Koskela Pirkko 
03 Hiljaiseloa Combrayssa

Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä

Kirkko keskellä kylää

Pienen pojan muistoissa kirkko hallitsee kylää, joka kyyristelee sen helmoissa. Aika voimakas kielikuva, joka ehkä kuvaa fyysisen todellisuuden lisäksi myös henkistä maisemaa. (Mielessä käväisee Pieni suklaapuoti -elokuvan iloton kylä). Combrayn kirkontorni on torni ylitse muiden, koska se on kertojalle ensimmäisenä tutuksi tullut, vaikka myöhemmin onkin nähty sekä suurempia että kauniimpia. Kaikki yksityiskohdat ovat tallentuneet pieneen mieleen elämää suurempana kauneuselämyksenä, jota isoäidin kommentit ovat vielä sopivasti höystäneet. Sama koskee kirkon lasimaalauksia: taidolla laadittuja ihmiskäden aikaansaannoksia, jotka luonnonvalo saa hehkumaan. On totisesti täysin mahdollista muistaa tarkasti jonkin vuosikymmenten takaisen hetken valaistusolosuhteet; tästä olen Proustin ja Pirjon kanssa ihan samaa mieltä. Tosin ajattelen edelleen myös, että tässäkin voimakkaisiin vaikutelmiin on liimattu päälle detaljitietoa muista lähteistä. 
 
 

Isotäti Léonie ja empaattinen äiti

Leijonanosan sukulaisia koskevista muistoista valtaa nyt yllättäen isotäti Léonie, tuo itsensä kotiarestiin tuominnut kakkusten tarjoaja, jonka huonessa Combrayn henki tiivistyy käsinkosketeltavaksi menneen maailman heijastukseksi. Meillä oli sellainen isoisotäti aikanaan naapurissa: soikea kihlakuva raameissa päästävedettävän sängyn yläpuolella, punatähtinen kahvikalusto kyökinkaapissa, soilikit ikkunalla - ja aina, niin uskon, auringonläikkä räsymatolla. Jos oli kiltisti, sai käydä kammarissa katsomassa kuttaperkkakasvoista "tokka"-nukkea, joka istui siististi petatun sängyn kotikutoisen päiväpeiton päällä. Ja jos oli tarpeeksi iso, sai asian toimitettavakseen: Vuorelan tädin piti aina välillä saada lisää Hotapulveria rapisevassa pussissa, jossa oli hurjannäköinen intiaaninkuva. 

Tämä Proustin isotäti seuraa tarkkaan kylän tapahtumia ikkunastaan, vaikka ei poistukaan huoneistaan. Uskottu palvelijatar huolehtii hänen kaikista tarpeistaan, huone on täynnä rakkaita esineitä, sukulaiset käyvät katsomassa, kyläilijätkin ohjataan ensimmäiseksi tätiä tervehtimään. Tämä täti ei kyllä saisi unohtua viikkokausiksi asuntoonsa kuoltuaan: hän on tiukasti kiinni elämässä. Hiukan omalaatuinenhan hän tietysti on, mutta joustavuuttakin löytyy vielä tarvittaessa. Täti ei vaikuta kovinkaan sairaalta; hän nyt vain on järjestänyt leskenelämänsä tällä tavalla mieleisekseen. Kaksi- ja nelijalkaisten ohikulkijoiden syynäily tuntuu kovin, kovin tutulta. Tuolloin ei vielä kuitenkaan tarvinnut autoja pohdiskella. Rauhallisessa maalaisympäristössä huomio tahtoo kiinnittyä liikkuviin kohteisiin, kaupungin vilinässä taas kaukaisiin puihin ja pilvenlonkiin, kauniisiin taivaan kaistaleisiin. 

Pojan äiti suhtautuu ihmisiin aivan toisella tavalla. Täti haluaa tietää, äiti ymmärtää. Äidin kuvauksessa korostuu jälleen hänen halunsa huomata toisten tarpeet ja pyrkiä vastaamaan niihin parhaaksi katsomallaan tavalla. Taannoinen kasvatuskeskustelukin liittyi tähän asiaan. Minusta äiti pyrki nimenomaan toimimaan pojan parhaaksi turhaa kovuutta välttäen, mutta johdonmukaisesti. Äitiä harmitti isän väliintulon mielivaltaisuus, herkkä poika taas reagoi äidin mielipahaan, mutta myös omaan ristiriitaiseen tilanteeseensa. Oma äitini kertoi joskus, miten vaikeaa oli kasvattaa lapsiaan, kun oli niin monta neuvojaa ja kokenutta kasvattajaa eri sukupolvista tarjolla kaiken aikaa. Kun yksi kielsi niin toinen lupasi. Lapsen kannalta se kyllä useimmiten oli varsin kätevää, mutta me nyt emme kovin herkkähermoisia olleetkaan. Toki monissa asioissa aikuiset myös vetivät yhtä köyttä. Kaikenkaikkiaan se oli kiinnostavaa: jo anivarhain sai ainakin oppia, että ihmiset voivat suhtautua samoihin asioihin monella lailla. 
 
