Kulku pitkin Guermantesin tietä jatkuu. Aivan
samoin kuin Mesegliseen asti ei koskaan menty, jää myös
Guermantesin tien pää, Vivonnen alkulähteet, saavuttamatta.
Koskaan ei käydä myöskäään vierailulla Guermantesin
herttuan ja herttuattaren luona - muutoin kuin mielikuvituksessa
"Se on
rouva de Guermantes"
Rouva de Guermantes on kuitenkin lihaa ja vertaa,
poika näkee hänet tohtori Percepiedin tyttären häissä
Combrayn kirkossa. Rouva istuu ylhäisessä yksinäisyydessään
Gilbert Pahan kappelissa, sukulaistensa hautojen päällä.
Poika on mielessään kuvitellut rouvan jo niin tarkkaan että
rouvan näkeminen todellisuudessa on pieni pettymys. Näppylä
nenänpielessä, samanvärinen saali kuin rouva Sazeratilla,
ne ovat aivan liian tavallisia piirteitä henkilölle, joka pojan
mielessä on samastui kirkon gobeliiniin tai lasimaalaukseen. Pettymystä
kesti kuitenkin vain hetken. Todellisen rouvan näkeminen antoi vain
lisää vettä pojan mielikuvituksen myllyyn. Mielikuvat nostivat
rouvan uudestaan yli tavallisten kuolevaisten ja ajatukset tekivät
hänestä kauniin. Poika ihastuu, rakastuukin rouvaan tämän
lyhyen näkemisen perusteella aivan kuin Swannin tyttäreen.
Kelpaanko kirjailijaksi?
Sitä poika pohtii kovin. Hänen ystävänsä
Bloch on kannustanut, mutta verratessaan itseään vanheempiinsa
pojasta tunttu ettei hänestä ole mihinkään. Isä
sen sijaan pystyy mihin vain, hänellä suhteita, joiden avulla
ankaria sääntöjäkin voidaan kiertää. Poika
kerää mieleensä näkemästään kuvia joita
hän voi sitten kotona rauhassa tutkiskella. Näin kävelyretkiltä
kertyy kotiin tuomiseksi paketteja, kaunis katon taite, auringon leikki
kivellä, joita voi illoin availla. Mutta sitten tapahtuu ihme, tohtori
Percepiedin vaunuista avautuu vaihteleva näkymä Martinvillen
ja Vieuxvicqin kellontorneihin. Ja yllättäin poika onnistuu pukemaan
näkemänsä ja kokemansa sanoiksi. Haa, hänestä
on ehkä sittenkin kirjailijaksi, ainakin ilo näkemästä
moninkertaistuu kun sen onnistuu myös sanoilla ilmaisemaan.
Mutta sitten sukelletaan taas ilosta suruun. Lähestytään
kotia, ilta on myöhä ja kohta on se hetki jolloin on erottava
yöksi äidistä. Tästä näytelmästähän
luimme jo kirjan alussa. Ja ympyrä sulkeutuu muutenkin kun kertoja
herää, unen ja valveen rajamailla tehdystä matkasta menneisyyteen
ja muistoihin.
|
o AJK kotisivu o Proust