Koskela Pirkko
08 Intohimon ja luonnonrauhan oppitunnit

Leimahduksen hetkiä Kiittämättömyys on maailman palkka Pysähtymätön on virran juoksu Palautetta Lähetä palautetta!   Leimahduksen hetkiä Liidämme oudosti ajassa: nämä muistothan pulpahtavat esiin aamuyön tuntien puolivalveen tilasta. Poika on välillä lukemisen uuvuttama nuori, joka vaeltelee itsekseen tutuilla teillä ja kokee yksinäisyydessä huikaisevia juttuja, mutta toisaalta hän on myös sukulaisten kanssa retkeilevä pikkupoika, joka pelkää vielä eroa äidistään yön tunteina. Edelleen hän on myös aikuinen kirjailija, joka analysoi tätä kaikkea koko kehityskaarensa tuomalla elämänkokemuksella. Swannin tiellä tunteet ja intohimot kuohuvat. Kanan höyhenet vastavalossa tai tiilikaton heijastus aurinkoisen lammen pinnalla synnyttää ainutkertaisia elämyksiä, jotka eivät vielä löydä muuta purkautumistietä kuin kepin tai sateenvarjon kanssa sohiminen. Niitä ei voi jakaa toisten kanssa. Kukkiva maa kaikkine eläjineen herättää myös eroottisen kaipauksen, joka kohdistuu metsien varjoihin sulautuvaan ikinaiseen, eikä suinkaan aiemmin tavattuun Swannin tyttäreen. Poika on vähän pulassa outojen tuntemuksiensa kanssa, luulee kuolevansa, mutta löytää lopulta helpotuksen siihenkin tuskaan. Kaipaus on oma nautintonsa ja sekottuu suloisesti luonnon tarjoamiin aistinautintoihin. Tämäkin on mahdollista vain yksinolon hetkinä, oman huoneen ikkunassa tai metsän siimeksessä. Epäilemättä myös runojen aiheet hakevat jo muotoaan jossain alitajunnassa.   Kiittämättömyys on maailman palkka Aikuistumisessa on myös vähemmän auvoisia puolia. Iltapäivänokoset neiti Vinteuilin ikkunan alla tekevät pojasta intiimin kohtauksen silminnäkijän. Isä-Vinteuil on taannoin kuollut, tytär saa nyt vapaasti kalustaa kodin mielensä mukaiseksi, tavata ystävätärtään silloin kun tahtoo, ja päästää kaunansa pintaan. Proust kutsuu kohtausta sadismin oppitunniksi, mutta enemmän siinä on masokismin piirteitä. Kaikkensa antaneen isän muiston herjaaminen ja valokuvan kanssa pelleily tuottaa tyttärelle välineellistä, häpeänsekaista nautintoa. Hän toistaa isänsä elkeitä, vaikka yrittää kaiikin voimin sanoutua käytöksellään niistä irti, ja välillä hänen silmissään vilahtaa se sama herkkä katse, josta pojan isoäiti puhui jo tytön ollessa vielä pieni. Tämä jollakin tapaa ranskalainen episodi on pikatutkielma ihmisluonnon monimutkaisuudesta ja intohimojen hämärästä sekoittumisesta, tavallaan siis toisinto edellisestä teemasta.   Pysähtymätön on virran juoksu Guermantesin tiellä taivas on pilvetön - koska sinne lähdetään vain taatusti kauniilla säällä. Polku vie kauas ihmisten kummallisesta maailmasta, jokivarren yksinkertaisempiin iloihin. Vai miten on: sielläkin rauniot kertovat historiallisista tapahtumista, olkihattuinen kalastaja herättää uteliaisuuden, lummelammikot suvantokohdassa ovat jonkun kätten työtä. Ja jokivarren yksinäisessä huvilassa asustaa salaperäinen nainen, jonka viehkeät ranneliikkeet ja onneton rakkauselämä askarruttavat mieltä. Poika pysähtyy katselemaan kulleroniittyjä, pikkupoikien kalanpyydystä, joessa sinne tänne huojuvaa yksinäistä lumpeenvanaa. Näissä kuvissa, sillä kuviahan ne ovat, on jotain samaa kuin japanilaisissa tanka- ja haikurunoissa. Virta ja ihmiselämä ovat niin samanlaisia juoksussaan. Se vanha viisas kirjailija luuraa taustalla ja heittelee väliin filosofisia kommenttejaan. Nuorukainen haaveksii, pikkupoika muistelee vesi kielellä herkullisia retkieväitä. Kaikki on yhtä totta, jokirannan karpit ja kurjenmiekat korvautuvat uusilla vuosien mittaan, veden liike on loputon. Jotkut Proustin kuvauksista ovat ihmeen eläviä, hän on tosiaan onnistunut tallentamaan sanoillaan haihtuvia hetkiä. Monissa ihmisissä on se halu melkein syntymästä saakka, mutta vain harvat silti päätyvät ammattitaiteilijoiksi. Muistan joskus oikein nuorena väitelleeni jonkun ystävän kanssa siitä, olisiko hienompaa osata maalata tauluja vai kirjoittaa kirjoja. Yhtään emme epäilleet koko homman mielekkyyttä, jotain luovaahan ihmisen nyt tietysti piti elämässä saada aikaiseksi. Ahkeraan käyvät vastapäisen taideakatemian ovet nykyisinkin nuorison niissä kulkiessa. On hienoa käydä näyttelyissä katsomassa alkuperäiskansojen taidetta, ja todeta omin silmin, miten perustava tarve se ihmisessä on. Uskonnotkin lähtevät siitä läheltä; joskus on vaikea erottaa rajoja, mutta liekö se niin tarpeellistakaan. Proustin poika haaveilee virran mukana ajelehtimisesta, mutta ennen pitkää hän on valitseva itselleen päämäärän - on hauska päästä mukaan tähän prosessiin.

Palautetta

Lähetä palautetta!  Kirjoita otsikko palautteelle Kirjoita palauteteksti tähän Kirjoita nimesi tähän ..ja sähköpostiosoitteesi Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela

Asko Korpela 20040418 (20040418) o o AJK kotisivu o Proust