilan täytteeksi: tämä pikku piirihän kokoontuu aivan spontaanisti, vailla muodollisuuksia, omasta halustaan, jopa pitkänäperjantaina.Onko Proust ilkeä?Proust kuvaa säätyläisiään sievistelevinä hupsuina, jotka eivät pysty katsomaan tosiasioita sellaisina, kuin ne ovat. Kansanihmiset ovat jossain määrin rehellisempiä, mutta heillä on omat rajoituksensa. Swann erottuu joukosta yksilönä, joka ainakin yrittää tallata oman polkunsa itse. Hän halua nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, mutta pelin säännöt rajoittavat hänenkin elämäänsä. Ihan mielenkiintoinen aloitus, aika yllättäväkin. Ensimmäisessä osassa Proust oli kovin kiltti ja ymmärtäväinen - nyt tuntuu, että hän haluaa purra ja sivaltaa. Näillä kuvioilla on selkeä hahmo ja muoto, ne eivät nouse tahattomasti muistin syvyyksistä. Myös aika ja paikka pysyvät aloillaan toisin kuin Combrayssa. Mihin meitä nyt viedään?
|
||
PalautettaAsta Manner: Mihin meitä nyt todella viedään ?
|
||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20040518 (20040516) o 
o AJK kotisivu o Proust2