Harppaus sadan vuoden takaisesta Dublinista jonnekin Ranskan maaseudulle
tuntuu yllättävän suurelta, vaikka epookki lieneekin suunnilleen
sama. Pikemminkin aloitusjakson tunnelma puuteroituine vaaleine sävyineen
muistuttaa vuosisadan vaihteen pitsihuvilaelämää Ruissalon
tammien alla, jos nyt jotain tutunomaista ensivaikutelmasta on haettava.
Porvariston hillitty charmi tuntuu aika vieraalta näin äkkiseltään,
osittain varmaan omasta maatiaistaustasta johtuen. Maton alle on selvästikin
lakaistu roskia, kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää.
Muisti ja aika
Ensimmäinen lukujakso pohdiskelee ajan olemusta ja aloittaa hitaan
kaivautumisen muistin kerrostumiin. Myös tämä vaikuttaa
eräänlaiselta odysseialta: matkavertaukset toistuvat tavan takaa.
Minäkertojan menneisyys alkaa avautua välähdyskuvina huoneista,
joissa hän on asunut. Hänen iällään lähtötilanteessa
ei oikeastaan ole merkitystä, mutta elämää on kuitenkin
jo takana jo aika huipaus. Muistoissa voi viivähtää, kun
ne pulpahtavat esiin yön pitkinä hetkinä heräämistä
seuraavan "alkukantaisen yksinkertaisen elämisen tunteen" vähin
erin muuttuessa inhimillisemmäksi. Ensin muistot on kuitenkin tunnistettava,
ja näitä muistamisen mekanismeja kuvittelen Proustin haluavan
romaanillaan ikuistaa. Hän haluaa pukea sanoiksi tuntemukset, jotka
ovat tuttuja kaikille ihmisille. Kielellä tuntuu olevan ranskalaisille
jokin elämää suurempi merkitys: koko kansallinen identiteetti
vaikuttaa perustuvan siihen. Meille riittää metsä ja ranta.
Suurperhe Combrayssa
Käy ilmi, että kertojan lapsuusmuistot keskittyvät isovanhempien
taloon, joka lienee jonkinlainen maakartano. Onko Combray talon vai paikkakunnan
nimi? Myös kaupunkiasunnot mainitaan, vaikuttaa siltä, että
eletään 1800-luvun lopun sivistyneen porvariston elämää
päivälliskutsuineen, selkeästi luokkayhteiskunnassa palveluskunnan
huolehtiessa arkisista askareista. Rouvat voivat halutessaan kävellä
puutarhassa tiskeistä piittaamatta ja herrat vetäytyä pelien
ja konjakin pariin, kun ei nurmikkoakaan tarvitse leikata, eikä edes
sateen sattuessa kantaa korituoleja sisään. Talouteen kuuluu
ilmeisesti sen ajan tapaan myös teräväkielisiä tätejä
ja sisaria, joille vulgaarisuus on suurin kauhistus. Kääntäjäparoille
tämä on selvästi ollut vähän liikaa, kun jo ensi
jaksossa isoäidit ja isotädit menevät pari kertaa sekaisin.
Edelleen asiaan kuuluu, että talossa on runsaasti tilaa, myös
tyhjiä huoneita, joista voi hakea etäisyyttä ja omaa rauhaa.
Tuo lapsen harras toivomus löytyy myös omista muistoistani: neljän
sukupolven huushollissa kasvaneena tiedän kyllä, miten tärkeitä
vintin nurkat ja tyhjät vierashuoneet voivat joskus olla!
Yhteydet ulkomaailmaan ovat maallakin kovin muodollisia: naapurien kanssa
on toki seurusteltava. Lukijalle selviää heti alussa, että
naapurissa asustava herra Swann ei kuitenkaan ole aivan sitä, mitä
hänestä luullaan. Ajat ovat muuttumassa, vaikka päällisin
puolin kaikki on ennallaan. Pienen pojan maailman keskipiste on äiti,
mutta seurapiirivelvollisuudet menevät usein lastenhoidon edelle.
Vaikuttaa siltä, että pojan terveys on ehkä vähän
heikonlainen, tai ainakin sitä tarkkaillaan. Isoäidin mielestä
pojan pitäisi vahvistua, ja isänkin mielestä äidin
paapomiset ovat tarpeettomia. Voihan tietysti olla, että hän
on vain toisten mielestä liian iso pitämään kiinni
iltarituaaleistaan, mutta äidille ja pojalle ne vielä ovat tärkeitä
ja tarpeellisia.
Sokeria päällä,
suklaata sisällä
Alku tuntuu vähän liian makealta ja siloiselta, lauseet liian
pitkiltä ja koukeroisilta, kun äkillisiä tyylin vaihdoksia
á la Joyce ei taida olla odotettavissa. Toisaalta tässä
on oppinut sopeutumaan kaikenlaiseen - katsotaan, mitä tuleman pitää!
Ja kyllä tästäkin sentään selvästi löytyy
imeskeltävää: monia kerroksia, joista syvemmällä
olevat varmasti maistuvat paremmalta kuin päällimmäiset.
Mutta miten minusta tuntui kotoisammalta siellä Dublinissa, kaikesta
huolimatta? Kerronnan hidas kehkeytyminen hermostuttaa jollakin lailla,
vaikka aihepiiri kiinnostaakin. Sama ongelma minulla oli taannoin, kun
luin Simone de Beauvoirin Mandariineja: olisin halunnut tiivistää
ja kirkastaa lauserakenteita! Ehkä on kysymys käännöstyön
ongelmista: itsekin tajusin kääntämisen vaikeuden vasta,
kun ensimmäisen kerran muinaisten kouluharjoitusten jälkeen jouduin
toden teolla kääntämään saksalaista tekstiä
suomeksi. Pieni pätkä vei koko iltapuhteen, enkä ensinkään
ollut tyytyväinen tulokseen! On myös paljon helpompi ajatella
suoraan vieraalla kielellä, kuin kääntää suomeksi
ajateltua.
|
o AJK kotisivu o Proust