05 Niitä näitä
Villi ratsastus rikkoo sunnuntairauhanMahdottoman elävästi Proust kuvaa pikkukylän läpi ratsastavan sotilasjoukon aiheuttaman mylläkän sunnuntaiateriaansa sulattelevien pikkukaupunkilaisten näkökentässä ja mielessä. Ranskalaisten ratsusotilaiden perinteinen kostyymi onkin todella mieleenjäävä: itse törmäsin kerran yhdellä Champs Elyseesin sivukadulla kokonaiseen joukko-osastoon, joka oli valmistautumassa kansallispäivän paraatiin. Uljaita olivat niin hevoset kuin miehetkin sulkatöyhtöineen ja punaisine koristeineen, ja erityisesti ihailimme moitteettoman kiiltävien kypäräin loistetta, kuten kirjan poikakin. On siitä pitkälti toistakymmentä vuotta, mutta muistikuva on hyvin kirkas. Koko paraati oli kovin nationalistinen ja jollakin lailla militanttikin tunnelmiltaan: isät nostelivat kiharapäisiä lapsukaisia harteilleen, jotta nämä paremmin näkisivät raskaat sotilashelikopterit, sinikaapuiset nunnat tiirailivat kilvan pahviperiskoopeilla "meidän tankkeja ja ohjuksia". -Françoise mahtoi olla ihan oikeassa murehtiessaan nuorukaisten kohtaloa, suuret sodat olivat vielä edessäpäin. Yhdessä puutarhurin kanssa vain hänellä on malttia hiukan analysoida taustoja, kun muu väki tempautuu harvinaisen tapahtuman imuun.Hassu koulutoveriSunnuntairauhaa saattoi ennen häiritä myös pojan omalaatuinen ystävä Bloch, joka nyttemmin on saanut porttikiellon taloon. Poika muistelee häntä lukiessaan lempikirjailijansa teosta, onhan kirjailijaan tutustuminen alun perin juuri Blochin ansiota. Bloch vaikuttaa kovin nuorelta, hänkin. Kaikki nuo siteeratut kommentit kielivät lahjakkaasta kaverista, joka ehdottomasti haluaa erottautua porvarillisesta ympäristöstään boheemina ja originellina yksilönä. Ja voihan mukana olla vähän kuittailun haluakin, onko sen isoisän nyt ihan pakko hymistä niitä juutalaissävelmiään aina kun vieras tulee taloon! Kyllä tällaisia tyyppejä koulussa näkee nykyäänkin, heti tulee pari mieleen. Vaikka monet kommentit vaikuttavat vähän tieten sorvatuilta, onnistuu Bloch istuttamaan pojan mieleen myös joitakin oikeasti askarruttavia ajatuksensiemeniä, mihin koko ystävyys todennäköisesti perustuukin. Isotädin kunnian loukkaaminen oli kuitenkin perheelle liikaa, eikä poika kai ollut vielä tarpeeksi vanha jatkamaan ystävyyttä ilman perheen hyväksyntää.Kauneuden kuvaaminen ja idolitVähitellen on pakko myöntää, että Proust vetelee jatkuvasti sellaisista nyöreistä, joiden liikuttamien verhojen takaa ilmestyy tuttuja asioita. Jotain yleispätevää hän tavoittaa, ei kai näitä yksityiskohtaisia muisteluita muuten jaksaisi lukeakaan. Hienosti kuvataan nuoren lukijan ja kirjoittajan ihailua sellaista kirjailijaa kohtaan, joka osaa sanoa asiat, niin kuin itse ne tahtoisi sanoa. Jotain ainutlaatuista siinä on, ja henkilöpalvonta kasvaa helposti siitä, kun kuvittelee jonkun vihdoin ymmärtävän juuri minua. Vasta myöhemmin ehkä huomaa, että toki muutkin ovat osanneet, että idoleillakin on esikuvansa - ja myös heikkoutensa. Mutta nuorena kykenee ihailemaankin ehdoitta! Vähän hymyilyttää, kun poika on oitis valmis rakastumaan Swannin tyttäreenkin vain siksi, että hän on saanut matkustella lempikirjailijan seurassa. Swannin itsensä lumo kasvaa tietenkin samassa suhteessa, kun käy ilmi, että kirjailija onkin tämän perhetuttu. Päiväunet saavat nyt uudet kehykset.Léonie -tädin huvitTädin sunnuntai-iltapäivän kuvaus jatkuu taas. Ikkunaan rapiseva sadekin on pieni ohjelmanumero, joka muuttuu todella kiinnostavaksi vasta tutkittaessa ihmisten reaktioita siihen. Päivän kohokohta koittaa, kun odotettu Eulalie lopulta saapuu - mutta pahus, kirkkoherra pitkäpiimäisine puheineen tulee myös, ja pilaa nautinnollisen juoruiluhetken. Kuka nyt haluaisi kuulla kirkontornista avautuvan maiseman hienouksista, kun voisi ruotia naapuruston edesottamuksia, skaalahan on aivan väärä! Kokemus on niin rasittava, että tädin täytyy lähettää Eulalie matkoihinsa kohta kirkkoherran jälkeen saamatta rahalleen (!) kunnollista vastinetta. Vasta liian myöhään hän tajuaa, että tärkein pointti, naapurinrouvan mahdollinen messusta myöhästyminen, jäi kokonaan selvittämättä.Françoise tuntuu tuntevan mustasukkaisuutta Eulalien palveluksia kohtaan, hän tahtoo olla tädin kaikki kaikessa ja ykkösseuraneiti. Kademieli paisuttelee pienet rahalahjatkin sellaisiin mittoihin, että niillä kohta linnoja osteltaisiin. Eulalie on tunkeilija, talo pärjäisi kyllä omillaankin, jos Françoiselta kysytään. Viimeisessä pikku episodissa tädin pahin painajainen paljastuu: keittiötytön vihdoin kovaäänisesti synnyttäessä Léonie-täti näkee unta, että Octave-setä palaa haudan takaa patistamaan häntä jokapäiväiselle kävelylenkille. Kertojapoika osuu sattumalta paikalle todistamaan tädin kauhun ja helpotuksen hetkeä, ja moinen aikuisen ihmisen käsittämätön tunnekuohu kaivertuu hänen pysyviin muistoihinsa. Tämäkin on varmaan monelle tuttua, itse ainakin muistan äitini unissakävelyt.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20040329 (20040329) o 
o AJK kotisivu o Proust