06 Juonittelua orapihlajain aikaan
Säännöllistä epäsäännöllisyyttäKovin on normitettua Combrayn elämä. Tunnilla aikaistettu lauantain päiväruokailu kasvaa perheen elämässä loputtoman huvin ja inside-huumorin aiheeksi, vaikka sen pohjimmainen syy, Françoisen toripäivä, on hyvinkin käytännöllinen. On olemassa joku (virolainen?) runo, jossa todetaan, että kertautumisen ihme on kertautumisen toistumattomuus. Niin luonto kuin ihmisen mielikin kykenevät luomaan loputtomasti uusia variaatioita samasta vanhasta teemasta, joten myös jokainen lauantai on uusi ja tuore, vaikka se ulkokohtaisesti tarkasteltuna olisi miten tapahtumaton hyvänsä. Kun ei ole kiirettä, sen ehtii tajuta.Orapihlajankukat alttarillaToukokuussa on tapana mennä Marian messuun. Nuori poika näkee alttarilla orapihlajanoksista punotun seppeleen, ja kokee puhtaan kauneuselämyksen, joka on sukua kiinalaisen virkamiehen keväthurmiolle Kultaisen laakson puutarhassa. Hän kirjoittaa iän tuomalla surumielisyydellä: "Kukka putoaa kuin neito, tornista heittäytynyt." Meidän kertojamme on kuitenkin toivoa täynnä, hänelle kukkanuput ovat lupaus, kuin ajattelemattoman tytön viattoman keimaileva vilkaisu. Tässä kohtaa Proust tekee vihdoin minuunkin vaikutuksen: voiko tuon enää selvemmin sanoa, vaikka lause onkin monipolvinen. Tuoksu tulee hiukan myöhemmin, niinhän se juuri on. Ja orapihlaja taisi olla yksi kelttien pyhimmistä puista, joten mystiikalla on oikeutuksensa myös. Hieno kuvaus!Emäntä ja palvelijatarLéonie-täti on "antanut myöten joutilaisuudesta syntyneelle häijyydelle", ja huvittelee pompottamalla molempia naispuolisia avustajiaan, Françoisea ja Eulalieta, kotitekoisessa huoneteatterissaan. Hän yllyttää naisia toisiaan vastaan tekaistuin syytöksin ja esittää kuvittelemiaan kohtauksia ääneen, niin että alati paikalla oleva Françoise joutuu höpinöitä kuuntelemaan. 1800-luvun versio saippuaoopperasta tee-se-itse -versiona, varmaankin…Françoise taas antaa vahingon kiertää,
ja purkaa kaunansa kanoihin ja keittiötyttöihin. Hänen henkireikänsä
taas ovat lehdistä luetut karmeat kohtalot; tosielämässä
hän on kiinnostunut vain omasta jälkikasvustaan. Ne itsekkäät
geenit! Françoise kuvataan yllättävän kovaksi ja
tunteettomaksi, mutta eikö tällaisia ihmisiä tosiasiassa
ole vaikka kuinka paljon? Ainakin iltapäivälehdet menevät
hyvin kaupaksi, ja oikeasti empaattisia ja auttavaisia ihmisiä on
tositilanteissa aika vähän, ajatellaan nyt vaikka sitä tyttöä,
joka sai taannoin diabeteskohtauksen Hakaniemen ratikkapysäkillä…
Herra Legrandin snobbaileeSnobi on haukkumasana vielä nykyäänkin koulunuorison keskuudessa - eivätkä snobit myönnä snobeja olevansa. Herra Legrandin, joka väittää rakastavansa "vain kirkkoja, kuutamoa ja nuoruutta", viihtyy itse asiassa vaikka kuinka hyvin herraskaisessa seurassa, ja suree salaa sitä, ettei tunne sitä varsinaista kuohukermaa. Hän ei vain myönnä sitä itselleen, ja onnistuu ohittamaan tai selittämään uskomattoman hankalatkin tilanteet roolinsa mukaisesti. Toiset vain näkevät pian hänen lävitseen: onhan se nyt aika selvää, kun mies tietyssä seurassa ei edes tervehdi, ja toisaalla sitten taas on käsi ojossa kylään kutsumassa. Poika on suosiossa ilmeisesti nuoruutensa ja lahjakkuutensa tähden: Legrandin näkisi itsensä ilmeisesti mielellään jonkinlaisen oppi-isän hahmossa, mutta toki hän nauttii myös nuoruuden tuulahduksista ihan sellaisinaan. Äitiä tilanne hiukan huvittaa, isää ärsyttää siinä määrin, että hän yrittää ajaa itsepetoksen mestarin umpikujaan, mutta ei se vain ota onnistuakseen. Isoäiti haluaisi uskoa miehestä yhä pelkkää hyvää, hänhän on se aatteellinen ja kirkasotsainen rautarouva, joka nauttii meri-ilmasta ja sadekävelyistä. Pojalle koko juttu on taas uusi oppitunti aikuisten kummallisuudesta. Mutta toki herra Legrandinilla on ansionsa. Ainakin hän on kovasti avuksi sanavaraston laajentamisessa.KävelyretkilläSäännölliseen elämänmenoon Combrayssä kuuluvat myös kävelyretket, joita tehdään koko perheen voimin joko illansuussa messun jälkeen, tai mahdollisesti aikaisemmin iltapäivällä, jos ei ole liian kuuma ja jos aamiaiseksi käännetty lounas ei ole ollut liian raskas. Sillä välin keittiöhenkilökunta panee taas parastaan Françoisen komennossa. Kana ei enää vastustele, ja siksi sitä käännellään hellyydellä, mutta keittiötyttö saa kuoria parsat, vaikka kuinka pahaa tekisi. Sitä saa, mitä tilaa, tuntuu olevan mottona, ihan vanhanajan turskiin maalaistyyliin.Poika kokee paljon myös näiden kuvioiden kautta, hän oppii elämänmenon raadollisia tosiasioita samalla kun pienet ihmeelliset yksityiskohdat painuvat syvälle hänen muistinsa kerrostumiin: lehmusten tuoksu, koirien haukahdukset, laskevan auringon heijastus lammen pinnalla, isän leikinlasku, äidin huono suuntavaisto, puiden sammaleiset juuret. Syömään on kuitenkin ehdittävä ajoissa, ja sitä ennen on vielä käytävä näyttäytymässä Léonie-tädille. Myöhästyminenkin on jo pienoinen katastrofi, myrsky vesilasissa…tai ankkalammikossa.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20040404 (20040404) o 
o AJK kotisivu o Proust