|
Mitä pidemmälle ehdimme Proustin kirjassa, sitä ankarammin kirjailija kuvaa ihmisluonteita. Läheiset ihmiset joutuvat läpivalaisuun, joka ei tee heistä miellyttäviä, vaan ilkeitä ja kateellisia.
Isoisä ja isä näyttäytyvät pojan mielessä rasisteina, kun he epäävät Blochin käynnin, joskin poika on pieni anarkistinen nero. Léonie-tädin "palvelijat" ovat kateellisia toistensa saamista rahapalkkioista.
Swann ja äiti ovat tarkkailijan mielestä hyviä ihmisiä.
Hankala ystävä
Marcelia vanhempi Bloch näyttää olevan kotimaan kirjallisuuden tietämyksessä etevämpi. Hän osaa suositella ystävälleen kirjallisia "Olympoksen nektareita". Hän puhuu ensin Bergottesta, joka lienee Anatole Francin esikuva, ja Marcelista tulee tämän ihailija.
Toisaalta pojalla ei ole mitään sovinnaisia käytöstapoja. Hän ei vastaa yksinkertaiseen kysymykseen sataako ulkona, myöhästelee päivälliseltä ja rohkenee väittää, että isotäti on ollut yleinen nainen. Mikä lienee näiden naisten luokittelu, kun sedän ystävätär oli kokotti.
Perheen välirikko setään oli tehnyt hänestä kylmän myös Marcelille. Samoin käy nyt. Bloch ei enää keskustele entisen ystävänsä kanssa. Minusta nämä ovat kovia iskuja herkälle pojalle, etenkin juuri nämä ovat avartaneet hänen maailmankuvaansa ja hän on heistä pitänyt. Perheen jäsenten, paitsi äidin, moraalinen närkästys on tehnyt lopun vuorovaikutuksesta tai niin näyttää kirjan tässä vaiheessa.
Ihailtu Bergotte
Blochin suosittelemasta kirjailija Bergottesta tulee nuorukaisen ihailun kohde. Myös äidin ystävätär ja tohtori du Boulbon arvostivat tätä. Ahkera lukija huomaa olevansa kirjailijan kanssa sukulaissielu. "Joskus sattui, että jollakin kirjan sivulla sanottiin samat asiat, jotka minä kirjoitin usein isoäidille ja äidille yöllä kun en saanut unta, niin että tuo Bergotten sivu oli kuin kokoelma mottoja minun kirjeitteni alkuun", Proust kirjoittaa.
Kadonnutta aikaa etsimässä on huikeaa muistin syövereihin tunkeutumista, elämänkerrallista tekstiä, jossa on niin paljon yksityiskohtia, että se muuttuu kaunokirjallisuudeksi, jopa esseeksi. Erittäin paljon muisteluissa tulee esille ajan kulttuuri ja kirjallisuus. George Sand, Victor Hugo ja Anatole France ovat tuttuja teostensa kautta.
Aivan mykistyttävää on tieto, että Bergotte on Swannin ystävä ja Swannin pikkutytön henkiystävä. Kirjailija kävi tytön kanssa katsomassa vanhoja kaupunkeja, katedraaleja ja linnoja. Tästä etuoikeudesta alkoi kasvaa arvostus, joka muuttui rakkaudeksi tuntematonta kohtaan. Swannin vaimo ja tytär olivat myös persona non gratoja.
Kirkkoherran kirkko
Aiemmin kirjassa kirjailija kertoi haltioituneesti kirkon lasimaalauksesta, sen väreistä. Nyt kirkkoherra antaa ymmärtää, että lasimaalaukset estävät valon pääsyn sisään ja muutenkin kaikki olisi korjaamista vailla. Hänen kirkkopoloisensa on koko hiippakunnan ainut restauroimaton kirkko! Saattaa olla onneksi, sillä niin monta suomalaistakin kirkkoa on pilattu asiantuntemattomalla entisöinnillä, etenkin vanhat kalkkimaalaukset ovat saaneet huonoa kohtelua ja "puujumalat" on jätetty heitteille.
|
o AJK kotisivu
o Proust