Korpela Asko 
07 Kaksi tietä ja suuntaa: tasanko ja joki

Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
Tämän jakson pääsisältönä on mielestäni vähän yllättäen luonnonkuvaus. Tähän mennessä on jo päästy henkilögallerian kuvauksessa niin pitkälle, että tämän luvun luontokuvauksen runsaus todellakin yllättää. Mutta välähdyskuvat luonnosta ovat itse asiassa aina olleet läsnä. Kävelyretket ovat toisaalta olleet niin oleellinen osa elämää, että tarkemmin ajatellen on vain luonnollista, että luonnon kuvaukselle on kertomuksessa sijansa. Proust ei tunnu päästävän suoria viittauksia luontoon kertomuksessaan otsikkotasolle. Hän puhuu 'coté de chez Swannista' - 'Swannin puolesta' ja 'coté de Guermantes' - 'Guermantesin puolesta', kahdesta suunnasta, kun kotoa lähdetään liikkeelle. Swannit ovat tuttavaperhe - 'chez Swann' tarkoittaa Swannin luona. Guermantesin puolella on linna, jonka asukkaat eivät ainakaan jokapäiväisiin tuttaviin kuulu. Oikeastaan Swannin puolelle on olemassa virallisempikin nimitys: Méséglise-la-Vineuse, siis ilmeisesti kaupunginosa tai 'kylä'. 
 
 

Tasanko Swannin puolella

Tekstistä etsien löytyy aines luontoon viittaavalle otsikolle. Swannin puolella on tasanko, 'kaunein tasankomaisema' kuten isä Proust sanoo. Mutta kuvauksessa ei niinkään kiinnitetä huomiota mahdolliseen peltomaisemaan tai muuhunkaan, mikä paljastaisi näkymän yleisen luonteen. Vaikea on kuvitella tasankomaisemaa ilman aukeata näköalaa, peltoa, niittyä tai nummea. Tässä kuvaillaan paremminkin tietä ja tien vieriä. On runsaasti kasvien nimityksiä, eräin paikoin minulle täysin tuntemattomia nimityksiä ja jää vähän ontto tunne, että mahtaako kääntäjien taito ulottua näin syvälle luonnonkuvaukseen. Onttous saattaa olla kokonaan harhaa, sillä olen kaivanut nimet helpolla keinolla eli etsinyt Hagforsin yleensä ottaen erittäin pätevän tuntuisesta sanakirjasta. Pitäisiköhän nyt vilkaista suomennosta? Mitä mahtaa sanoa Tapio käännöksen sanavalinnoista luonnon kuvauksen yhteydessä? 

Tässä perustellaan hyvin luonnollisella tavalla Swannin puolen ja Guermantesin puolen erillään pitäminen. Kävelyretki tehdään jompaankumpaan suuntaan. Molempiin ei samalla kerralla koskaan mennä. Muistaakseni on mainittu, että Swannin kautta tehtävä kävely on lyhyempi ja sitä kautta mennään kun on kauppa- ym asioita toimitettavana. Tätä kautta tehtävällä retkellä tavataan myös enemmän ihmisiä. Swannin aidan takana 'töllistellään' varsinkin nyt kun tiedetään isäntäväen olevan matkoilla. Sireenien aika on päättymässä. Lammen rannalla on sitten kaikenlaista kasvillisuutta, puolen tusinaa luetellaan: myosotis - lemmikki, pervenches - mainitaan talvikeiksi, glaïeul - helppo arvata gladiolukseksi, glaives - miekat, olisiko siis kurjenmiekka; sanakirja ei tunne muuta merkitystä kuin miekka, grenouillette - sanakirjan mukaa 'eräänl. leinikkö', lis - liljat. Vähän myöhemmin mainitaan vielä mm jasmiinit ja rautayrtti eli verveine. Yhteen aikaan joimme säännöllisesti iltateenä verveineä, johon muistaakseni tutustuimme Sveitsissä. Puolastakin sitä taisimme teepöytäämme haalia. Muinaisessa Roomassa taidettiin kylpeä rautayrttivedessä. Ihana tuoksu!
 
 

