Tällaisen otsikon joudun laittamaan, kun en vieläkään
ole selvillä mitä tämän kertomuksen otsikko 'Paikannimet
- nimi' tai 'Noms de pays: le nom' oikein tarkoittaa. Nimet nyt eivät
varsinaisesti ehkä ole pihalla, mutta minä, lukija, olen. Vai
tarkoittaako vain yksinkertaisesti niitä paikannimiä, joita tässä
lukujaksossa on lueteltu - mahdollisesti sillä 'tykötekemisen'
taka-ajatuksella, josta jo edellisellä kerralla mainitsin ja sitten
tämä 'nimi' - ranskaksi korostetusti määrätyllä
artikkelilla'le nom' - eräs tietty nimi Gilberteä, tämän
lukujakson rakastettua. Näin sen varmaan täytyy olla?
Mikä on lapsen ikä?
Nurisen sitä, että tämä lukujakso on mielestäni
kirjoitettu tehden tikusta asiaa, kirjoitettu nuorukaisen päiväunista.
Kyllä jotakin tuollaista muistuu mieleen omasta nuorukaisiästä,
mutta ei oikein tunnu tärkeältä saati sitten kiinnostavalta
varsinkaan tässä seitsemääkymmentä lähentelevässä
iässä. Se että se on kirjoittajalle ollut näin tärkeätä
ihan kuin viittaisi siihen, että hän on ehkä myöhemmin
jäänyt vaille tärkeämpiä kokemuksia, kun nyt näin
vähäpätöisestä niin suuren tekee.
Arvoitus on myös, että missä iässä tämä
kaikki tapahtuu. Onko peräti alle 10-vuotiaasta kysymys, kun Françoise
palvelijattaren seurassa kotinurkilla liikkuu? Vaikka suurkaupungissa,
luulisi toisella kymmenellä lähipuistoon menevän yksin.
Mitä sitten aikuisen, lähes vanhuksen luettavaksi alle kymmenvuotiaan
rakkauselämässä? Tuskin tämä kiinnostaisi tällä
tavoin kirjoitettuna myöskään kymmenvuotiasta. Ei, tämän
luettavan merkitys ja tärkeys ei minulle tunnu aukeavan. Mitä
mielenkiintoa kenellekään, minkään ikäiselle,
on sen kertomisessa, että kymmeniä kertoja kirjoitellaan vihkoon
rakastetun, pikku tytön, nimeä ja osoitetta? - Ei ihme, että
isä idiootiksi arvioi.
Surrealistinen siveltimenveto?
Vaikea on tavanomaisen ajattelun kautta ymmärtää myöskään
sitä, kun tässä yhtäkkiä putkahtaa esiin nimi
Odette. Ikään kuin Proust olisi elänyt Swannina Swannin
rakkauden ja nyt Proustina sitä muistelee ja vertaa omaan lapsuutensa
ajan rakkauskokemukseensa. Näinhän tietysti jossain mielessä
onkin, sillä Prousthan kaiken on sepittänyt - todellisten ja
kuviteltujen muistikuvien pohjalta, mutta tavanomaiseen ajatteluun tämä
ei istu. Vai ehkä se juuri tässä onkin tämän teoksen
taiteellinen anti - kuin silmä poskessa Picasson maalauksessa. Siitäkin
voi taidenautinto syntyä, ei käy kieltäminen. Vähän
myöhemmin (ketkä muuten keskustelevat?) sitten: -"Vous savez
qui c'est? Mme Swann! Cela ne vous dit rien? Odette de Crécy?" Siis
sittenkin: Odette = rouva Swann?! Aika ilkeä huomautus perään:
'Luulen maanneeni hänen kanssaan.' - Onko siis Gilberte Odetten tytär?
Gilberte, Gilberte, Gilberte… eikä vain mokoma tunnusta rakkauttaan,
vaikka seura - ehkä sittenkin vain paremman puutteessa kelpaakin.
On siinä nuorukaisella, lapsella? ongelma. Hamlet muistuu mieleen.
Ja kuitenkin, niin syvää on pojan rakkaus, että Swannin
palvelijan ulkoiluttaessa perheen koiraa poika saa hepulin niin että
Françoisekin sen huomaa ja joutuu kysymään, että
mikä hätänä.
Äkkiä välähtää mielessä - niin ehkä
on tarkoitettukin - erikoinen huomio: tämä puistossa Débats
lehteä lukeva mummo. Sehän on kuin täti Léonie ensimmäisessä
lukujaksossa. Elämä pyörii hänen ympärillään,
hän vain tarkkailee liikkumatta mihinkään. Kaikki käyvät
hänelle jonkun ystävällisen sanan sanomassa: 'hieno päivä
tänään' ihan kuin täti Léoniellekin.
Vai onko koko tämä viimeinen lukujakso 'Paikannimet: nimi'
lehdenlukijamummoineen, Odetteineen ym, ikään kuin surrealistinen
siveltimenveto kaiken muun tähän asti luetun päälle?
Hiis hänen tietää vaikka olisikin.
|
o AJK kotisivu o Proust2