|
Meseglisen tiellä
Tarina jatkuu kertoen pojan yksinäisitä kävelyretkistä syksynä, jolloin Leonie-täti kuoli. Poika suorastaan puhkuu liikkumisen halua. Aamupäivän lukurupeaman jälkeen on heitetty vihdoin saali harteille tai lähdetty liikkeelle. Tienvieren pöheiköt vain suhisevat kun innostunut poika niitä piiskaa sateenvarjollaan ja kepillään. Kävely on kokonaisvaltainen elämys, tunnetila, jossa yhdistyy niin se mitä näkee kuin se mitä kuvittelee. Maisemaa ja ajatuksia ei voi enää täysin erottaa toisistaan eivätkä samat ajatukset kuulu muihin paikkoihin. Elämys on voimakas, eikä sanoja tunnu löytyvän sen kuvaamiseen tai sant jotka pulpahtavat suusta tunutvat olevan epäsuhdassa kokemuksen kanssa. "Voi, juku juku juku."
Ja mitäpä nuori mies muuta miettisi kuin tyttöjä. Hän haluaisi löytää maalaistytön, jonka sulkea syliinsä. Tyttöä ei tule vastaan, häntä ei löydy piileksimästä puunrunkojen takaa. Ehkä hyvä niin, sillä poika elää vielä luulossa, että yhtäläsen nautinnon voisi tuottaa kuka tahansa tyttö, kun taas pojan omat halut olisivat täysin ainoalaatuisia maailmassa. Kokemus tuntuu hänelle kuitenkin myöhemmin opettaneen, että tilanne onkin päinvastainen. Naisista tulee yksilöitä ja hän itse onkin samanlainen kuin muut.
Muutamaa vuotta myöhemmin poika pysähtyy jälleen tirkestelemään Vinteuilin ikkunoista. Herra Vinteuil on kuollut suruunsa. Tytär asuu Montjouvainissa nyt ystävättäensä kanssa. Tytär on tietyiltä piirteiltään kuten isänsä. Hän toimii isän valokuvan kanssa kuten isä aikoinaan nuottiensa suhteen, tekee jotain ja vetää hetken kuluttua takaisin, kun pitää tekemäänsä liian uskaliaana. Mutta löytyy hänestä uskallusta, pahuuttakin, siitä todistaa hänen yhteiselämänsä ystävättären kanssa. Ystävätär ei sen sijaan paljon tunnontuskia tunne sylkäistessään rakkaan isän kuvaa.
Guermantesin tiellä
Vihdoin paistaa aurinko, varmasti ja usakltaudutaan kävelylle Guermantesin tielle. Reitti tunttuu vieläkin kauniimmalta kuin Meseglisen tie. On historian kerrostumia, linnanraunioita, idyllisiä maisemia ja kukkia, villinarsisseja, esikoita, orvokkeja ja tietysti lumpeet. Väkisin tulee mieleen Monet'n lummetaulut. Myös eväshetken kuvaus toi mieleeni maalauksen samalta aikakaudelta. Tekijää en muista, mutta näin sen Budapestissä Kansallisgalleriassa. Taulu esitti seuruetta kesäisellä niityllä syömässä eväitään, muutama pilvenhaituva kisailemassa sinisellä taivaalla. Ehkä taulu olisi kuitenkin sopinut paremmin Meglisen tielle, koska siinä kukkivat unikot. Loppu onkin sitten arvoituksellinen, huvilan ikkunassa nähdään salaperäinen nuori nainen riisumassa käsineitään tarpeettoman viehkein elein.
|
o AJK kotisivu
o Proust