Orapihlajat oma lukunsa

Orapihlajat ansaitsevat tietenkin ihan oman kappaleensa. Marcel on niihin rakastunut, varmaan voisi sanoa: runollisesti rakastunut. Minullakin on ollut intohimoinen suhde orapihlajiin. Meillä oli toistakymmentä vuotta siirtolapuutarhamökki Talin siirtolapuutarhassa. Tontin kahta laitaa reunusti orapihlaja-aita. Se on hyvin hoidettuna kaunis. Kasvaa tuuheaksi ja on viikkoa ennen juhannusta leikattava. Siirtolapuutarhassa se on leikattava tiettyjen ohjeiden mukaan. Muistaakseni on määritelty maksimikorkeus: olikohan 120 cm vai oliko peräti 140 cm? Sellainen aita on jo aikamoinen näkösuoja. Siirtolapuutarhassa on kahdenlaista väkeä: toiset haluavat kätkeytyä, toiset taas näyttää tonttiansa. Minä kuulun pikemminkin jälkimmäisiin, vaikkei tontti varsinaisesti mikään malliksi kelpaava olisikaan. Niinpä halusin pienen ja matalan orapihlaja-aidan. Se on helposti haluttu, mutta työläs toteuttaa, ainakin jos sen tekee kuten minä: päätin vähin erin kaventaa ja madaltaa olemassa olevan aidan. Siinä riitti työtä ainakin neljäksi vuodeksi. Oikea, ei sen nopeampi, mutta verrattomasti helpompi tapa on leikata aita juuresta poikki. Aidan saa metriseksi varmaan melkein kahdessakin vuodessa, mutta varmaa on että siitä ei tule kaunis. Täytyy malttaa kasvattaa parikymmentä senttiä kerrallaan (=vuodessa). Meidän aitamme ei ollut niin kasvatettu ja sen vuoksi kapeana se jäi rumaksi, kun vain latvassa oli tuuheata. No, vähitellen runkoonkin oksia tulee, kun pitää varansa ja leikkaa sitä mukaa kun uutta versoa alemmaksi ilmestyy. 

Lopulta meidänkin aitamme näytti hienolta, alle 30 senttiä leveä ja metrin korkuinen. Mutta kyllä oli vaatinut verta ennen kuin siihen päästiin. Piikit ovat kovia ja teräviä, armotta raapivat käsivarret leikkajalta, joka yrittää tunkeutua pensaan sisään. Kengästäkin menevät läpi eivätkä sula kompostissakaan moneen vuoteen. Kaunista tuli, mutta meidän jälkeemme on rehahtanut entistäkin korkeammaksi ja leveämmäksi, parissa vuodessa on työni 'valunut hiekkaan'. Kaunis kyllä, mutta ei minun makuuni. Marcel Proustin suhde orapihlajiin tuntuu olevan aivan toista laatua, runollisempi ja abstraktimpi. Hän puhuu niille kuin läheisilleen ikään. Vaikka kyllä minäkin niiden tuoksua ja kukkien valkoista ja marjojen punaista kauneutta osasin ihailla. 

Tavataan pikku tyttö, jolla on vaalea punertava tukka ja kasvoilla ruusunpunaisia pilkkuja. Gilberte on hänen nimensä. Tälle tytölle Marcelin piti osoittaa rakkauttaan huutamalla kuinka ruma tämä hänen mielestään oli. 'Rakkaudesta se hevonenkin potkii', muistan erään meidän luokan tytön sanoneen, kun häntä letistä vedettiin. 

Tehdäänpä retki kumpaa reittiä hyvänsä, lopuksi pistäydytään Léonie tädin luona. Jos kuljetaan Guermantesin reittiä, viipyy kauemmin ja täti käy kärttyisäksi. Nyt kuitenkin arvelee, että voisi joku kerta hänkin vaunuissa tehdä retken puiston portille. Hänkin haluaisi nähdä Swannin ja Tansonvillen. Voimat eivät kuitenkaan enää riitä. 
 
 

Vinteuil asuu täällä

Sitten törmätään herra Vinteuiliin, pianonsoitonopettajaan ja hänen tyttäreensä, johon Marcel on, salaa mutta kuitenkin syvästi rakastunut. Hän ajaa usein vaunuilla täyttä vauhtia kotinsa läheisellä tiellä. Jossakin vaiheessa tytön seuraan ilmestyy iäkkäämpi nainen ja heti on skandaali valmis: mitähän hän oikein puuhailee? Ei kuitenkaan musiikki ole mielessään. Vinteuil kai tulee tietoiseksi ihmisten epäilyistä ja alkaa vältellä ihmisiä. Aikaisemmin ei olisi arvostanut Swannin kutsua (Swann kutsuu Vinteuilin tyttären visiitille), mutta nyt se kelpaa. Se kapitalisoidaan sosiaaliseksi pääomaksi, vaikkei sitä noudateta, ehkä juuri parhaiten siten ettei sitä noudateta. 
 
 

Täti Léonien kuolema

Lukujakson lopussa kerrotaan Léonie tädin kuolemasta. Françoise antaa saattohoidon hänelle ominaisella perusteellisuudella: ei hetkeksikään jätä kuolevaa tätiä. Näin mekin lukupiiriläiset ehkä siis jätämme tarmokkaan tädin. Vai palaammeko vielä myöhemmin muistoissa hänen luokseen? Tässä ensimmäisessä kirjassa täti on niin merkittävä henkilö, että yhtä hyvin kuin kirjan nimeksi on pantu Combray, se olisi mielestäni voinut olla Léonie.

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



Asko Korpela 20040409 (20040409) o o AJK kotisivu o Proust