 

Hoksaavainen herra Legrandin

Taiteisiin taipuvainen herra Legrandin, joka tavataan aina kirkossakäynnin jälkeen, on ilmeisesti ensimmäinen, joka tunnistaa pojan ominaislaadun ja taipumukset. Ehkäpä tässä puhuu täyttymättömien toiveiden ääni: virkatyönsä vuoksi hän joutuu palaamaan Pariisiin aivan liian pian, mutta harrastuksensa herra insinööri on huolella valikoinut taiteiden alalta. Lisäksi hän vastustaa kiihkeästi seurapiirielämää, mikä Combrayn horisontista katsottuna tuntuu jokseenkin käsittämättömältä. Mies on ilmeisesti monilahjakas, mutta jotenkin turhautunut. Ehkä hän kokee hukanneensa oman taivasosuutensa talouselämän sumuihin ja tarpeettomiin tavaroihin. 

Kerronta avautuu hitaasti, uusia henkilöitä esitellään kuin näyttämökuvassa. Kuinkahan monta ihmistä koko sarjan mittaan astuu parrasvaloihin kaukaa menneisyydestä? Onko tämä faktaa vai fiktiota? 

 

Palautetta 

Asko Korpela: Oivalluksia ja yhtymäkohtia 

Asko:  Tämä on lukupiirin parasta antia: toisen oivallukset tulevat omiksi oivalluksiksi, tuntuu, että noinhan se onkin, vaikken itse huomannut tai sanoiksi saanut. Tässä kolme tällaista esimerkkiä Pirkolta: 
"Täti haluaa tietää, äiti ymmärtää."
"...ihmiset voivat suhtautua samoihin asioihin monella lailla."
"Ehkä hän kokee hukanneensa oman taivasosuutensa talouselämän sumuihin ja tarpeettomiin tavaroihin..." 

Hauska juttu, kuinka me jokainen osaamme sitoa nämä kirjan tapahtumat omiin kokemuksiimme ja vielä ekstra hauskaa tämä sukulaisuus: Pirjo kirjoitti Hellän lahdesta niin että sykähdytti. Nyt sinä kirjoitat Vuorelan tädistä ja mökistä, jossa Maija-täti asuu ja minun äitinikin jonkin aikaa asui. Ja vielä Pekankin 'isotätiin' olen muutama vuosi sitten tutustunut. - Harvasta kirjasta voi mitenkään kuvitella saavansa tällaisia liittymäkohtia omaan elämäänsä. Voisiko tällainen jatkua koko teossarjan läpi?

 

Eeva-Liisa Lehtinen: Aistimusten maailmassa

Eeva-Liisa:  Olen saanut kirjastosta vain Proustin 2-osan, koska 1. oli lainassa. Luen sitä ja katson, ettei ole "pal välii", koska kirjasarja ei ole juonen vaan kuvaston varassa. Myös 2. osassa kerrotaan Celinen leivoksesta, joka on säilynyt pojan aisteissa koko iän, niin että maku tuo mieleen koko lapsuuden. Tällaista modernismi 1900-luvulla suosi, meillä esim. Katri Vala ja tietysti E. Södergran. Monen aistimuksen yhdistelmä mielikuvana muuten on nimeltään synestesia! Kuvataiteiden sijaan 2. osassa kerrotaan pianistista, joka saa koko seurapiirin hurmion valtaan, varsinkin kutsujen emäntä jo ennakolta itkee. Herra Schwamm ajautuu jopa sukuhistorioihinsa, joiden uumenista löytyy pianonsoitonopettaja, joka kenties onkin ollut huomattava säveltäjä.. Ehkä meidänkin kirjastoomme ilmestyy myös alkuosa, niin että pääsen kirkkoihin ym. mukaan.  
 

 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20040316 (20040316) o o AJK kotisivu o Proust