|
Swannin tiellä
Iltapäiväkävelyille voidaan valita kaksi vaihtoehtoista reittiä. Kauniilla säällä lähdetään yleensä pitemmälle Guermantesin tielle, mistä avautuu ihanteellinen jokimaisema, mutta sateen uhatessa lyhyempi Swannin tiluksia sivuava tie tuulisine tasankoineen on parempi vaihtoehto. Hienosyinen käyttäytymiskoodi estää normaalisti herra Swannin puiston laitaa kulkevan oikotien käyttämisen, mutta orapihlajien kukkiessa isä, isoisä ja poika päättävät riskeerata: talonväen pitäisi olla muissa maisemissa. Poika kulkee orapihlaja-aidan viertä juhlatunnelmassa, joka muistuttaa melkein hurmostilaa. Hän tavoittelee kukkasten sielua, mutta kuvaa tarkkanäköisesti myös niiden fyysistä olemusta. Pellonlaidan unikkojen ja ruiskukkien gobeliiniluonne ja puistolammen kurjenmiekkain järviherruus avautuvat hänelle helposti, mutta orapihlajankukissa on jotakin mystistä. Vihdoin muista poikkeava ruusunpunainen, kenties vielä kerrotuin kukin koreileva yksilö saa hänet käsittämään, että kaikkea ei tarvitse sanoiksi saada. Luonnon juhla
luomuksia voi myös mykkänä ihailla.
Vaaleanpunaisen pensaan katveessa poika myös kohtaa tytön katseen. Niin häikäisevä hetki se on, ettei poika jälkeenpäin edes muista neidin loistavien silmien väriä oikein. Tyttö on kuin orapihlajankukka: valkea ja punertava, pisamin pilkutettu. Ja piikitkin löytyvät: katseessa on haastetta ja halveksuntaa, jota poika haluaisi järkyttää omalla ylenkatseellaan, jos vain kykenisi. Mutta äiti kutsuu, hetki on hetkessä ohi.
Jää vain raikkaassa ilmassa viipyvä nimi: Gilberte. Sitä poika vaalii kuin varastettua aarretta, ja viis siitä, miten paheksuen tai arkipäiväisesti tytöstä ja tämän perheestä talossa puhutaan: pojalle joka kerta kun nimi ääneen lausutaan on uusi onnen täyttymys. Niinpä hän itsekin kylvää puheenaiheensiemeniä rupattelun sekaan, vaikka tunteekin siitä häpeää.
Pellon poikki puhaltava tuuli tuntuu luovan yhteyden sen toiselle laidalle menneeseen tyttöön, ja orapihlajat on itkien hyvästeltävä, kun kaupunkiinlähdön päivä koittaa: sellaisena riehuu nuori rakkaus tänäkin keväänä myös meidän koulun seiskaluokan tyttöjen rinnassa…
Tämä orapihlajajuttu on hienosti kehitelty. Ehkä myöhemmin saamme vielä nähdä teeman muotoutuvan vuodenaikojen vaihtuessa. - Yksinäinen orapihlaja kasvoi ennen kotini keittiönikkunan alla, se oli yksi minun katseeni kiintopisteistä. Vieläkin sitä muistellaan, vaikka se lopulta kuoli vanhuuttaan. On siellä pensasaitakin, puutarhan puolelta aika villiintynyt. Oli ihan pakko ottaa oksia tänne tuotavaksi, kun pääsiäisenä siellä kävin. Nyt odottelen silmujen avautumista ja proustilaista keväthurmiota, vaikka perhe vähän vinoileekin.
Herra Turhantarkka ja hänen tyttärensä
Jokin aika sitten tutustuimme M. Vinteuiliin ja hänen poikamaiseen tyttäreensä. Herra oli kovin tarkka sopivaisuudesta ja siitä miten kuuluu olla ja elellä. Nyt hän joutuu nielemään omaa lääkettään, kun tyttö kasvaessaan tutustuukin itseään vanhempaan naiseen, joka yleisen mielipiteen mukaan ei ole hänelle ollenkaan sopivaa seuraa. Isä joutuu selittämään itselleen tämän rakkaussuhteen niin henkiseksi kuin pystyy, mutta kärsii joka tapauksessa. Kylällä kielet laulavat ja kaksimielisiä vitsejä väännetään innolla.
Samalla M. Vinteuilin sosiaalinen status laskee. Hän, joka taannoin katsoi arvolleen sopimattomaksi seurustella samoissa piireissä herra Swannin kanssa, liehakoi nyt koiranpennun lailla, kun tämä pysähtyy juttelemaan. Kun tytärtä pyydetään käymään talossa, kutsu otetaan kiitollisuudella vastaan, mutta ei katsota enää mahdolliseksi sitä toteuttaa. Kyllä on vaikeaa. Tämä on kuin kolmiulotteista palapeliä, jossa yhden palan siirtäminen muuttaa kaikkien lähellä olevien asemia.
Tädin kuolema
Léonie-tädille tuodaan terveiset kävelyretkiltä kertomusten muodossa. Ajatus kukkivista orapihlajista ja vanhoista tuttavista jaksaa vielä elähdyttää häntä hiukan, vaikka hän tietääkin olevansa jo kykenemätön niitä omin silmin näkemään. Täti valmistautuu kaikessa hiljaisuudessa lopulliseen lepoon haudassa, ja kun hän lopulta eräänä syksynä kuolee, se ei enää järkytä muita kuin uskollista Francoisea. Tämä onkin yllättäen aivan epätoivoissaan, kun hänen emäntänsä ja kiusaajansa yhtäkkiä on poissa. Hänen suoraviivainen maalaisetiikkansa edellyttää vainajan muiston kunnioitusta myös pukeutumisen ja käyttäytymisen tasolla, eikä poika voi olla hiukan härnäämättä. Poika on selvästi muutenkin kasvanut: hän saa käydä kävelyillä yksin, kun vanhemmilla on tädin asioissa järjesteltävää, ja hänen havaintonsa ihmisistä ovat entistä terävämpiä ja analyyttisempiä, kuin murrosikäisellä ainakin. Lähikirkon maalauksissa ja patsaissa hän tunnistaa kylältä tuttuja tyyppejä. Hän haluaa surra tätiä hyvänä, joskin hiukan omituisena
ihmisenä, eikä vain siksi, että tämä on "omia väkiä", kuten Francoise haluaa asian nähdä.
|
o AJK kotisivu
o Proust